Pe 30.1.2009
Luin tänään Metro-lehdestä, että joku nainen oli kyllästynyt koiraansa ja heittänyt tämän maahan kerrostalon 12. kerroksesta. Koira kuoli välittömästi. Mielestäni tämä oli todella järkyttävä uutinen, ja se pilasi perjantai-iltani. Onneksi tekstissä ei mainittu tarkempia tietoja koirasta (rotu, väri, ikä, jne.), koska silloin minun olisi ollut liian helppo kuvitella mielessäni, miltä se hauvaparka näytti viimeisillä hetkillään, ja sitä kautta samaistua sen tuntemuksiin: raa'an väkivallan kohtaaminen, täydellinen hylätyksi tuleminen, luottamuksen menetys, rakkauden menetys, pelko, kauhu, väistämätön kuolema ja täydellinen ruumiin muodon tuhoutuminen. Ja kaikki tuo tapahtui sille koiraparalle silmänräpäyksessä! Se menetti KAIKEN juuri ennen kuolemaansa, ja koki siksi pahimman mahdollisen kuoleman. Mielestäni ihminen, joka on pystynyt tekemään tuollaisen teon omalle lemmikilleen, on täysin mielipuoli ja pahasti vaarallinen ympäristölleen. Vaatisin hänelle ehdotonta vankeustuomiota murhasta.
Muistan, kun viime toukokuussa kävelin Keravalla ja näin kadulla auton alle jääneen oravan. Se makasi selällään asvaltilla puoliksi muussaantuneena. Sen lasittuneessa mustassa katseessa näkyi vielä vivahdus kauhua ja kipua. Katsoin sitä hetken ja aloin voida pahoin. Teki mieli tehdä asialle jotakin, mutta en oikein tiennyt, mitä tehdä. Oravahan oli jo kuollut. Oli liian myöhäistä. Jatkoin matkaa kuin humaltuneena sanoen itselleni, että asialle ei voinut enää mitään. Vainaja jäi asvaltille makaamaan alastomana traagisen tapaturmaisen kuolemansa kanssa. Se olisi pitänyt kantaa metsän reunaan ja haudata rakastamiensa puiden viereen. Se olisi ansainnut sen. Mutta kukaan ei välittänyt sen vertaa pienen oravan maan päällä kulkemasta polusta. En minäkään, sillä jatkoin vain matkaa.