HUSiin keräämään aineistoa

Ti 17.11.2009

Jess! Tänään on tutkimushankkeeni kannalta suuri päivä: tänään kerätään ensimmäinen osa post doc -hankkeeni suomenkielisestä aineistosta. Hanke käsittelee siis Aspergerin syndroomasta (AS) kärsivien nuorten puheen prosodian ja nonverbaalin viestinnän poikkeavuuksia. Olen juuri lähdössä Lastenlinnan Autismipäiväkeskukseen, missä aineistonkeruu tapahtuu tänään iltapäivällä. HY:n teknisen osaston kaverit ovat nyt jo siellä valmistelemassa kameroita ja äänityslaitteita. Minä lähden sinne nyt. Jess. Tätä päivää on odotettu. Nyt unohdan hetkeksi aikaa kaiken muun.

(Klo 19.07): Tietysti minun pitäisi juuri nytkin tehdä SKY Journalin taittoa, suunnitella opetusta tai tenttikysymyksiä tai tehdä jotakin muuta sellaista, mikä liikauttaisi työvuorta aikataulullisesti eteenpäin, mutta sallin itselleni pienen tauon tähän väliin ja kerron vaikutelmiani tämän päivän aineistonkeruusessiosta Lastenlinnasta. Tiivistettynä: SE OLI SIISTIÄ! Kaikki meni mielestäni hienosti.

Kyse oli neuropsykiatrisesta ryhmästä, jossa oli kolme 11-13-vuotiasta poikaa. Ryhmään kuuluu normaalisti neljä poikaa, mutta yksi ei tahtonut osallistua tutkimukseen ja jäi siksi tänään pois. Poikien lisäksi paikalla oli kaksi ohjaajaa, joista toinen oli erityisopettaja ja toinen sairaanhoitaja. Istunnon etenemisestä vastasi pääasiassa miespuolinen erityisopettaja. Naispuolinen sairaanhoitaja lähinnä auttoi pitämään tilannetta kasassa.

Teknisesti aineistonkeruu toteutettiin siten, että paikalla oli kaksi videokameraa: yksi staattinen kamera, joka kuvasi kokonaistilannetta sekä yksi siirtyvä kamera, joka otti lähikuvaa kulloinkin äänessä olevasta puhujasta. Kuvauksen hoiti yksi kameramies, joka oli fyysisesti samassa tilassa osallistujien ja ohjaajien kanssa. Lisäksi kunkin osallistujan puhe nauhoitettiin sankamikrofonilla omaksi äänitteekseen. Paikalla oli äänittäjä, joka tarkkaili koko ajan äänenlaatua. Hän ja minä olimme peililasin takana olevassa erillisessä henkilökunnan huoneessa. Me näimme lasin takaa hyvin, mitä salissa tapahtui, mutta meitä ei juurikaan näkynyt saliin.

Sessio oli erittäin kiinnostava. Aluksi kukin poika kertoi vuorollaan omia kuulumisiaan. Muiden osallistujien piti ensin kuunnella toisen kertomat kuulumiset ja sitten esittää hänelle kaksi kysymystä siitä, mitä tämä juuri kertoi. Se oli yllättävän hankalaa… Kaikilla oli kyllä paljon kerrottavaa, mutta kysymysten esittäminen oli työlästä. Kuului sellaisia kommentteja kuin: "EMMÄ KEKSI MITÄÄN!" Ja kommenttia seurasi silmin havaittava onnistumisen elämys, kun jokin pieni kysymys lopultakin tuli mieleen. Kysymys laukaistiin silloin toiselle innostuneena kuin tykin suusta. Siinä vaiheessa usein (mutta ei aina) muistettiin katsoa puhekumppania kohti. Muuten katse suuntautui usein jonnekin kaukaisuuteen sellaiseen kohtaan salia, jossa ei istunut ketään. Yksi pojista pystyi selvästikin näkemään minut ja äänittäjän peililasin läpi sen väärältäkin puolelta, ja hän tuijotti meitä koko keskustelun ajan kiinteästi ja herkeämättömän intensiivisellä mielenkiinnolla. Opettaja kehotti häntä jatkuvasti katsomaan muita osallistujia, joiden kanssa hän oli keskustelemassa, mutta kehotuksella oli vaikutusta vain parin sekunnin ajan. Sen jälkeen katse palasi jälleen automaattisesti peililasiin.

Yleinen tunnelma oli sellainen, että älykkäiltä vaikuttavat asialliset nuoret miehet istuivat pöydän ympärillä kukin enemmän tai vähemmän omissa maailmoissaan. Vaikka kaikki tuntuivat suhtautuvan tilanteeseen positiivisesti, heidän silmistään näki, että yrityksestä huolimatta mielessä pyöri ensisijaisesti joitakin aivan muita asioita kuin toisen kuulumiset. He jaksoivat vain vaivoin omistaa osan huomiostaan triviaalille kuulumiskeskustelulle, jonka informatiivinen arvo oli vähäinen. Saattoi seurata pitkä monologi, jonka aikana puhuja katsoi jonnekin aivan muualle kuin muita osallistujia päin. Toisaalta myös kuulijat (ohjaajia lukuunottamatta tietenkin) katsoivat suurimman osan aikaa jonnekin muualle. Yksi näpräsi hermostuksissaan sormeaan niin pitkään ja voimakkaasti, että siitä alkoi vuotaa verta. Sen jälkeen hän huiski verisellä paperilla ympäriinsä huomaamatta, että se saattoi olla epämiellyttävää muiden kannalta. Kuitenkaan ilmapiiri ei ollut välinpitämätön vaan pikemminkin lämmin ja toverillinen. Vuorovaikutus vain oli sellaista, että kukin muodosti oman saarekkeensa, joita ohjaajat yrittivät kiskoa yhteen erilaisin ohjein ("muista, että me olemme täällä päin!", "voisitko katsoa välillä tänne päin?", "olisiko sinulla nyt jotakin kysyttävää häneltä?", jne.).

Kuulumisten vaihdon jälkeen alettiin keskustella istunnon teemasta, joka oli koulukiusaaminen. AS-nuoret joutuvat usein koulukiusaamisen uhriksi, mistä syystä teema on tärkeä. Keskustelussa käytettiin apuna kuvakortteja, joissa esitettiin erilaisia tilanteita. Tarkkailtiin kuvissa esiintyvien henkilöiden ilmeitä: oliko jokin ilme ilkeä vai iloinen, jne. Mietittiin myös, voiko hymyillä ja näyttää silti samalla ilkeältä. Päädyttiin siihen, että on mahdollista myös hymyillä ilkeästi (kuvassa koulukiusaajat hymyilivät ilkeästi). Puhuttiin myös siitä, miten paljon itseään saa puolustaa: saa rimpuilla irti, mutta toista ei esimerkiksi saa lyödä millään esineellä, vaikka puolustaisi itseään tai kaveria. Hyökkääjää ei esim. saa lyödä jääkiekkomailalla päähän, vaikka puolustaisi kaveriaan. Pojat kertoivat omia kokemuksiian tappeluista ja kiusaamistilanteista. Joidenkin melko hurjien kertomusten jälkeen opettaja totesi lempeästi: "Meidän täytyy varmaankin vielä palata siihen, kuinka paljon voimakeinoja saa käyttää puolustautuessaan…" Väkivallattomuutta painotettiin kovasti.

Keskusteluosuuden jälkeen olikin jo kulunut puolet ajasta. Sen jälkeen seurasi noin 20 minuutin tauko, jonka ajaksi pojat ja ohjaajat poistuivat istuntosalista johonkin toiseen tilaan välipalalle, ja nauhoitus keskeytettiin. Minä jäin saliin kuvaajan ja äänittäjän kanssa keskustelemaan tilanteesta ja suunnittelemaan jatkoa. Tauon jälkeen istunto jatkui vielä noin 30 minuuttia. Silloin ohjelmassa oli vapaa pelihetki. Silloin pojat pelasivat keskenään Afrikan tähteä. Ideana oli se, että heidän piti pystyä tekemään jotakin keskenään (vertaiskontaktit ovat usein vaikeita AS-nuorille). Useimmiten pelistä ei kuulemma tule mitään, jos siinä ei ole yhtä aikuista mukana. Tällä kertaa he onnistuivat siinä kuitenkin ihan hyvin (joskin kaksi ohjaajaa olivat koko ajan taustatukena ja pitivät huolta siitä, että yhteisiä sääntöjä noudatettiin). V&
auml;lillä tilanne saattaa kuulemma riistäytyä käsistä, ja siihen saatetaan joutua puuttumaan vahvastikin. Tänään mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Oli kiinnostavaa huomata, kuinka kaikilla pojilla oli jonkin verran samankaltaisia piirteitä, mutta kuitenkin eri puolet painottuivat eri henkilöillä. Kuvailen alla lyhyesti kutakin osallistujaa (identifioimatta tietenkään henkilöitä):

• Yksi kaveri oli jatkuvasti silmin nähden innostunut. Hän oli kuulemma jo etukäteen ollut hyvin innostunut tästä aineistonkeruukerrasta. Hänestä oli jännittävää, että ohjelmaan tuli tällaista toimintaa! Hän oli koko ajan ääneessä ja esitelmöi antaumuksella omista kiinnostuksenkohteistaan. Hän oli juuri se, joka myös näki minut ja äänittäjän peililasin takaa ja tuijotti meitä herkeämättä. Siltikin myös suu kävi koko ajan. Hän puhui huomattavan voimakkaalla äänellä ja innostui vähän väliä pitämään lyhyitä yhden miehen show-hetkiä. Hän kertoi ronskisti tappelukokemuksistaan, teki todella omaperäisiä huomioita ja päätyi yllättäviin mielleyhtymiin, jotka hän tahtoi välittömästi jakaa muiden kanssa tavattomalla innostuksella. Hänen puhettaan oli hetkittäin vaikeaa seurata. Ohjaajat joutuivat välillä hillitsemään hänen innostunutta (mutta kaikin puolin hyväntahtoista) käyttäytymistään, ja häntä kehotettiin siis toistuvasti (huonolla menestyksellä) katsomaan muita. Peliä pelatessa hänen innostuksensa oli suorastaan fyysistä. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan vaan lähti innoissaan kiertämään pöytää. Hän olisi varmaankin innoissaan noussut vaikka pöydälle hyppimään, jos häntä ei olisi kehotettu istumaan takaisin paikoilleen.
• Toista kaveria luonnehti tunnollisuus ja tarkkuus. Tämä vaikutelma syntyi heti, kun pojat tulivat sisään saliin, ja heitä pyydettiin esittäytymään meille. Muut sanoivat nimensä hieman kiusaantuneina ympärilleen vilkuillen, mutta tämä kaveri seisoi tiukassa asennossa kuin sotilas ja kajautti kuuluvasti kaikki kolme etunimeään täsmällisessä jonossa ja niiden perään tietenkin vielä sukunimen selkeästi artikuloituna. Hän oli ollut hyvissä ajoin paikalla odotussalissa valmistautumassa istuntoon. Hän vaikutti hieman jännittyneeltä, ja hänellä oli useita näkyviä tic-oireita (kuten silmien pöyräytysliikkeitä, irvistyksiä, jne.). Istunnon aikana hän oli pojista hiljaisin. Hänen oli kaikkein vaikeinta keksiä kysymyksiä muille. Tuntui siltä, että hän pyrki koko ajan tekemään asiat juuri niin kuin toivottiin, eikä hänellä ollut tarvetta tuoda itseään sen kummemmin esille. Kuitenkin session loppupuolella kävi ilmi, että hän tietää hyvin paljon asioita. Hän käyttäytyi koko ajan moitteettomasti. Pelin aikana hän tuntui yrittävän pelata koko ajan sääntöjen mukaan ja malttoi odottaa omaa vuoroaan, jne. Hän istui rauhassa paikoillaan ja hymyili hyväntahtoisesti.
• Kolmas kaveri oli porukan nuorin, mutta sosiaalisesti taitavin. Normaalisti hän on kuulemma kuitenkin porukan hankalin, koska hän ilmeisesti hieman turhautuu ryhmässä. Ryhmä ei ilmeisesti tarjoa hänelle riittävästi haastetta, joten hän ei viitsi vaivautua lainkaan. Hän kuulemma kiukuttelee usein lapsellisesti eikä viitsi osallistua kunnolla esim. kuulumisten vaihtoon. Ohjaajat totesivat kuitenkin tunnin jälkeen, että TÄNÄÄN suurin ero normaaliin nähden oli se, että tämä kaveri kerrankin oli kunnolla mukana. Hän kuulemma selvästikin esiintyi kameralle. Minä sainkin hänestä etenkin istunnon alkupuolella hyvin asiallisen ja fiksun kuvan. Hän kertoi hyvin täsmällisesti ja jäsentyneesti kuulumisistaan ja osasi myös esittää kysymyksiä muille. Hän toi esille olevansa koulun oppilaskunnan puheenjohtaja ja saaneensa juuri jostakin kokeesta arvosanan 10-. Hän osasi kertoa hyvin informatiivisesti ja selkeästi todella monimutkaisista asioista, ja nuoresta iästään huolimatta hänessä oli tiettyä karismaa. Opettaja kertoi tunnin jälkeen, että tämä kaveri on luontainen johtaja, joka ottaa aina heti johtajan aseman (jopa aikuisilta), jos suinkin mahdollista. Hän vaikutti hyvin lahjakkaalta ja älykkäältä, mutta liiallisen perfektionistilta. Pelin aikana hän ei enää muistanut esiintyä vaan kiroili toistuvasti, kun peli ei sujunut hänen toiveidensa mukaan. Käyttäytymisestä alkoi huokua uhmaa sääntöjä ja auktoriteetteja kohtaan. Opettaja joutui komentamaan häntä monta kertaa.

Istunto oli siis tavattoman mielenkiintoinen. Aluksi tuntui epätodelliselta, että kehittelemäni hanke oli lopultakin päässyt etenemään tähän pisteeseen kaikkien niiden hakemusten ja suunnitelmien jälkeen. Mutta kun pääsin sisään tilanteeseen, olin kuin vangittu siihen ja suorastaan ahmin erilaisia havaintoja. Tuntui jotenkin siltä, että olin juuri oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä tekemässä juuri sitä, mitä juuri minun piti tehdä.