Kollokviomatkalla Ateenassa

Ti 24.8.2010

(Klo 5.54): Olen juuri lähdössä lentokentälle. Lähden pariksi päiväksi Ateenaan, missä järjestetään ISCAn ExLing 2010 -kollokvio. Pidän siellä huomenna posteriesitelmän aiheesta Observations on the prosodic characteristics of Finnish-speaking youngsters with Asperger Syndrome.

(Klo 21.17 Hotel Fenix, Glyfada, Ateena): Viime yö jäi tosi lyhyeksi. Olin siksi väsynyt koko päivän. Matka meni ihan ok: matkustin Air Balticilla Riian kautta. Ateenan lentokentältä jatkoin sitten bussilla tänne Glyfadaan, Ateenan liepeille. Olen käynyt samassa paikassa jo pari kertaa aikaisemminkin, joten löysin tänne melko helposti. Tässä samassa hotellissa en kylläkään ole aiemmin ollut. Anyway, vaikka jouduin kävelemään bussipysäkiltä hotelliin vain ehkä 100 metriä, olin ihan poikki päästyäni perille. Ulkona oli niin TAJUTTOMAN KUUMA! Univelatkin painoivat sen verran, että olisin hyvin voinut jämähtää ilmastoituun hotellihuoneeseen loppuillaksi. Kaiken lisäksi tunnen taas oloni hieman flunssaiseksi. Kurkussa on jotenkin vähän outo fiilis, ja on muutenkin vähän kipeä olo. Taas. Lähdin kuitenkin melkein saman tien liikkeelle, koska tänä iltana alkoi kollokvion ilmoittautumisvastaanotto.

Kollokvio järjestetään Kreikan kansallispankin konferenssi- ja koulutuskeskuksessa, joka sijaitsee noin varttitunnin kävelymatkan päässä hotellista. Matka ei sinänsä ole kovin pitkä, mutta 35 asteen lämpötilassa se tuntuu yllättävän pitkältä. Perillä konferenssikeskuksessa olin hieman pettynyt, koska olin odottanut jotakin samankaltaista vastaanottotilaisuutta kuin mitä tässä vastaavassa tapahtumassa on yleensäkin täällä ollut. Aikaisempina vuosina pöydät ovat nimittäin notkuneet ruokaa ja juomaa, mutta nyt siellä ei tarjottu juuri mitään: vain kahvia ja vähän mehua ja limua. Ei mitään muuta. No höh. Ei siis MITÄÄN syötävää. Ilmeisesti kreikkalaisilla tosiaankin on nyt rahat tiukilla.  

Positiivinen yllätys sen sijaan oli se, että törmäsin paikan päällä suomalaisryhmään: pari turkulaista foneetikkoa seuralaisineen. En tuntenut heitä ennestään, mutta oli tosi mukava tutustua. Vaikka tämä on jo kolmas kerta, kun osallistun ExLing-konferenssiin, tapasin täällä muita suomalaisia nyt vasta ensimmäistä kertaa. Ja satuimme tosiaan törmäämään toisiimme heti ensimmäisenä iltana, kun olimme sattumalta peräkkäin ilmoittautumisjonossa. Tosi mukavaa. Se oli päivän kohokohta. Muuten tämä päivä on ollut lähinnä ryydyttävä. Hieman jännittää huominen posterisessio, mutta ei kovin paljon.  

Ke 25.8.2010

(Klo 23.26): Vitsit, että oli ryydyttävä päivä. Konferenssi alkoi heti aamusta. Aamupäivällä oli suullisia esitelmiä, ja iltapäivällä sitten 2,5 tuntia pitkä posterisessio, jossa minullakin oli posteriesitelmä. Se oli kaikkein pisin ja intensiivisin posterisessio, jossa olen koskaan ollut. Aiemmilla kerroilla sessio on muistaakseni kestänyt vain kaksi tuntia, ja yleensä ensimmäisen tunnin jälkeen on jo ollut sen verran hiljaista, että olen voinut itse lähteä kävelemään ympäri salia ja katsoa muiden töitä. Nyt siihen ei todellakaan ollut mahdollisuutta: jouduin KOKO 2,5 tuntia (ja itse asiassa vielä vähän yliaikaakin) paasaamaan kuin Ruuneperi posterini edessä, koska siinä oli koko ajan joku kyselemässä. Luonnollisestikin jouduin selittämään samat asiat moneen kertaan, mikä oli jo sinänsä aika ryydyttävää.

Kaikkein rankinta oli kuitenkin se, kun pari israelilaista tutkijaa jämähti posterini eteen tenttaamaan minua joka IKISESTÄ havainnosta, jonka olin maininnut jossakin kohtaa ohimennen. He tutkivat nimittäin itse masennus- ja skitsofreniapotilaiden puheen prosodiaa, ja heillä on jopa sellaista evidenssiä, joka mahdollistaa heidän mukaansa kyseisten tilojen tunnistamisen ainoastaan prosodisen informaation avulla. Jaa. No se on tietysti tosi kiinnostavaa, ja heidän tutkimuksensa on jo todella vaikuttavan pitkällä, mutta en todellakaan usko, että sama voisi päteä AS-aineistossani. Tietysti kuitenkin innostuin, kun toinen niistä israelilaisista lupasi auttaa minua analysoimaan omat F0-käyräni samalla systeemillä, jota he ovat käyttäneet. Varmasti se tuo joka tapauksessa jotakin uutta tähän minunkin tutkimukseeni. Metodologisesti ne kaverit edustavat kokeellista fonetiikkaa, niin kuin suurin osa tämän tapahtuman osallistujista. Sainkin todella monenlaisia vinkkejä siitä, mitä kaikkia havaintokokeita ja kontrolliryhmäkokeita minun kannattaisi jatkossa järkätä. Ensiksi aion kuitenkin paneutua siihen, miten tähän asti alustavasti havaitsemani prosodiset piirteet liittyvät ymmärrysongelmatilanteisiin (käytännössä suoriin korjauksiin ja korjausaloitteisiin). Täten niitä pystyy käsittelemään puhtaasti keskustelunanalyyttisestä näkökulmasta. Nuo havaintokokeet ja kontrolliryhmäkokeet olisivat toki hyvin kiinnostavia ja varmasti myös hedelmällisiä, mutta ne edellyttäisivät kokonaan toisenlaisen metodologisen lähtökohdan omaksumista. Silloin kyse ei enää olisi keskustelunanalyysistä / vuorovaikutuksellisesta prosodiantutkimuksesta vaan kokeellisesta fonetiikasta.

Posteriani kävi katsomassa aika paljon ihmisiä (myös mm. Antonis Botinis, joka on tämän tapahtuman pääjärjestäjä ja erittäin tunnettu foneetikko kansainvälisesti; hän oli tosi kiva ja kannustava ja tervehti minua kuin vanhaa tuttua, koska olen tässä tapahtumassa mukana jo kolmatta kertaa). Pääasiassa kaikki olivat hyvin positiivisia ja kannustavia, mikä oli tietysti tosi mukavaa. Siitä tulee aina hyvä mieli, kun joku sanoo jotain tyyliin: "Vau! Tää on tosi kiinnostavaa! Tsemppii vaan jatkoon!" Mutta jälkikäteen ajatellen sain kuitenkin kaikkein eniten irti siitä sen yhden israelilaisen tenttauksesta. Hän oli ainoa, joka lähestyi havaintojani kriittisesti. Jouduin perustelemaan hänelle ihan kaiken, ja jos hän ei pitänyt perustelujani vakuuttavina, hän ei epäröinyt tuoda sitä esille. (Oli hän kuitenkin ihan korrekti koko ajan, ja lopulta hän siis tarjoutui tekemään yhteistyötä kanssani, jos olisin kiinnostunut analysoimaan perustaajuuskäyräni hänen systeemiään käyttäen.) Oman tutkimusaiheensa ja kokemuksensa ansiosta hän oli varmasti lähestulkoon paras mahdollinen henkilö arvioimaan havaintojani, joten olin toki kiitollinen hänelle kaikesta siitä huomiosta. Keskustelu oli tosi hedelmällinen; jouduin siinä samalla selvittämään itsellenikin monia asioita, joita en ollut vielä tullut lainkaan ajatelleeksi. Nyt tiedän, mit&auml
; kaikkia ongelmia minun vielä täytyy ratkaista. Ja toisaalta myös tulin aiempaa tietoisemmaksi omasta metodologisesta lähestymistavastani sekä siitä, että minun täytyy alkaa keskittyä enemmän sekventiaaliseen analyysiin ja joihinkin tiettyihin piirteiisin. Ts. en voi enää yrittää tutkia kaikkia mahdollisia piirteitä kaikissa mahdollisissa ympäristöissä. Se on mahdotonta. Minun täytyy valita joku tietty piirre ja alkaa tutkia sen liittymistä esimerkiksi korjauksiin. Täytyy alkaa vähitellen löytää vähän enemmän fokusta tähän hankkeeseen. Tämä on ollut aivan liian kaoottista tähän asti. Mutta kai se on normaalia, koska aloitin vasta ihan vähän aikaa sitten. On ollut pakko vain hypätä sekaan ja alkaa räpiköidä.

Kriittiset katseet ovat siis oikeastaan niitä, mistä on kaikkein eniten hyötyä. Ne pakottavat pohtimaan asioita uusista näkökulmista ja etsimään perusteluja jo tehdyille valinnoille. Ne voivat myös avata kokonaan uusia perspektiivejä. Jos kaikki olisivat vain taputtaneet olalle kyseenalaistamatta mitään, en olisi luultavasti herännyt tekemään kaikkea sitä erittäin kriittistä ajatustyötä, jonka olen tehnyt tämän päivän aikana. Tutkimuksessa edistyminen on siis vähän samanlaista kuin aikidossa: Bénézi aina sanoo, että täytyy jatkuvasti hakeutua treenaamaan mahdollisimman hankalien parien kanssa, jotta oppii ratkaisemaan ongelmia. Jos treenaa koko ajan vain kaikkien helppojen ja tuttujen parien kanssa, ei pysty edistymään, koska ei törmää riittävästi ongelmiin. Niinhän Christiankin on oppinut ennakoimaan ongelmatilanteita: kohtaamalla niitä tatameilla ympäri maailmaa monta tuntia päivässä vuosikymmenten ajan. Jatkuvasti uusia hyökkääjiä, jatkuvasti uusia olosuhteita. Niin syntyy mestareita.

Illalla tunsin oloni tosi uupuneeksi. Kaikki ne miljoonat kommentit pyörivät päässäni levottomasti. Ensin kävelin ympyrää hotellihuoneessani ja mietin pääni puhki, mikä olisi seuraava käänteeni tutkimukseni suhteen. Lopulta lähdin bussilla Ateenan keskustaan Syntagma-aukiolle. Kävin siellä vetämässä kreikkalaisen salaatin yhdessä pienessä raflassa ja katselin siinä samalla aukiolla lojuvia kulkukoiria. Bussimatkojen aikana mietin tutkimustani, ja mietin edelleen…

To 26.8.2010

(Klo 10.54): Tana aamuna minulla oli kirkkaana mielessa seuraava kaanne: taytyy hankkia kontrolliryhma. Se avaa tosi paljon mahdollisuuksia ja tekee tutkimuksesta paljon vakuuttavamman. Keskustelunanalyysin keinoin paasen nimittain kasiksi vain niihin piirteisiin, jotka ovat vuorovaikutuksellisesti relevantteja, eli sellaisiin piirteisiin, joihin muut osallistujat orientoituvat jotenkin. Aineistossa on kuitenkin aika paljon toistuvia piirteita (kuten nopea ja/tai voimakas puhe, nariseva aani, jne.), joihin kukaan ei valttamatta reagoi mitenkaan, koska ne saattavat joillakin puhujilla esiintya melkein jatkuvasti. Kontrolliryhman avulla paasisin tehokkaammin kasiksi myos naihin piirteisiin. Tarvitsen tietysti parin tonnin rahoituksen ja jonkin verran aikaa kontrolliryhmaaineiston hankkimiseen, mutta kylla se kannattaa. Se israelilainen masennus- ja skitsofreniapotilaiden tutkija sai minut vakuuttuneeksi tasta. Tietysti aion lisaksi tutkia keskustelunanalyysin keinoin prosodisten piirteiden liittymista korjauksiin, mutta puhtaasti prosodiatutkimuksen nakokulmasta katsottuna saan varmasti aineistoista paljon enemman irti, jos hankin myos sen kontrolliryhman. Taytyy alkaa heti hakea rahoitusta sita varten. 

(Klo 23.26 kotona Kalliossa): I'm back!! Saavuin kotiin noin tunti sitten. Lensin taas Air Balticilla Riian kautta. Matka meni ihan hyvin. Aamupäivällä ehdin vielä olla mukana kollokviossa. Tunnettu ranskalainen foneetikko, Philippe Martin, piti tosi hauskan esitelmän, jossa hän mm. demonstroi Ségolène Royalin puheen perustaajuuskäyriä. Ségolènin puhe on nimittäin sikäli erikoista, että hän käyttää ainoastaan laskevaa sävelkulkua! Ei siis lainkaan nousevia kontuureja, vaikka niitä on yleensä ranskassa selvästi enemmän kuin laskevia kontuureja. =DDD (Foneetikkohuumoria.) Meinasin delata nauruun, kun näin ne käyrät! Ihan sairaan hassua!! X )

Lisäksi opin tänään mm. sen, että sveitsiläiset puhuvat ranskaa hitaammin kuin ranskalaiset. Ja yksi englantilainen oli tutkinut hätäpuhelujen prosodisia piirteitä ja havainnut, että aikuisten naisten F0 (äänen perustaajuus) voi nousta jopa 2000 hertsiin ja miestenkin lähes 1000 hertsiin, jos henkilöä on esim. puukotettu kaulaan, ammuttu tai hän on pahasti palanut, tms. Eli siis äänen perustaajuus voi nousta jopa kymmenkertaiseksi normaaliin nähden silloin, kun ihminen on hengenhädässä. En edes tiennyt, että aikuisen on fysiologisesti mahdollista tuottaa noin korkea ääni. Mutta ilmeisesti siis on. Tosi mielenkiintoista!! Täytyy muistaa mainita nämä jutut fonetiikan kurssilla.

Tämä tapahtuma oli ennen kaikkea tosi hyödyllinen, sillä nyt tiedän, että minun kannattaa ilman muuta hankkia myös pieni kontrolliryhmä. Olisin luultavasti tajunnut sen jossain vaiheessa myös jollakin muulla tavalla, mutta olisin luultavasti ennen sitä ehtinyt kiivetä perse edellä puuhun jonkin aikaa. Ja kun rahoituksen saaminen luultavasti kestää vähintäänkin kuukausia, on tosi hyvä, että asia tuli esille näin varhaisessa vaiheessa. Muutenkin sain poikkeuksellisen paljon hyödyllisiä kommentteja. Posteriesitelmän pitäminen voi siis parhaimmillaan olla todella antoisaa. Etenkin näin hankkeen alkuvaiheessa se osoittautui todella hyväksi ideaksi. Mutta ei siinä kyllä helpolla päässyt! Sessio kesti 2,5 tuntia, ja se oli todella intensiivistä esitelmöimistä ja vuorovaikutusta alusta loppuun. Olin ihan finaalissa sen jälkeen.

Kiva olla taas kotona, mutta kohtahan tästä taas lähdetään reissuun… En ehdi olla kotona vuorokauttakaan.