Ti 6.5.2008
Isosiskoni, Pauliina, täyttää huomenna vuosia (ei tosin mitään pyöreitä tai edes puolipyöreitä, mutta kuitenkin). Hän järjesti sen kunniaksi tänään synttärikahvit kotonaan Keravalla. Paikalla oli lisäkseni Pauliinan lapset Roope (10 v.) ja Ronja (6 v.), vanhempamme, Heli-tätimme sekä Tarja (Pauliinan ex-miehen sisko) ja tämän kaksi poikaa. Ja tietenkin vanhempiemme villakoira, Pedro.
Pauliina pitää kaikenlaisten pippaloiden järjestämisestä ja on siinä myös todella hyvä. Hänellä on aina kaikenlaista hyvää tarjottavaa, ja asunto on usein yksityiskohtia myöten sisustettu kunkin juhlan tyyliin sopivaksi. Pauliinan juhliin onkin aina tosi mukavaa osallistua; hänellä on kyky luoda niihin mukavan rento ja viihtyisä ilmapiiri. Ronja kiertelee aina iloisena ympäriinsä ja viihdyttää vieraita sekä verbaalisesti että erilaisin "taide- ja liikuntaesityksin"… =DDD Usein hän myös vaihtaa vaatteet monta kertaa illan aikana. Jään siis innolla odottamaan kutsua Ronjan järjestämiin pippaloihin… Hänestä tulee varmasti loistava bile-emäntä. Roope puolestaan istuu nykyään jatkuvasti tietokoneen ääressä, oli hän sitten missä hyvänsä.
Pauliina on minua 3,5 vuotta vanhempi. Aloin pienenä soittaa pianoa, koska Pauliinakin soitti pianoa. Kiinnostuin budolajeista, koska Pauliina harrasti judoa. Osallistuin maastojuoksukilpailuihin, koska Pauliinakin kävi niissä. Luin A-kielenä koulussa ruotsia, koska Pauliinakin luki ruotsia, jne., jne. Vielä teini-iässäkin minulla oli kova kiire pysyä kaikessa isosiskon kannoilla: pääsinkin mukaan isojen tyttöjen ja poikien bileisiin jo varsin varhaisessa vaiheessa… (mikä ei tosin aina välttämättä ollut pelkästään hyvä juttu…mutta olihan se HIENOA olla 12-vuotiaana 15-vuotiaiden bileissä! 😉 Nykyään Pauliina työskentelee tietokoneiden parissa tullihallinnossa. Hän harrastaa maratonjuoksua.
Pauliina on aina ollut mielestäni kaunis kuin prinsessa.
Hassua, kuinka asioita muistuu mieleen… (*niisk*) Ihan pienenä luulin, että näytän täsmälleen samalta kuin isosiskoni ja käsitin oman eksistenssini jonkinlaiseksi Pauliinan sivupersoonaksi tai varjoksi. Viihdyin sellaisessa olotilassa erinomaisesti elämäni kolme tai neljä ensimmäistä vuotta. Lopulta eräänä iltana hoitopäivän jälkeen seisoimme kumpikin kotitalomme porraskäytävän ikkunan edessä. Pauliina pelleili oman peilikuvansa edessä ja sai täten minutkin kiinnittämään huomiota omaan kuvaani. Olinkin paljon pienempi kuin Pauliina enkä muutenkaan näyttänyt ollenkaan samalta! Ja itse asiassa meitä olikin siis kaksi ihan erillistä yksilöä! Hmm. Tämä havainto mullisti elämäni. Muistan vieläkin tarkalleen, miltä suuri hämmästykseni näytti heijastuessaan porraskäytävän ikkunasta ja miltä sitä seurannut ensimmäinen eksistentiaalinen ahdistukseni tuntui…
