Dialogisymposiumissa 19.-21.8.2009

Olen UFY:n järjestämässä kansainvälisessä Dialogisymposiumissa ("Dialogic Language Use 2: Constructing Identity in Interpersonal Communication") Tieteiden talolla, Helsingissä, 19.-21.8.2009.

Pe 22.8.2009

(Klo 23.52): Huh. Onpas ryytynyt olo. Tulin juuri Uunisaaresta konferenssin päättäjäisdinneriltä (järjestelytoimikunnan pöydässä oli aika hysteerinen meininki… =DD ) Nukuttaa IHAN sairaasti. Aikamoista hässäkkää on ollut tämä viikko. Tiistai-iltana toinen ranskan plenaristi, Véronique Traverso, piti esitelmän Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siitä lähtien aika on mennyt melkein pelkästään konferenssin merkeissä. Esitelmää toisen perään, kahvitaukoja, vastaanottoja, jne. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Järjestelytoimikunnassa oli hyvä yhteishenki, eikä mitään suurempia kommelluksia käynyt. Ohjelman suunnittelussa olisimme voineet ottaa huomioon esim. sen, että plenaarien jälkeen tarvitaan pieni siirtymäaika ennen kuin ihmiset ehtivät sektiosaleihin. Nyt siirtyminen oli joka kerta yhtä hässäkkää, ja plenaarien jälkeiset sektiot myöhästyivät aina. Mutta se nyt oli aika pientä. Lisäksi espanjankielisessa sektiossa oli ihan liian vähän yleisöä, mutta en toisaalta tiedä, mitä asialle olisi voinut tehdä.

Anyway, sisällöllisesti sain paljon irti mm. ranskan plenaristien, Véronique Traverson ja Patrick Charaudeaun esitelmistä. Ne olivat kummatkin aivan loistavia. Traversohan on hyvin tunnettu keskustelunanalyytikko, ja luin etenkin jatko-opintojeni alkuvaiheessa tarkkaan hänen kirjojaan. Charaudeau puolestaan on hyvin tunnettu diskurssianalyytikko, joka on tutkinut paljon mm. mediakieltä. Olin jo nähnyt hänet aiemmin plenaristina Québecissa pari vuotta sitten, mistä idea hänen kutsumiseensa tänne muistaakseni lähtikin.  Myös englannin plenaristin, Mary Bucholtzin, esitelmä amerikkalaisnuorten rotua (valkoinen / musta / aasialainen) koskevista asenteista oli mielestäni hyvin kiinnostava. Sektioesitelmien taso vaihteli paljon. Tänään oli joitakin kiinnostavia esitelmiä Québecin ranskasta. Esim. Wim Remysenin esitelmä Kanadan ranskalaisten kieltä koskevissa kronikoista yli sadan vuoden ajalta oli mielestäni kiinnostava ja hyvin selkeä. Eilen minussa herätti ajatuksia mm. Sandra Cisneroksen "The House on Mango Street" -kirja, josta Päivi Ibl piti esitelmän espanjankielisessä sektiossa. Erityisesti minua kiinnosti siinä sen rakenne ja kerrontatyyli: kirja nimittäin koostuu lyhyistä tarinoista, vinjeteistä, jotka liittyvät toisiinsa temaattisesti ja osin kronologisestikin. Tosi jännä ja osuva tapa kirjoittaa. Se jotenkin puhutteli minua.

Mitään suuria käytännön ongelmia konferenssissa ei siis ollut, eikä oikein mitään muitakaan ongelmia. Ehkäpä sitä itse vain törmää ja suorastaan jumittuu välillä näkymättömiin sosiaalisiin muureihin, joita itse itselleen rakentaa. Tai oikeastaan luulen, että jotkut syntyvät näkymättömien muurien sisälle. Kuin akvaarioon. Muurit voivat olla niin läpinäkyviä, että niitä ei näe itsekään, kunnes taas törmää niihin. Läpi pystyy näkemään yhä tarkemmin, laajemmin ja moniulotteisemmin, mutta koskaan ei pysty pääsemään läpi. Toisaalta lasin toiselta puolelta pystyy näkemään toisten kompuroivan esteissä, joita omalla tiellä ei koskaan ole. (Lisään tähän vielä varmuuden vuoksi sellaisen tarkennuksen, että kyse on tässä jälleen kerran pelkästä introspektiivisestä pohdiskelusta. Kyse on siis eräänlaisesta turhautumisesta itseen, ei muihin.)

Keskiviikkoiltana menin vielä myöhään illalla yliopiston vastaanoton jälkeen Kaisaniemen puistoon harjoittelemaan niitä leffatemppujani. Aloitin hyppimällä yhden penkin yli. Onneksi oli säärisyndit jaloissa, koska kompuroin pari kertaa penkin selkänojaan siihen malliin, että olisi ollut sääristä nahka rullalla, jos ei olisi ollut suojia. Sen jälkeen aloin treenata kivien päällä loikkimista. Piti päästä yhtäjaksoisesti loikittua viiden kiven yli, eikä siitä ensin meinannut tulla mitään. Mutta sitten tajusin, että kannattaa aloittaa kahdella, siirtyä sitten kolmeen, sitten neljään, jne. Vauhtia pitää olla riittävästi, mutta ei liikaa, ja olennaisinta on katkeamaton rytmi. Rytmin puolestaan saa aikaiseksi oikeanlaisella tekniikalla: ylävartalon kääntö ja käsien käyttäminen osoittautuivat tässä suhteessa olennaisiksi. Lopulta minulta ei mennyt kauaakaan siihen, kun sain sen loikkaosuuden harjoiteltua kutakuinkin kuntoon. Siitä sitten innostuinkin ja sain sellaisen idean, että voisinkin kokeilla tehdä yhden matalan aidan yli puolivoltin! En ole pystynyt tekemään puolivolttia sen jälkeen, kun olkapääni leikattiin, koska olkapäät olivat pitkään pahasti liikerajoitteiset. Mutta päätin, että NYT kokeilen sitä pitkästä aikaa! Otin vauhtia, iskin kädet maahan ja lensin sitten siitä suoraan selälleen maahan ("Ai mun selkä! Ai mun selkä!"). Olipas taas järkevä päähänpisto… Mutta en antanut periksi vaan treenasin taas tänä aamuna Eltsussa Pekan kanssa puolivolttia. Teimme sellaisen harjoitteen (jonka muistaakseni opin vuonna 1989 Igarashi-sensein vetämissä junnutreeneissä Keravalla), että toinen meni kilpikonna-asentoon maahan, ja toinen nousi siihen viereen käsilläseisontaan ja kippasi sitten siitä itsensä toisen selän yli jaloilleen maahan. Oli tosi hyvä idea harjoitella sitä niin! Aloin taas saada jonkinlaista tatsia siihen liikkeeseen enkä telonut itseäni lainkaan! (Mitä nyt rojahdin pari kertaa täysiä Pekan selän päälle, kun koklasin ottaa vähän enemmän vauhtia… "Sori vaan!") Anyway, tällaiset pienet treenisessiot olivat tosi piristävää vastapainoa konferenssimeiningille.

Taiteiden yö meni kyllä tällä kertaa kokonaan sivusuun. En viitsinyt Uunisaaresta palattuamme enää jäädä keskustaan hengaamaan, koska olen herännyt tänään kuudelta aamutreeneihin, ja huomenna alkaa heti aamusta Suomen Aikidoliiton kehittämispäivä SLU-talolla. Aaaaargh.