12. PÄÄSIN TUTKIJAKOLLEGIUMIIN:
Jatko-opintojeni viimeisen vuoden ajan pyörittelin mielessäni tulevaa post doc -hankettani. Tahdoin alkaa tutkia lievästi autististen (nyt poistumassa olevan Asperger-diagnoosin saaneiden) nuorten vuorovaikutusta. Tarkemmin sanottuna olin kiinnostunut heidän puheensa prosodiasta ja tahdoin ottaa vertailun kohteeksi suomen- ja ranskankielisiä AS-diagnoosin saaneita henkilöitä. Myöhemmin liitin mukaan myös katsekäyttäytymisen ja ymmärrysongelmatilanteet.
Alusta lähtien olin todella innostunut hankkeestani. Aloin lähettää rahoitushakemuksia jo noin vuotta ennen kuin väittelin ja onnistuinkin saamaan Koneen säätiöltä apurahan hieman ennen kuin väittelin. Minulla oli siis post doc -rahoitus heti alusta lähtien. Tein myös pian väittelemisen jälkeen yhden vuoden yliopistonlehtorin sijaisuuden, ja hieman myöhemmin pääsin kahdeksi vuodeksi tutkijatohtoriksi erääseen Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen, joka kohdistui kirjoitustulkkaukseen. Sitten olin taas hetken aikaa apurahalla, sitten äitiyslomalla, sitten taas apurahalla (Koneen säätiön kaksivuotisen apurahakauden jälkeen sain yhden vuoden apurahan Emil Aaltosen säätiöltä).
Ja lopultakin se tapahtui: PÄÄSIN TUTKIJAKOLLEGIUMIIN!!! Se oli kyllä jotain aivan uskomatonta. Hain kollegiumiin kolmatta kertaa syksyn 2014 haussa enkä todellakaan ajatellut, että voisin onnistua pääsemään sisään silläkään kertaa. Olihan hyväksyttyjen hakemusten määrä sinäkin vuonna vain 2,5 %, enkä ollut aiempina vuosina päässyt haussa edes varasijalle. Mutta joskus voi käydä hyvä mäihä, ja minulla kävi hyvä mäihä: olin yksi 11 hakijasta, jotka valittiin tutkijakollegiumiin vuonna 2015. JEEEE!!! Olin TODELLA TODELLA onnellinen ja tyytyväinen. Se oli oikea unelmien täyttymys.
Sain tiedon pääsystä kollegiumiin helmikuussa 2015 ollessani japanilaisen Endo-sensein ohjaamalla dan-leirillä (mustien vöiden leirillä) Järvenpäässä. Katsoin pikaisesti sähköpostini kännykällä pukuhuoneessa aamupäivätreenien jälkeen ja törmäsin onnitteluviesteihin. Ihmettelin. Skrollasin viestijonoa hieman alaspäin, ja siinä se oli: viesti hyväksymisestä kollegiumiin! Samana iltana kävin Axelin kanssa ulkona syömässä juhlistaakseni tapausta. Mutta suurimmat juhlat kävin tietenkin yksin omassa päässäni seuraavien viikkojen aikana. Se olin niin TAVATTOMAN hienoa!!!
Ja todellakin kollegium on myös täyttänyt kaikki odotukseni. Siellä on todella hyvät resurssit (vaikka niitä onkin nyt jonkin verran leikattu siitä, mitä meillä aluksi oli), hyvä ilmapiiri (ei turhaa hierarkiaa tms.) ja hyvät ulkoiset puitteet (työhuoneeni on niin suuri, että sinne mahtuu kuntoilulaite ja säkkituoli). Ei ole mitään muuta negatiivista kuin se, että pesti on kuitenkin vain määräaikainen: olen kollegiumissa kolme vuotta (+ äitiysloman kesto), ja sen jälkeen täytyy taas hakea jotain muuta. (Lue: täytyy hakea ihan kaikkea mahdollista ja toivoa, että saa jotakin jostakin edes vähäksi aikaa…)
Anyway, voisin jatkaa tätä kollegiumin suitsuttamista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn vain toteamaan loppuun, että olen siis viihtynyt siellä paremmin kuin erittäin hyvin. Ensimmäinen työpäiväni kollegiumissa (1.9.2015) oli ehdottomasti tähänastisen urani paras työpäivä.