Pe 2.4.2010
Tänään alkoi “Aikido 40 vuotta Suomessa” -juhlaleiri Energia Areenalla, Vantaalla. En ollut vielä paikalla Kobayashi-sensein treeneissä, koska tahdoin hieman säästellä jalkaani, ja toisaalta minulla oli tänään päivällä kaikenlaista muuta puuhaa. Endo-sensein treeneihin sen sijaan menin paikalle. Oli ihan kivaa. Treenit eivät olleet fyysisesti kovin raskaat, mutta sekin sopi minulle tänään oikein hyvin. Oli ihan mukavaa vaihtelua päästä harjoittelemaan hieman eri tavalla kuin yleensä. Treenien ensimmäisen puoliskon teimme erilaisia sisäänmenoharjoituksia shomenuchista ja yokomenuchista. Sen jälkeen niihin tehtiin erilaisia tekniikkasovelluksia, pääasiassa jiywaza-tyyppisesti. Treenasin pääasiassa Tuulan kanssa, mutta myös mm. joidenkin itselleni ihan uusien harjoituskumppanien kanssa.
Energia Areena on hyvä paikka treenata. Sali oli aivan erinomainen: siisti, tilava, valoisa ja sisustukseltaan viihtyisä. Ainoa huono puoli omasta näkökulmastani katsottuna on sen hieman syrjäinen sijainti.
Jalkani häiritsi koko ajan jonkin verran treenaamista. Jouduin jokaisessa ukemissa varomaan sitä, mutta onneksi treenit eivät olleet kovin vauhdikkaat (heittoja kyllä tehtiin, mutta rauhallisesti). Kovia ukemeita ei tullut tehtyä treenin aikana lainkaan. Treenin jälkeen treenasimme kyllä Antin kanssa hieman puukkonäytöstämme, ja siinä minäkin teen muutaman kovan ukemin. Onneksi ne tulevat sattumalta enimmäkseen oikealle puolelle, jolloin oikea jalkaterä ei osu maahan.
Su 4.4.2010
(Klo 3.40): Lauantai-iltana vietettiin “Aikido 40 vuotta Suomessa” -juhlaa Energia Areenalla. Mitään virallista pukukoodia ei ollut, mutta olin Miran ja Tuulan kanssa sopinut omasta dresskoodista: tulimme paikalle pitkissä iltapuvuissa. Aikido 40 vuotta Suomessa! Tämä on meille tärkeä asia!
Juhla oli perinteinen juhlaillallinen. Hyvää ruokaa ja juomaa, ja ohjelmassa oli musiikkiesityksiä ja puheita. Paikalla oli 120 henkeä. Jostain syystä minut oli plaseerattu VIP-pöytään, jossa istuivat mm. kutsutut japanilaiset mestarit, Endo-sensei ja Kobayashi-sensei, Japanin suurlähetystöä edustava japanilainen ministeri, Aikidoliiton nykyinen ja entinen puheenjohtaja, tekn. valiokunnan puheenjohtaja, jne. Itse olin siinä pöydässä ilmeisesti koulutusvaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa. Loppuillasta siirryin toiseen pöytään, jossa pääsin juttelemaan Teemun kanssa yhdestä uudesta hyvin kiinnostavasta leffaprokkiksesta.
Energia Areenan mentyä kiinni siirryimme pienellä porukalla jatkoille keskustan Presidentti-hotelliin. Siellä minulle tarjoutui mahdollisuus jutella mm. Leifin, Ruotsin Aikidoliiton puheenjohtajan kanssa. En tuntenut häntä ennestään ollenkaan, koska hän on toiminut tehtävässä vasta viime vuoden lokakuusta lähtien ja treenaa Nishion tyyliä. Hän on minua vain muutaman vuoden vanhempi, mutta on jo ehtinyt olla sekä kendoliiton että aikidoliiton puheenjohtajana Ruotsissa.
Joillakin oli vielä mielessä jatkojen jatkojakin Presidentin baarin mentyä kiinni, mutta itse päätin siinä vaiheessa lähteä kotiin. Huomenna (tai pikemminkin tänään) on edessä tärkeä näytös: “Aikido 40 vuotta Suomessa” -juhlanäytös siis. Kun niitä Juuson hyökkäyksiä ottaa vastaan, on parasta nähdä hänet vain yhtenä kappaleena! 😉 Toivotaan, että näytös menee muutenkin hyvin. Tunnen hieman vastuuta siitä myös kokonaisuutena, koska olen ollut mukana näytöksen suunnitteluryhmässä.
Ai niin, oli tänään tietysti treenejäkin: osallistuin itse ainoastaan Endo-sensein treeneihin, koska en tahtonut rasittaa kipeää jalkaani kaksilla treeneillä. Treenien jälkeen oli ohjelmassa dan-graduointi eli mustien vöiden vyökoe. Olin yksi kolmesta graduointituomarista. Muut tuomarit olivat Harri ja Kari (kuten silloin Turussakin). Puheenjohtajana toimi Harri. Kokelaita oli muistaakseni 15, mikä on tietysti aika suuri määrä. Harri oli kuitenkin suunnitellut kokeen tosi järkevästi, joten koe ei kestänyt kohtuuttoman pitkään, mutta kaikki joutuivat kuitenkin tekemään aika paljon suorituksia. Ihan hyvin meni.
Niin, ja tänään ilmoitettiin julkisesti Juhani Laisin tuoreesta shihan-arvosta. Jee! Ensimmäinen shihan-opettaja-arvo Suomeen! Onnea, Jussi!!! On se hienoa. Kaveri on aloittanut aikidon vuonna 1972, on vetänyt treenejä melkein siitä asti ja jatkaa edelleen. Käsittämätöntä pitkäjänteisyyttä, sitkeyttä ja uhrautuvuutta (ja tietysti intohimoa lajia kohtaan). Kuten Endo-sensei puheessaan totesi: “Monet muut ovat lähtenet ulkomaille, mutta Juhani on pysynyt Suomessa ja tehnyt töitä täällä.” Sitä on kaikkien syytä arvostaa.
No, nyt täytyy kai yrittää nukkua. Ei kyllä väsytä vielä yhtään.
(Klo 22.52): Aamulla hieman kaduin sitä, että tuli lähdettyä niille jatkoille… (#¤%&x!) Onneksi juhlanäytös oli vasta iltapäivällä. Olin silloin jo ihan jees. Noin tuntia ennen näytöstä alkoi jännittää jonkin verran. Kyseessä oli kuitenkin aika suuri näytös, ja ennen kaikkea paikalla oli paljon asiasta ymmärtäviä. Live-näytökset ovat joka tapauksessa aina kuumottavia, koska esiintymishetkellä kaikki on mahdollista: kaikki voi mennä pieleen, tai kaikki voi mennä putkeen, tai mitä tahansa siltä väliltä. Tänään kaikki meni ihan hyvin. Näytöksen alkupuolella tein Antin kanssa puukkotekniikoita. Kaikki sanoivat, että se näytti tosi terävältä. Itsestä tuntui siltä, että jännitys hieman karsi nopeutta. Mutta mitään kämmejä ei mielestäni sattunut. Oli ihan hyvä fiilis tehdä. Pahinta siinä osuudessa minun kannaltani oli se, kun jouduimme oman osuutemme jälkeen istumaan tatamilla melko pitkään odottamassa saman ryhmän muiden esiintyjien suoritusten päättymistä. Jalkaani sattui ihan järjettömästi silloin, vaikka en mielestäni telonut sitä erityisemmin näytöksessämme. Ilmeisesti se vain hieman rasittui siinä (saattaa olla, että turvotus hieman nousi hetkellisesti), ja seiza-asennossahan jalkaterän päälle tulee väkisinkin paljon painoa. Yritin siirtää painoa puolelta toiselle ja odotin kuin kuuta nousevaa, että pääsisimme katsomon puolelle istumaan.
Näytöksen loppupuolella oli sitten se Juuson ja minun “Aikido in action” -show. Puukkonäytöksen jälkeen minulla oli hetken aikaa turhankin vapautunut olo, ja aloin suorastaan pelätä, että en saisi enää riittävää latausta siihen Juuson ja minun osuuteen. Viimeisillä minuuteilla jännitys alkoi kuitenkin taas nousta, ja lopulta lataus oli mielestäni juuri sopiva. Meillä oli melko kuumottava asema esiintyä, koska meillä oli täysin oma show: tatamilla ei ollut sillä hetkellä ketään muita, joten saimme maksimaalisen määrän yleisön huomiota. Se oli sikäli hyvä, että tarvitsimme suoritukseemme riittävän latauksen, ja tuollaisissa olosuhteissa se oli myös helppo saada. Lähdimme tekemään todella reippaasti. Ensimmäisessä varsinaisessa tekniikassa tapahtui pieni otteen lipsahtaminen, jonka seurauksena Juuson jalat hipaisivat päätäni. En usko, että se näkyi yleisöön, mutta huokaisin helpoituksesta, koska sen lipsahduksen takia Juuson jalat olisivat myös voineet osua ihan täysiä takaraivooni, jolloin olisi voinut vaikka taju lähteä. Vauhtia oli kuitenkin niin paljon sillä hetkellä. Anyway, mitään ei tapahtunut, ja jatkoimme eteenpäin. Ensimmäinen jakso meni kokonaisuutena ihan ok. Toinen jakso, johon sisältyi mm. se pääheitto takaperin selän yli, meni lähes täydellisesti (paremmin kuin koskaan harjoituksissamme). Tulin nimittäin IHAN suoraan jaloilleni maahan siitä heitosta. Kuin permantovoimistelussa! Saimme siihen niin hyvän vauhdin siinä tilanteessa. Myös lonkkaheitto sen perään lähti sujuvasti. Kolmannessa jaksossa aloimme jo olla huojentuneita, mikä hieman kostautui: Juuson viimeiset hyppypotkut kääntyivät hieman pois linjalta, minkä seurauksena viimeinen jodan tsuki -hyökkäys ja siihen tehty hijikimeosae eivät mielestäni menneet aivan putkeen. Jouduin hieman seuraamaan Juusoa ja myöhästyin siksi hieman sisäänmenossa. Tuskin sekään hirveästi kuitenkaan näkyi ulospäin. Juuson pyynnöstä tein sen hijikimeosaen ihan täysiä, ja Juuso meni tosi ryminällä alas. Näytöksemme viimeisessä jaksossa mukaan tuli Tuuli (seuramme junnuvastaavan, Pekan, tytär). Hän pärjäsi aivan loistavasti! Homman juoni oli se, että Tuuli ilmestyi yhtäkkiä paikalle, ja minä ja Juuso hyökkäsimme ensin yhdessä ja sitten peräkkäin hänen kimppuunsa. Tuulilla oli aivan loistavat esiintyjän elkeet, ja hän muisti kaikki yksityiskohdat, jotka olimme hänelle opettaneet. Näytös päättyi siihen, että Tuuli heitti sekä minut että Juuson maahan siten, että jäimme kumpikin äksänä maahan makaamaan. En nähnyt Juuson vikaa kuollutta lehteä (koska olin jo itse silloin äksänä maassa), mutta kuulin, että se oli TOSI korkea ja varmaan kolme metriä pitkä pomppu. =DDD (Onpa vaikeaa kuvitella, että Juuso olisi jotenkin vetänyt sen ihan överiksi… 😉 Anyway, yleisö alkoi spontaanisti nauraa, mikä on aina hyvän merkki, ja saimme mielestäni myös tosi spontaanit aplodit (ja lisäksi myös muodolliset aplodit kumarrusten jälkeen). Ne spontaanit aplodit olivat varmaankin lähinnä Tuulille, joka selvisi tilanteesta aivan loistavasti. Jäi tosi hyvä fiilisi näytöksestämme. Pientä hienosäätöä olisi voinut lisätä pariin kohtaan, mutta pääpiirteissään se kuitenkin meni ihan jees: saimme rytmin pysymään yllä, suuria horjahduksia tai muita kömmähdyksiä ei käynyt, kumpikaan ei saanut blackoutia, tms. Oli tosi huojentunut olo, koska tämä oli tärkeä näytös, ja olisi varmasti ottanut monta päivää ihan sairaasti kupoliin, jos jokin juttu olisi mennyt ihan totaalisen pieleen.
Myös kokonaistuuna juhlanäytös meni mielestäni oikein hyvin. Krediitit siitä kuuluvat tietysti ennen kaikkea Kustaalle, joka toimi suunnitteluryhmän puheenjohtajana. Hän teki ehdottomasti suurimman työn ja oli se, joka kokosi palasista kokonaisuuden. Kustaan idea oli myös kutsua paikalle live-muusikko, Teho Majamäki. Se toimi oikein hyvin. Musiikki lisäsi tunnelmaa, mutta ei kuitenkaan häirinnyt esiintyjien keskittymistä eikä vienyt liika show’ta. Kustaa koordinoi myös mm. junnunäytöksen, joka oli heti ensimmäisenä. Se oli aivain loistava. Junnujen lisäksi tatamilla seikkaili treenipukuun pukeutunut peikko (Hanna). Se oli ihan SAIRAAN hyvä idea! Se oli tosi hauskaa ja toimi hyvänä icebreakerina näytöksen alussa. Kustaa teki myös sairaan siistin puolivoltin sen vyöesteen yli. Jee! Spiikkauksen hoiti Tuomas Martikainen. Hänkin hoiti mielestäni homman erinomaisesti. Kokenut tekijä. Tulosruudussakin näkyi tänään muutaman sekuntin väläys nätöksestä. (Jee, hyvä Antti ja Maija! Tosi siistejä heittoja!! =) Kiva, että noteerasivat silläkin taholla edes noin lyhyesti liittomme merkkipäivän.
Ainoa negativinen juttu näytökessä minun kannaltani oli se, että jostakin syystä sain heti sen minun ja Juuson show’n jälkeen jonkun ihmeellisen lihaskrampin vasempaan pohkeeseeni. En tajua ollenkaan, mistä se johtui. En tiedä, jysäytinkö huomaamattani pohkeeni täysillä tatamiin esim. siinä viimeisessä X-ukemissani, vai johtuuko se vain rasituksesta, magnesiumin puuttesta, tms. Huomasin krampin siinä vaiheessa, kun poistuimme tatamilta kumarrusten jälkeen. Ihmettelin vain, että mikä hemmetti mun jalassa yhtäkkiä on. Toivoin, että se olisi vain joku muutaman minuutin ohimenevä kramppi, mutta se tuntuu kyllä kestävän. Se ei nimittäin ole mennyt vieläkään ohi, enkä oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Ja kun lisäksi se oikean jalan jalkaterä on kipeä, käveleminen on hankalaa: pohjekrampin takia on pakko nilkuttaa oikealle puolelle, mutta toisaalta painon siirtäminen oikealle sattuu siihen jalkaterään… Voi hanuri. No, ainakin nyt on pakko ottaa vähän relammin, kun jalat eivät vain toimi. En siksi jäänyt tänään enää näytöksen jälkeen treeneihin. Huomennakin aion (ja on näissä olosuhteissa pakkokin) pitää treenitaukoa. Aion pitää IHAN OIKEAN vapaapäivän! Ei töitä eikä aikidoa. Vain lepoa. (Saa nähdä, miten onnistuu…)
Pakko vielä mainita, että pidin sitä tämän päivän junnunäytöstä vaikuttavana siitäkin syystä, että ensimmäinen oma suuri näytökseni oli “Aikido 20 vuotta Suomessa” -näytös, joka pidettiin Helsingin Urheilutalolla 20 vuotta sitten. Esiinnyin luonnollisestikin silloin junnuosiossa. Tein Romppasen Mikon kanssa. Saimme muistaakseni kunniatehtävän johdattaa porukan sisään, ja olimme junnuryhmän ainoat (tai melkein ainoat), jotka tekivät myös kovia ukemeita kotegaeshista. Oli se hienoa. Näin sen näytöksen vuosia myöhemmin videolta, ja se oli kyllä todella huvittavan näköistä. Minulla oli saparot ja olin juuri kasvanut tosi paljon. Liikuin tosi hontelosti ja olin varmaan puoli metriä pitempi kuin Mikko. Tekniikka ei ollut kovin hääviä, mutta näytin ylpeänä kovaa ukemiani, jonka olin juuri oppinut (*KA-PLÄTS!!!*). Muistan vieläkin jotenkuten sen fiiliksen, joka minulla oli silloin… Muistan, kun olin ihan haltioissani sen esiintymisen jälkeen, ja katselin silmät pyöreinä aikuisten näytöksiä. Ajattelin, että jonakin päivänä MINÄKIN ehkä voisin olla mukana sellaisissa ihan oikeissa aikuisten aikidonäytöksissä… Ja onhan niissä tullut oltua… =)))
AIKIDO 40 VUOTTA SUOMESSA! JEE!!!