Iilimatoterapiaa

Su 28.3.2010

Kerroin parille kaverilleni iilimatoterapiasta, jolla hoidin leikattua olkapäätäni kahdeksan vuotta sitten. Kaverit saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä anekdootti kannattaa kertoa tässä blogissakin. Eli täältä pesee sitten…

Tilanne oli se, että vasen olkapääni oli leikattu jo kolme kertaa (kolmen vuoden sisällä). Olin juuri alkanut toipua viimeisimmästä leikkauksesta ja alkanut treenata täysillä. Treenasin siihen aikaan aikidon lisäksi myös judoa, ja tarkoitukseni oli palata vielä kilpatatameillekin (vaikka viimeisimmistä kisoista minut oli viety ambulanssilla sairaalaan, koska olkapääni oli tippunut paikoiltaan, eikä se meinannut mennä takaisin; nivelsiteet olivat kokonaan poikki, nivel täynnä nestettä, ja luussa oli monttu). Kävi kuitenkin niin, että hyvin pian sen jälkeen, kun olin aloittanut judon uudestaan, tulin treeneissä suoraan TOINEN olkapää edellä alas sellaisella voimalla, että AC-nivel posahti totaalisesti. Nivelsiteet katkesivat, solisluu nousi ylös, ja olkapää tippui alas. Taas meitsiä vietiin sairaalaan… Odotin Töölössä leikkausta jossain morfiinijohdannaisissa yli vuorokauden (muistan nähneeni hallusinaatioita, ja kaikkea siistiä…). Olkapäähän tehtiin avoleikkaus, ja solisluun sisään tungettiin metallitappi.

Kivut leikkauksen jälkeen olivat suuret, ja oikea käteni oli kokonaan poissa pelistä jonkin aikaa. Eniten olin kuitenkin ahdistunut siitä, että tiesin toipumisen kestävän pitkään. Olin tottunut treenaamaan jatkuvasti parit treenit päivässä, ja minulla oli jo oma aikidoseurakin, joten tilanne oli sietämätön. Olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, kunhan vain saisin olkapääni taas siihen kuntoon, että pystyisin treenaamaan. Nykylääketieteen tarjoamat keinot olivat vähäiset: kipulääkkeitä ja lepoa.

Mutta onneksi monikulttuurisessa aikidoseurassani oli jo siihen aikaan monen alan asiantuntijoita… Mukana oli silloin mm. eräs venäläinen kaveri, joka oli perehtynyt perinteisiin hoitomuotoihin. Hän tarjosi minulle apuaan: hän oli nimittäin vakuuttunut siitä, että ilman IILIMATOJA olkapääni ei tulisi kuntoon. Niinpä sain häneltä purkillisen vikkeliä vihreänmustia luikeroita, joiden käyttöön sain seuraavanlaiset ohjeet: "Sinä säilyttää purkki jääkaapissa. Sitten sinä ottaa kolmen päivän ajan yksi iilimato ja pistää sen lähelle sinun anus. Sitten kymmenen päivän ajan sinä pistää yksi iilimato joka päivä olkapäähän." Madot piti pyydystää pinseteillä, asettaa haluttuun kohtaan ja poistaa tietyn ajan päästä ripottelemalla suolaa madon viereen. Otukset näyttivät mielestäni todella vastenmielisiltä. Otin kuitenkin purkin ja pistin sen solukämppämme jääkaappiin. (Kämppäkaverini eivät kovin paljon arvostaneet sitä juustojensa ja kurkkujensa keskellä, mutta siinä opiskelija-asuntolassa tapahtui joka tapauksessa niin paljon kaikenlaista kummallista, että loppujen lopuksi iilimatopurkki jääkaapissa oli kaikkien mielessä aika epärelevantti detalji – etenkin, kun keittiömme kaapeissa menestyi jokin eksoottinen kotilolaji, jota kukaan monikulttuurisen asuntolan asukkaista ei ollut aiemmin tavannut Suomessa.) 

Katselin purkissa vilistäviä nälkäisiä iljetyksiä muutaman päivän ajan ja pohdin asiaa. Vastenmieliset verenimijät olivat juuri huuhtoutumaisillaan vessanpöntöstä alas, kun eräänä heikkona hetkenä päätin avata purkin ja poimia sieltä pinseteillä yhden otuksen. Asetuin teatraalisesti eteisen peilin eteen ja kurotin pinsettien päässä kiemurtelevaa alipainoista lötjäkettä kohti hanuriani. Se tarttui ahnaasti häntäluuni päällä olevaan nahkaan. "Auts!! Nipistää!" Kämppäkaverini tulivat sillä hetkellä kotiin ja pudistelivat päätään: "Mari, sä oot pimee. Siis sä oot IHAN pimee…" ("REALLY? What else is new?!") Vartin kuluttua palasin peilin eteen, ripottelin suolaa hanuriini ("Auts! Kirvelee!"), nyppäisin pullean matosen irti ("Auts! Nipistää") ja pulautin sen toiseen purkkiin. Sinne jäi kylläinen juotikas kellottelemaan tyytyväisenä. Seuraavana päivänä se sai seuraa.

Kolmen päivän ajan minun piti siis totuttaa kehoani iilimatoterapiaan takamukseni avulla. Sen jälkeen madot pääsivät käsiksi olkapäähäni. Hoito ei ollut mitenkään kivuliasta. Joskus mato saattoi päästä karkuun ja tarrata kiinni johonkin toiseen kohtaan. Suolapurkin avulla sen kuitenkin sai aina irti. Näytti tosi hassulta, kun alun perin langanlaiha otus pullistui hetkessä peukalonpaksuiseksi prinssinnakiksi. Kun madon otti irti, verta tuli useimmiten aika paljon, ja vuoto saattoi kestää tunteja. Siihenhän koko hirudoterapia kai perustuu. Olin siihen aikaan opetusharjoittelussa Norssissa. Oli hieman kiusallista toisinaan, kun joutui pitämään harjoitustunnin siten, että paita oli jostakin kohtaa ihan veressä. ("Hei Mari, sun paita on olkapäästä ihan veressä!" "Joo, niin… Siinä oli iilimato kiinni tänä aamuna." "Aha, joo…")

Kun laiheliinipurkki oli lopulta tyhjä, ja paksukaispurkki oli täynnä, palautin madot oppilaalleni. Tuntui siltä kuin olkapääni OLISI hieman parantunut hoitoaikana ja pian sen jälkeen. Mutta vaikeaa tietysti sanoa, missä määrin se oli vain sattumaa, ja missä määrin paraneminen johtui madoista. (Ja toisaalta olin hoitanut olkapäätäni myös mm. votkalla, virtsalla ja mehiläisvahalla – vai mitä mömmöä se nyt olikaan. Lisäksi se venäläinen poppamies oli käynyt ajamassa soluhuoneestani pahat henget pois sellaisen hassun vempaimen ja loitsujen avulla. Joten mene nyt sitten tietämään, mikä näistä keinoista oli se, joka toimi…)  

Ma 29.3.2010

Niin, ja lisään tähän vielä sen verran, että OLEN kyllä käynyt tuon iilimatokokeilun jälkeen HIV- ja hepatiittitesteissä. Terve nainen! (Ainakin fyysisesti…) Tietysti minulle vakuutettiin, että ne madot olivat puhtaita valioyksilöitä, mutta eihän minulla voinut siitä mitään kovin suurta varmuutta olla silloin. Luotin vain intuitiooni.