Olen landella, Sulkavalla (Itä-Savossa), pe 13.7 – su 15.7. En pääse siellä nettiin mutta olen tavoitettavissa puhelimitse (ainakin välillä).
Su 15.7.2007
(Klo 21.36 Keravalla): Pitkähkö automatka takana ja jälleen takaisin täällä Etelä-Suomessa. Viikonloppu meni nopeasti eikä aika kerinnyt käymään pitkäksi missään vaiheessa, vaikka Tunnilan kylässä (kai se joskus on ollut toimiva kylä…) sijaitseva sukutilamme siis todellakin on niin skugessa kuin vain voi olla… Lähimmät kaupat ym. palvelut ovat Sulkavan kirkonkylässä, joka on 17 kilsan päässä (eikä sinne tietenkään mene mitään julkisia kulkuneuvoja; ajatella, että isovanhemmat asuivat siellä vuosikymmeniä ilman autoa). Lähin kaupunki on Savonlinna, joka on yli 30 kilsan päässä.
Sukutila (‘Viitaharjun’ ja ‘Seppolan’ tilat; toinen oli isoäitini ja toinen isoisäni saamaa perintömaata) on noin 47 ha suuri ja siihen kuuluu sekä metsää että viljelymaata, jota ei tosin ole viljelty enää sen jälkeen, kun isoisä (eli Ukko) jäi eläkkeelle maanviljelijän ammatistaan. Lapsuudessani navetasta vielä kuului lehmien ammuntaa ja kanojen kotkotusta, Ukko heräsi joka aamu viideltä aamulypsylle ja kesäisin koko suvun aikuiset tekivät hiki hatussa heinätöitä pelloilla. Me serkukset saimme matkustaa heinäkuorman päällä ja harjoitella voltteja monta metriä korkeiden heinäkasojen päällä. Meillä oli myös kullakin omat nimikkovasikkamme; itse muistan ainakin Iivari-vasikan, joka varasti lapaseni ja katsoi minua sitten karsinastaan pitkien ripsiensä takaa viattomilla vasikan silmillään… (*niisk*!) Valitettavasti IIvari kuitenkin oli sonni, joten sen(kin) maanpäällinen matka jäi varsin lyhyeksi ja päättyi lihatiskin pakastehyllyyn. Kanarouvat Hertta ja Pertta olivat muistaakseni niin kesyjä, että ne saivat kaakattaa ja kuljeskella pihalla ihan vapaina (ne muistuttivat kovasti paria vanhaa rouvaa, jotka asuivat aikoinaan vanhempieni kerrostalopihassa täällä Keravalla *hih*!).
Hienoa tilassa on myös se, että siihen kuuluu noin kilsan verran järven rantaa. Järven nimi on ‘Hirvonen’ ja se tarjosi meille lapsena loistavan paikan viettää kesälomat uiden ja leikkien lautalla, kumiveneellä, surffilaudalla ym. leluilla, joita kiltit aikuiset meille ostivat. Joskus leikimme (muistaakseni minun ideani pohjalta…) Robinson Crusoeta ja “löysimme” läheisen saaren, jota kutsutaan ‘Muurahaissaareksi’ (syykin selvisi minulle hyvin pian suudellessani maata teatraalisesti maihinnousumme kunniaksi; sen jälkeen pakenimmekin sitten juoksujalkaa saartaan aggressiivisesti puolustavia “alkuasukkaita” lautallemme ja meloimme turvallisemmille maille…). Yksi lempileikkejämme oli “lautan upotus”. Leikki eteni niin, että ensin heitimme järveen lautan ankkurikiven. Sen jälkeen kasauduimme koko porukka lautan yhteen kulmaan ja aloimme upottaa lauttaa ankkurikiven köyttä kiskomalla. Lopulta lautta luonnollisestikin kaatui ja koko serkusparvi lensi innostuksesta hihkuen järveen. Onneksi siinä ei koskaan sattunut mitään… Talvisin laskimme suksilla ja pulkalla mäkeä milloin mistäkin (yksi kallionrinne soveltui siihen erityisen hyvin) ja rakentelimme majoja mm. metsään ja navetan vintille. Kerran (noin 10-vuotiaana) meinasin kuristua kesken majaleikkien jäätyäni roikkumaan hupusta kuusen oksaan. Onneksi oksa kuitenkin katkesi ajoissa.
Ukko käytti järveä ja lähellä olevaa lampea kalastukseen; verkkojen ja katiskojen heittäminen (ja talvella pilkkiminen) olivat osa hänen arkeaan läpi elämän. Nykyäänkin ruokapöytään tuodaan yleensä itse pyydystettyä kalaa (itse en tosin ole koskaan ollut siitä touhusta kiinnostunut). Ukko oli myös kova metsästysmies. Muistan, kuinka aitan varastossa roikkui talvisin valkopukuisia jäniksiä kuivumassa ja me lapset saimme leluiksemme jäniksen käpäliä ja häntiä. En tosin koskaan itse pitänyt noista leluista erityisemmin, koska veriset luut sun muut katkaistut osat, jotka pilkistivät valkean karvan alta, vaikuttivat minusta jotenkin pelottavilta ja inhottavilta. Otin kuitenkin aina ujosti hymyillen vastaan oman käpäläni, koska en tahtonut pahoittaa Ukon mieltä. Ja toisaalta pöytään laitettu pupupaisti maistui kyllä aina minullekin. Metsästysperinnettä vaalitaan tilalla edelleen; innokkaimpia metsämiehiä lienevät isäni ja toinen enoni.
Lehmät, kanat ja muut kotieläimet katosivat tilalta Ukon jäätyä eläkkeelle. Vain kissa jäi Mummon ja Ukon seuraksi. Peltoa käytettiin enää motocross- ja ampumaratana. Navetassa vietettiin serkkuni, Elinan, häitä kolme vuotta sitten. Pääasiassa se on kuitenkin viime vuosina toiminut varastona mm. erilaisille moottoriajoneuvoille. Oma lempiharrastukseni maalla onkin jo pitkään ollut krossailu nelipyöräisellä maastomönkijällä, jonka isäni osti meille joskus 80-luvun lopussa (tänäkin viikonloppuna huristelin sillä pitkin metsäteitä niin, että rapa lensi!).
Viitaharjun talon ja navetan lisäksi tilalla on ainakin neljä muuta rakennusta: vanha (1800-luvulla rakennettu) makuu- ja varastoaitta talon vieressä, sarani metsän reunassa sekä rantamökki ja siihen liittyvä makuuaitta Hirvosen rannassa. Tänä viikonloppuna olin yötä rantamökin vintillä, jossa olikin mukavan nostalginen tunnelma puusaunan, parin uintikierroksen ja makkaranpaiston jälkeen (nostalgiaa lisäsivät makuupussin pohjalla olevat hiirenpapanat). Pienenä yövyimme usein kesäsin vanhassa aitassa, jonka kolmelle vuoteelle koko serkuskaarti mahtui nukkumaan ja kertomaan toisilleen tarinoita. Parhaimmillaan tunnelma oli ukonilman aikaan. Rajuilma tuntui maalla jotenkin niin todelliselta ja karismaattiselta (puhelin ja TV piti ottaa irti seinästä, jne.); tunnelmaa syvensivät Mummon tarinat pallosalamoiden tappamista ihmisistä ym. ukkosen aiheuttamista kauheuksista maaseudulla vuosikymmenien saatossa. “Aitta on kaikkein turvallisin paikka ukkosella. Siihen ei ole vielä milloinkaan salama iskenyt!”, vakuutti puolestaan Ukko lempeästi virnistäen.
Mummolassa meitä otti aina vastaan Mummon paistamien karjalanpiirakoiden, ruisleivän ja pullan tuoksu. Kiltti Mummo hääräsikin yleensä hiljaa keittiössä puheliaan ja voimakasluontoisen Ukon tarinoidessa äänekkäästi keinutuolissa. Ukolla oli voimakkaita mielipiteitä niin maanviljelyksestä kuin politiikastakin, joskin suhteellisen pian jutut yleensä kääntyivät tiettyihin sota-aikaisiin tapahtumiin. Puhetta tuli taukoamatta kuin radiosta eikä sitä hetken päästä enää kuunnellut kukaan. Tämä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän kiikkustuolissa autuaasti keikkuvaa, omille jutuilleen naureskelevaa Ukkoa. Ukon naurussa olikin jotain hyvin erikoista: voimakkaan savon murteen katkaisi vähän väliä tasainen tiettyä melodiaa systemaattisesti noudattava käkätys, jonka ilkikurista sävyä kuvasti poikamainen virnistys, joka oli niin leveä, että silmistä näkyi vain pienet viirut. Lisäksi Mummolan tunnelmaan kuului tuvan lattialla loikoileva lupsakka ajokoira, Romi, joka olikin elämäni ensimmäinen koira.
Ukon kuoltua joitakin vuosia sitten Mummolassa ei ole enää asunut ketään vakinaisesti. Mummo ei pystynyt jäämään yksin Viitaharjuun vaan hänen piti muuttaa kirkonkylään. Maalaistalon emännästä tulikin vielä vanhuuden päivillään tyylikäs kirkonkyläläisrouva! Kirkonkylään muutti Mummon kanssa myös vanha musta kissa, joka on nyt jo kuollut. Tilalla käy kuitenkin usein meitä sukulaisia lomailemassa, erityisesti kesäisin (joskaan itse en ehdi käydä siellä kovinkaan usein nykyään). Vierailijat hakevat tietenkin aina matkalla Mummon kirkonkylältä mukaansa, jotta tämä pääsisi vanhaan kotiinsa käymään mahdollisimman usein. Tänä viikonloppuna tilalla olikin paikalla väkeä kolmesta perheestä, kun ujosti hymyilevä Mummo sai päähänsä värikkään kukkaseppeleen 89-vuotispäivänsä kunniaksi.