7. ALOIN OPISKELLA YLIOPISTOSSA: Kuten tämän postaussarjan aiemmista osista voi ehkä päätellä, ei ollut alun perin ollenkaan itsestään selvää, että koskaan opiskelisin yliopistossa. Tahdoin aikidon ammattilaiseksi, eikä siihen vaadita yliopistotutkintoa. Piti kuitenkin olla jokin suunnitelma, jonka turvin pystyisin muuttamaan lukion jälkeen Ranskaan treenaamaan aikidoa. (Alun perin olin ajatellut muuttaa lukion jälkeen Japaniin, mutta ensimmäinen Ranskan-matkani sai minut muuttamaan mieltäni.) Aikidossa ei ole mahdollista saada sponsorisopimuksia, koska lajissa ei ole kilpailutoimintaa. Vaihtoehtoja oleskelun rahoittamiseen oli siis käytännössä kaksi: 1) hankkia jotain hanttihommia, tai 2) päästä sisään yliopistoon ja elää opintotuella. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.
Tuli kiire oppia ranskaa, koska lukioon mennessäni en siis vielä osannut lainkaan ranskaa. Aloin tietysti lukea koulussa ranskaa. Lisäksi luin läpi pari muuta oppikirjasarjaa sekä pari sanakirjaa ja hankin ranskalaisia kirjeenvaihtokavereita. Kävin Ranskassa treenaamassa aikidoa sekä koulun kesäloma-aikaan että joululoma-aikaan ja pystyin tietenkin siellä samalla hieman parantamaan ranskan kielen taitoani. Onnistuinkin saavuttamaan lukion aikana sellaisen tason ranskan kielessä, että pääsin abivuoden keväällä läpi Ranskan suurlähetystöllä järjestetystä kielikokeesta, joka vaadittiin kaikilta ulkomaalaisilta yliopistoon pyrkijöiltä. Pääsin sisään Pariisin Université de René Descartes (Paris V) -yliopistoon, pääaineena yleinen kielitiede. Muutto Ranskaan oli siis mahdollinen. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen työskentelin muutaman kuukauden Keravan McDonald’sissa tienatakseni rahaa. Sen jälkeen lähdin.
Opiskelu ranskalaisessa yliopistossa pelkällä lyhyellä lukioranskalla ei kuitenkaan ollut aivan helppoa… Olin periaatteessa motivoitunut, koska kielitiede kiinnosti jo silloin, mutta heti ensimmäinen päivä yliopistolla oli lannistava. Minulla oli epäselvyyksiä jonkin käytännön asian suhteen, ja menin opintotoimistoon kysymään neuvoa. Aloitin puheenvuoroni sanomalla jotain tyyliin: “Anteeksi, mutta minulla on vielä hieman ongelmia ranskan kielen kanssa, joten…” Virkailija keskeytti minut toteamalla: “Joo, mä kuulen sen.” Vastaavia kokemuksia tuli ensimmäisten päivien aikana muitakin. Henkilökunta oli aika suorasanaista. Ryhmätunnit, joissa tehtiin käytännön tehtäviä, sujuivat jotenkuten, mutta suuret massaluennot, joissa opettaja vain puhui edessä ilman mitään piirtoheitinkalvoja tai luentomonisteita tuntuivat todella vaikeilta. Oli hirveän vaikeaa silloisella kielitaidollani ottaa muistiinpanoja pelkästä puheesta. Muut opiskelijat olivat kyllä ystävällisiä ja antoivat minulle luentomuistiinpanojaan kopioitavaksi, mutta toisten tekemien muistiinpanojen ymmärtäminen oli tietysti aika haastavaa… Yleisen kielitieteen lisäksi opinto-ohjelmaan kuului ainakin tilastotiedettä, sosiologiaa ja psykologiaa. Olihan se ihan mielenkiintoista. Tuli paljon kaikenlaista yleistietoa. Aloin kuitenkin alusta lähtien hätäillä ja sekoilla mielessäni. Tuli sellainen paniikinomainen tunne, että en voi pärjätä. Lukio oli tuntunut minusta varsin helpolta, joten oli ahdistavaa, kun yhtäkkiä olikin tosi vaikeaa.
Päädyin hieman hätiköidysti siihen, että vaihdan pääainetta ja samalla koko yliopistoa: siirryin toisena vuonna opiskelemaan Université Paris-Sorbonne (Paris IV) -yliopistoon sovellettuja vieraita kieliä (langues étrangères appliquées). Vaatimuksena sisäänpääsylle oli, että piti ensin saada opiskelupaikka jostain suomalaisesta yliopistosta. Hain siksi lukemaan ranskaa Helsingin ja Turun yliopistoihin. Pääsin sisään kumpaankin (mutta ilmoittauduin poissaolevaksi) ja pääsin siksi sisään myös haluamaani yliopistoon Ranskassa. Aloin opiskella vieraita kieliä, kuten englantia, venäjää, unkaria ja tanskaa (todellakin..). Myös joillain muinaisislannin luennoilla kävin jossain vaiheessa… 😀 Opiskelin vähän sitä sun tätä. Tai no… Sana ‘opiskella’ antaa ehkä hieman väärän kuvan siitä, mitä tein… ‘Olin kirjoilla yliopistossa’ ja ‘kävin jonkin verran luennoilla hengailemassa’ kuvaavat ehkä todellisuutta paremmin. Käytin lähestulkoon kaiken aikani aikidon treenaamiseen. Tahdoin treenata kaksi kertaa päivässä. Ja kun etäisyydet olivat pitkiä, oli tosi vaikeaa ehtiä joka paikkaan. Suomessa on tavallista, että aikidotreenejä pidetään aikaisin aamulla ja iltaisin. Päiväsaikaan porukka käy töissä, opiskelee, tms. Ranskassa aamutreenejä ei juurikaan järjestetä (paitsi leirien aikaan tietysti), vaan treenejä on keskellä päivää ja iltaisin. Taustalla tässä on se, että useilla työpaikoilla pidetään pitkä lounastauko keskellä päivää, ja moni käy urheilemassa silloin. Lisäksi on jonkin verran ammattilaisohjaajia, jotka vetävät treenejä iltaisin omalla salillaan ja tahtovat itse päästä treenaamaan päivisin. Tästä syystä johtuen päivätreeneissä olikin usein parempi taso kuin iltatreeneissä. Siksi oli tärkeää päästä paikalle silloin. Oli myös selkeästi niin, että jos tahtoi yhteisöllisessä mielessä kuulua “ammattilaiskaartiin”, piti treenata kaksi kertaa päivässä. Jos treenasi vain kerran päivässä, oli pelkkä “amatööri”, ja minä tahdoin tietysti kuulua ammattilaisiin. Yritin rakentaa luentoaikatauluni niin, että opiskelisin aamuisin ja iltapäivisin ja treenaisin aikidoa keskellä päivää ja iltaisin (sekä tietysti viikonloppuisin). Olin tottunut lukioaikana tosi tiukkaan aikatauluun, ja kielitaitoni oli tietysti toisena vuonna jo parantunut suhteessa ensimmäiseen vuoteen, mutta siltikin homma alkoi lähinnä pitkien etäisyyksien takia mennä melko hankalaksi. Viimeinen niitti oli se, kun olkapääni hajosi treeneissä, ja jouduin keskellä lukuvuotta lähtemään Suomeen leikattavaksi.
Myös taloudelliset ongelmat alkoivat painaa päälle: jos olisin tahtonut jäädä vielä Ranskaan asumaan toisen vuoden jälkeen, minun olisi ollut pakko mennä töihin, enkä tietenkään olisi siinä vaiheessa voinut saada mitään muita töitä kuin jotain hanttihommia. Oli selvää, että vakavasti otettavan aikidotreenaamisen ja yliopisto-opintojen yhdistäminen töissä käymiseen olisi ollut mahdotonta. En olisi pystynyt tekemään mitään kunnolla. Päätin siis palata takaisin Suomeen. Päätös oli äärimmäisen vaikea, mutta en ole katunut sitä. Jos olisin silloin jäänyt väkisin Ranskaan, olisin joutunut menemään töihin esim. johonkin hampurilaisravintolaan, tms., ja opintoni olisivat erittäin todennäköisesti jääneet kesken. Jo silloin tuntui siltä, että se olisi harmi, koska olin kuitenkin pärjännyt niin hyvin lukiossa. Olin myös nähnyt, kuinka jotkut muut nuoret ulkomaalaiset aikidotreenaajat olivat yrittäneet yhdistää esim. Mäkkärissä työskentelyn ja ammattimaisen aikidotreenaamisen, eikä kukaan heistä ollut onnistunut siinä kovin hyvin: usein työvuorot sattuivat treenien päälle (koska tietysti Mäkkäreissäkin on eniten asiakkaita nimenomaan lounasaikaan ja iltaisin..), eivätkä he siksi päässeet treeneihin kovinkaan usein.
Pari vuotta Suomeen paluuni jälkeen minulle tarjottiin junioriohjaajan hommia Pariisin esikaupunkialueelta, ja olisin myös päässyt lapsenvahdiksi erääseen suomalais-kiinalaiseen perheeseen. Keikkaluonteisesti olisin voinut saada joitain muitakin pieniä hommia (ja sainkin toisinaan, kun vietin pidempiä ajanjaksoja Ranskassa). Jos olisin mennyt kavereiden nurkkiin asumaan, olisin ehkä voinut mainittujen tehtävien avulla juuri ja juuri elättää itseni ja palata takaisin Ranskaan treenaamaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo ehtinyt asettua Suomeen, päässyt ihan hyvään vauhtiin opintojeni kanssa, jne., enkä enää tahtonut palata kokonaan Ranskaan. Riitti, että pääsin käymään siellä yliopiston loma-aikoina.
Palattuani Suomeen menin ensin töihin Forumin McDonald’siin, koska rahani olivat todellakin täysin loppu. Sen jälkeen otin vastaan opiskelupaikkani Helsingin yliopistossa. Tunsin syystäkin huonoa omaatuntoa siitä, että Pariisissa opiskeluni eivät olleet edenneet. Päätin ottaa opintoni vakavasti (tai ainakin sen verran vakavasti, että valmistuisin joskus), ja kaikki alkoikin sujua alusta lähtien ihan hyvin. Viihdyin ihan hyvin, pärjäsin ihan ok, ja opinnot etenivät tavoitteen mukaisesssa vauhdissa: viisi vuotta myöhemmin valmistuin filosofian maisteriksi, jolla on aineenopettajan pätevyys ranskassa ja filosofiassa. En kuitenkaan ollut perustutkinto-opiskelijana ollessani mitenkään erityisen kunnianhimoinen, aktiivinen tai muuten suuresta massasta erottuva; olin tunnollinen opiskelija, joka on aina paikalla ja joka tekee kaiken vaadittavan annetuissa aikarajoissa, mutta en ollut erityisen kunnianhimoinen tulosten suhteen. Treenaaminen vei edelleen suuren osan ajastani ja huomiostani: aikidon lisäksi treenasin judoa (jossa myös kilpailin siihen asti kunnes jouduin neljänteen olkapääleikkaukseen…), ja opintojeni loppuvaiheilla myös kick-boxingia. Vasta siinä vaiheessa, kun viimeistelin graduani (jonka olin tehnyt muistaakseni noin kuudessa viikossa), minussa liikahti jotakin. Silloin alkoi tuntua siltä, että tässä on jotakin, mikä vetää minua puoleensa… Päätin hakeutua jatko-opiskelijaksi, ja siitä alkoikin sitten kokonaan uusi aikakausi elämässäni. Kaikki muuttui sekä pääni sisällä että elämässäni muutenkin. En kuitenkaan kirjoita jatko-opintoajoistani tässä postauksessa tämän enempää, koska se on niin suuri aihepiiri ja vaatii täten kokonaan oman postauksensa.
Voisin myös kirjoittaa katolilaisesta opiskelija-asuntolasta, jossa asuin n. 1,5 vuotta Pariisin aikojeni alussa. (Sen jälkeen muutin vuokralle erään ystäväni kämppään.) Tai niistä vuosista, jotka asuin HOASin opiskelijasolussa Kontulassa… Taidan kuitenkin kertoa niistä jossain toisessa yhteydessä, jotta tästä postauksesta ei tule ihan liian pitkä.
