To 2.5.2013
Olen ollut tiistain ja keskiviikon välisestä yöstä lähtien yrjötaudissa. Etenkin se ensimmäinen yö oli kamala. Vatsaani alkoi yhtäkkiä kouristella ihan järkyttävän voimakkaasti, ja sitä seurasi oksennusrefleksi monta kertaa peräkkäin. Olin ensin kaksinkerroin sängyn reunalla ja sen jälkeen kontallani olohuoneen lattialla, koska en ehtinyt vessaan asti… Onneksi vatsani oli siinä vaiheessa melko tyhjä… Tänään vointi on onneksi ollut jo selvästi parempi.
Anyway, kun on sairaana, ehtii miettimään kaikenlaista. Eilen olin ahdistunut, tänään olen ollut jo hieman paremmalla mielellä. Jostain syystä takerruin monta vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin, joilla ei sinänsä ole enää mitään merkitystä. Mietin mm. sitä, kun aloittelin akateemista uraani. Se aika oli täynnä pettymyksiä ja realiteettien kohtaamista, mutta myös jännittävää. Pidin ensimmäisen konferenssiesitelmäni 2004 keväällä, jolloin olin vastavalmistunut maisteri ja työskentelin luokanopettajan sijaisena Järvenpäässä. En ollut vielä edes virallisesti jatko-opiskelija vaan vasta suunnittelin jatko-opintoja. Proffamme kannusti minua pitämään graduni pohjalta esitelmän eräässä kansainvälisessä konferenssissa, joka järjestettiin Helsingissä. En ollut koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi mitään konferensseja – saati sitten, että olisin pitänyt mitään sellaista omalta osaltani lainkaan ajankohtaisena. En myöskään erityisemmin luottanut omiin kykyihini. Kuitenkin olen aina ollut innokas ottamaan vastaan erilaisia haasteita, joten ajatus konferenssiesiintymisestä alkoi heti kutkuttaa mieltäni ja sai adrenaliinin virtaamaan veressäni. Siispä päätin ottaa haasteen vastaan.
Valmistelin esitelmän hiihtoloman aikana, koska olin siis täysipäiväisesti töissä koulussa siihen aikaan. Esitelmä perustui graduuni, mutta koska graduni analyysit alkoivat siinä vaiheessa tuntua niin huonoilta, parantelin niitä aika paljon esitelmääni varten. Esitelmää valmistellessani olin kuin taivaassa. Veressäni kiersi koko ajan adrenaliinia, ja minun piti välillä nousta ylös tuolilta kiertelemään ympäri huonetta, jotta sain itseni rauhoittumaan hieman. Olin siis kerta kaikkiaan NIIN innoissani siitä!! 😀 Ihan kuin ensimmäisten aikidotreenien jälkeen, tai jotain. Harjoittelin esitelmäni läpi yli kaksikymmentä kertaa. Olin niin jännittynyt. Itse esitelmä meni ihan ok, mutta sitä seurannut keskusteluosuus ei. Olin vielä liian kokematon diilaamaan sitä, ja jännitin tilannetta valtavasti. Joka tapauksessa minulle jäi esitelmästä hyvin positiivinen fiilis. Se oli kokemus, joka muutti elämäni.
Vähän samaan tapaan kuin ensimmäisten ohjaamieni aikidotreenien jälkeen tiesin, että tahtoisin vetää treenejä, ensimmäisen konferenssiesitelmäni jälkeen tiesin, että minun pitäisi ainakin yrittää onneani tutkimuksen saralla. Tiesin, että se tulisi olemaan vaikeaa, enkä pitänyt omia lähtökohtiani erityisen hyvinä. Toisin sanottuna en erityisemmin luottanut omiin kykyihini. Sen sijaan luotin omiin energiavaroihini ja tahdonvoimaani. Kumpikin niistä on jo tähän ikään mennessä jonkin verran ehtynyt, mutta tuohon aikaan niitä oli valtavasti. Olin niin innostunut, että innostukseni pursusi ulos joka puolelta. Ja kun sellainen käsite kuin social boundaries oli minulle tuohon aikaan vielä melko tuntematon, olin varmaankin aika rasittava tapaus. Jollain tasolla ymmärsin sen itsekin, mutta en vain voinut mitään sille, että olin kerta kaikkiaan niin mielettömän innostunut ja täynnä energiaa. 😀
Aloitin jatko-opintoni virallisesti kesäkuussa 2004. Ensimmäinen kuukausi meni opintotuella ja säästöillä. Sitten onnistuin saamaan ensimmäisen pienen apurahani. Ensimmäiset 2,5 vuotta työskentelin pienehköjen apurahojen turvin. Sitten pääsin sisään valtakunnalliseen tutkijakouluun, jossa olin palkallisena tutkijakoulutettavana viimeiset kaksi vuotta. Ensimmäinen syksy oli räpellystä ja kohellusta. Vaihdoin aineistoa ja myös tutkimusaihetta. Piti äkkiä tehdä kokonaan uusi tutkimussuunnitelma (joka oli aluksi äärimmäisen huono; ei kai se olisi voinut olla paljon muutakaan siinä vaiheessa). Ryhdyin tutkimaan foneettista aihetta (prosodiaa), vaikka en ollut perustutkintoaikanani opiskellut lainkaan fonetiikkaa… (Paitsi yhden pakollisen kurssin verran omassa oppiaineessamme.) Mutta ei mahtanut mitään. Kun kerran kiinnostuin prosodiasta, en saanut enää ajatuksiani irti siitä. Oli vain PAKKO alkaa tutkia prosodiaa. Luulen, että aihe olisi voinut olla jokin muukin. Satuin vain uuden aineistoni pohjalta kiinnostumaan nimenomaan prosodisista ilmiöistä.
Koen, että varsinaisesti väitöskirjatyöni alkoi 2005, jolloin olin yhdeksän kuukautta Pariisissa jatko-opiskelijana erään apurahan turvin. Siellä sain todella paljon virikkeitä ja pääsin muutenkin sisään yliopistoelämään. Olin konferenssiavustajana, toimitussihteerinä, jne., ja minulla oli erittäin kiinnostavia keskusteluja sikäläisen proffan kanssa. Yhteisöllisyys oli siellä vahvaa, ja tunsin pääseväni heti sisään porukkaan. Sikäläinen proffa sai minut innostumaan tutkimuksesta entistäkin enemmän. (En uskonut, että se olisi mahdollista, mutta oli se… 😀 ) Silloin minulle alkoi tulla sellainen tunne, että voisin ehkä todellakin onnistua väitöskirjaprojektissani ja haaveilin jo siitäkin, että pystyisin jatkamaan tutkimusta vielä väitöksen jälkeenkin. Tietenkin tiesin, että matka tulisi olemaan mutkainen, ja onhan se toki ollutkin.
Palattuani Suomeen pääsin vähitellen sisään myös täkäläisiin kuvioihin. Ensin minulla oli yliopistolla työhuone käytössäni parina päivänä viikossa, sitten joka päivä. Viihdyinkin työhuoneellani erittäin hyvin. Tein usein erittäin pitkiä päiviä ja olin toisinaan paikalla viikonloppuisinkin. Kuten aina, tunsin olevani neliö, joka ei täysin sopinut ympyränmuotoisiin lokeroihin, mutta viihdyin silti erinomaisesti. Yliopistosta tuli minulle toinen koti – treenisalin lisäksi. (Olihan minulla myös pieni vuokrayksiöni Kalliossa, mutta vietin siellä niin vähän aikaa, että sitä ei oikeastaan lasketa. 😉 )
Kun mietin jälkikäteen tähänastista elämääni, olen sitä mieltä, että jatko-opintoaika oli parasta aikaa elämästäni. Alku oli joiltakin osin takkuista, mutta löysin ehkä juuri niiden takkujen kautta itsestäni niin suuria energiavaroja, että niitäkään ei voi muistella kuin hyvällä. Kokonaisuutena olin onnellinen melkein jatkuvasti.