Endo-sensein leirillä

Pe 4.2.2011

(Klo 22.59): Tänä viikonloppuna on Endo-sensein leiri Tikkurilassa. Endo-sensei (8. dan) opettaa aikidoa lajin kansainvälisellä päämajalla Aikikai Hombu Dojolla Tokiossa, omalla Saku dojollaan sekä leireillä ympäri maailmaa. Hän kuuluu kiistattomasti maailman tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin aikidomestareihin. Hänen opettajansa oli legendaarinen Yamaguchi-sensei, joka oli myös mm. Christian Tissier'n opettaja.

Teknisesti Endo-sensein tekeminen on samankaltaista kuin mitä esim. meidän seurassa tehdään. Suurin ero löytyy harjoittelutavasta: treenit ovat yleisesti ottaen temmoltaan jonkin verran rauhallisempia kuin meillä. Hän painottaa opetuksessaan vahvasti aikidon harmonisuutta sekä pehmeyttä ja rentoutta. Toisaalta hän kuitenkin puhuu kiinnostavasti myös mm. ajoitukseen, etäisyyteen ja hyökkäysten tarkkuuteen liittyvistä tärkeistä asioista. Onkin todella vaikuttavaa, kuinka taitavasti hänen tekniikassaan yhdistyvät terävyys, oikea ajoitus ja pehmeys. Kuitenkaan tekniikan muotojen eli katojen harjoittelu ei hänestä sinänsä ole olennaista. Tärkeintä on se vuorovaikutus, jota katojen kautta pystytään luomaan. Oppimisen kannalta tärkeintä on pystyä oppimaan toisen reaktioista: sekä hyvistä että huonoista iskuista pitäisi pystyä ottamaan opiksi. "Huonoista iskuista" pystyy oppimaan ainakin sen, että ei tee kenellekään toiselle mitään sellaista, mistä ei ole itse pitänyt.

Tekniikat ovat vain "yhteinen kieli", joka harjoittelijoiden tulee hallita, jotta varsinainen vuorovaikutus on mahdollista. Tekniikoiden lisäksi salilla tapahtuvaa vuorovaikutusta määrää muodollinen dojoetiketti, eli muodolliset käyttäytymissäännöt. Endo-sensei onkin hyvin tarkka näistä säännöistä. Treeneistä ei saisi myöhästyä, vaan paikalla salissa pitäisi olla jo kymmenkunta minuuttia ennen harjoitusten alkamista (ja jos myöhästyy, on tietyt kuviot, jotka pitää tehdä, ennen kuin voi tulla mukaan). Kumarrustekniikka on myös olennaista (liian nopea ja/tai korkea kumarrus on epäkunnioittava; selän pitää olla suora, jne.) kuten myös se, miten polviasennosta noustaan seisomaan. Olen oppinut Endo-senseiltä myös sen, että alkukumarrukseen kuuluva "onegaishimasu" ("tahdon harjoitella") sekä loppukumarruksiin kuuluva "arigato gozaimashita" ("kiitos paljon") täytyy kajauttaa ilmoille reippaasti ja kuuluvasti. FIILIKSELLÄ! Täytyy oikeasti tarkoittaa, mitä sanoo. Ennen kuin opin tämän Endo-senseiltä muutama vuosi sitten, "onegaishimasu" oli minulle lähinnä muodollinen sananparsi, joka piti aina sanoa treenien alussa. Opittuani huutamaan sen tunteella olen saanut siitä virtaa ja asennetta itse harjoitukseenkin. Samoin olen oppinut, että vaikka yhdessä aikidotreenissä tehdään varmasti kymmeniä kumarruksia, jokaisessa kumarruksessa pitää olla mieli mukana. Ne eivät ole vain tyhjiä kuvioita vaan olennainen osa harjoittelijoiden välistä vuorovaikutusta. Huolimaton kumarrus on epäkunnioittava harjoituskumppania kohtaan.

Tänään harjoittelimme jonkin verran kämmensyrjähyökkäyksiä (shomenia ja yokomenia). Se oli kiinnostavaa siinäkin mielessä, että juuri viime viikonloppuna Pascalin leirillä tehtiin paljon nimenomaan shomenuchia. (Tällä kertaa kädet eivät tulleet kipeiksi, koska harjoitteet tehtiin ilmaan.) Oikeanlainen hyökkäys on todella vaikea asia. Harjoittelimme tänään niin, että hyökkäys tuli etukädellä. Se oli kivaa vaihtelua, koska yleensähän aikidossa hyökätään takakädellä. On totta, että etukäden hyökkäykset ovat nopeampia kuin takakäden hyökkäykset. Tästä syystä vastaanottovaihekin on vaikeampi. Tuntui siltä, että yokomen-vastaanottoni eivät menneet tänään kovin hääppöisesti. Tein sekaisin hieman erilaisia vastaanottotapoja, eikä mikään niistä tuntunut onnistuvan kovin hyvin. Etäisyys on niin erilainen etukädellä hyökätessä, ja olen tottunut ottamaan aikidossa vastaan pääasiassa takakäden hyökkäyksiä.

Tekniikoina teimme tänään ikkyota, shihonagea ja iriminagea. Loppuajasta tehtiin pieni hetki suwariwazaakin (polvitekniikoita). Kaikkein mukavinta oli taas kerran se, että näin paljon vanhoja tuttuja ja pääsin treenaamaan heidän kanssaan. Harjoitukset eivät olleet fyysisesti kovin rankat, mutta tuli siinä jonkin verran liikuttua kuitenkin. Ihan hyvä fiilis oli koko ajan. On mukavaa olla vaihteeksi mukana leirillä, jossa ei ole itse järjestäjänä eikä tulkkina. NIIN paljon rennompaa.

Su 6.2.2011

(Klo 18.32): Eilinen oli pitkä päivä: ensin kahdet parin tunnin treenit ja heti perään dan-graduointi (eli mustien vöiden vyökoe), jossa olin yhtenä tuomarina. Aamupäivän treeneissä jatkettiin vielä samoja shomen- ja yokomen-harjoituksia, joita tehtiin perjantainakin. Lisäksi teimme mm. suwariwaza shomenuchi ikkyota. Vastaanotto oli erilainen kuin yleensä: sellainen symmetrinen käsien ojennus, jossa isku otettiin vastaan ainakin pääasiassa kämmenillä. Todella kiinnostavaa (joskaan en saanut sitä onnistumaan kovin hääppöisesti; onneksi opettaja kävi kuitenkin välillä antamassa hyviä neuvoja). Treenien lopuksi tehtiin melko pitkään jiywazaa eli vapaatekniikkaa. Treenasin pitkään Miran kanssa, ja sensei tuli jossain vaiheessa seuraamaan tekemistämme melko pitkäksi aikaa. Oli siis pakko tehdä ihan täysiä, ja aloimme lopulta olla kumpikin ihan finaalissa. ("Voisko toi jo vähitellen jatkaa matkaa…?")

Toisissa treeneissä tehtiin paljon kaikenlaisia kontaktiharjoituksia (työnnettiin toista olkapäistä, lantiosta, jne.) Loppuajasta tehtiin sitten taas jiywazaa. Minulla oli pari tosi innokasta paria, joiden kanssa oli mukava viskoa. Kokonaisuutena treeni oli kuitenkin rytmiltään melko rauhallinen, mikä sopi minulle sikäli ihan hyvin, että pian treenien jälkeen alkoi vyökoetilaisuus, jossa olin siis tuomaroimassa. Olisi ollut ikävää istuskella pöydän takana läpimärissä treenikamppeissa ties kuinka pitkään. Muut tuomarit olivat Mira ja Jussi. Tunsin tietenkin itseni ihan keltanokaksi heidän joukossaan; Jussi ja Mirahan ovat kumpikin aloittaneet aikidon jo 70-luvun alussa, jolloin en itse ollut vielä edes syntynyt. Mutta joskushan hekin ovat tuomarointinsa aloittaneet. Heidän seurassaan on hyvä aloittaa, koska siten pystyn koko ajan ottamaan heistä mallia. Tietenkin arvioinnissa käytin vain omaa harkintaani, koska sitä vartenhan tuomareita on kolme, että saadaan kolme toisistaan riippumatonta arviota kaikkien kokelaiden suorituksista. Kukin tuomari kirjoittaa paperiin arvionsa kustakin suorituksesta: 0 (hylätty), 1 (rajatapaus) ja 2 (hyväksytty). Lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, ketkä kaikki pääsevät kokeesta läpi.

Graduoinnin jälkeen alkoi illanvietto Mummola-nimisessä rafl
assa Tikkurilassa. Ruoka oli ihan hyvää, ja sitä oli riittävästi (*röyh!*). Ohjelmaa oli ehkä liiankin kanssa. Etenkin loppuajasta keskusteleminen oli hankalaa, koska koko ajan oli meneillään jokin seuraleikki tai musiikkiesitys. Varsinaista järjestettyä ohjelmaa ei ollut liikaa, ja se oli kyllä hauskaa ja tasokasta (Jarkko soitti kitaraa ja lauloi). Sen sijaan epävirallista ohjelmaa oli ihan loputtomasti, koska sensei oli tuonut mukanaan ryhmän japanilaisia oppilaitaan, jotka keksivät koko ajan kaikenlaista – suoraan sanottuna melko hölmöä – prokkista. Yksikin leikki oli sellainen, että yksi japanilaisista soitti pianoa, ja sillä aikaa pöydissä kiersi neonvärisestä loisteputkesta tehty rannerengas. Rengasta piti pyörittää sormen ympärillä (siten, että se ei pääse putoamaan eikä pysähtymään) ja siirtää sitten mahdollisimman pian vieressä istuvalle henkilölle. Jossakin vaiheessa musiikki sitten yllättäen loppui, ja rannerengas jäi jollekulle. Tämä onnekas henkilö sai sitten TIKKARIN ("oooooh!!!"), ja se oli sitten joka kerta aina hirveän hauskaa ja suuri ohjelmanumero. Olen ehkä huumorintajuton tiukkis, mutta minua kypsytti se leikki alusta lähtien. Mirakin jossain vaiheessa totesi hieman ärtyneenä: "Hemmetti, me jatketaan varmaan tätä leikkiä niin pitkään, että meillä kaikilla on tommonen tikkari…" Eikä hän kovin pahasti erehtynytkään. Sen jälkeen niitä neonvärisiä renkaita leviteltiin ympäriinsä. Istuin Miran, Jussin ja Tuulan kanssa samassa pöydässä. Pian meillä kaikilla oli niiden japanilaisten vieraiden mieliksi ranteessamme sellainen diskorengas. Katselimme toisiamme hieman kyllästyneinä ja toivoimme, että pääsisimme jo jatkamaa keskustelujamme. Turha toivo. Sen jälkeen alettiin nimittäin laulaa yhteislauluja: "Jos sun lysti on niin kädet yhteen lyö. Tum-tum…" Sitten sama japaniksi ja englanniksi. No joo. En kommentoi.

Nukuin viime yönä tosi huonosti. Tuntui melkein siltä kuin en olisi nukkunut juuri lainkaan. Olen ylipäänsä nukkunut viime aikoina jotenkin levottomasti. Luulen, että kävelen tällä hetkellä unissani, koska heräsin yksi yö sohvalta yöpaita päällä. Varpaat olivat ihan jäässä, ja selkää jomotti, koska nukuin jonkun epämääräisen möykyn päällä. Täytyy toivoa, etten jonakin yönä kävele unissani ulos kämpästäni. No, tuskin sentään. (Unissakävely on ilmeisesti perinnöllistä, ja faija oli kuulemma nuorempana unissakävelijä. Tänks vaan… #¤%&x…)

Aamulla tunsin itseni väsyneeksi, mutta treeneissä onneksi piristyin. Teimme suurimman osan aikaa erilaisia harjoitteita ushirowaza ryotedorista: nostettiin toisen käsiä takaapäin, ja toisen tehtävänä oli tuoda kädet lähelle omaa vartaloa eri tavoin (mutta aina siten, että kädet pysyivät rentoina). Harjoitteet olivat hyödyllisiä ja kiinnostavia, mutta aloin jossain vaiheessa odottaa, että siirtyisimme jo varsinaiseen tekniikkaharjoitteluun. Viimeiset puoli tuntia teimmekin sitten jiywazaa yhteen menoon. Se alkoi tuntua vähän turhankin pitkältä ajalta (alkoi vähän pitkästyttää niin pitkä rupeama, mutta minähän olenkin helposti pitkästyvää tyyppiä). Mutta ainakin tuli siis lopultakin riittävästi liikettä. Sensei myös otti minut jossain välissä kaikkien eteen heiteltäväkseen (olin varmaan taas kuin elefantti posliinikaupassa). Se ei kestänyt montaa minuuttia, mutta olin sen jälkeen ihan poikki. Se oli jotenkin niin intensiivistä.

Treenien jälkeen menimme vielä urheilutalon kahvilaan istuskelemaan joksikin aikaa. Olin oikein tyytyväinen tähän leiriin. Tuntui siltä, että leirin lopussa pystyin tekemään jiywazaa hieman rennommin, herkemmin ja luovemmin kuin ennen. Olen siis (ehkä) edistynyt hieman leirin aikana. Harmi, että en päässyt mukaan myös alkuviikosta järjestetylle dan-leirille (eli mustien vöiden leirille). Tulkki kertoi, että sensei oli kysellyt siellä: "Missä Mari on? Miksei Mari ole täällä??" Olisi tietenkin ollut kiva olla sielläkin mukana, mutta työmoraalini ei oikein sallinut sitä, että olisin heti uuden projektin alussa ottanut pari päivää vapaata keskellä viikkoa (Suomen Akatemia ei maksa minulle aikidon treenaamisesta vaan tutkimuksesta). Ja kun juuri viime viikonloppuna oli Pascalin leiri, niin onhan tässä tullut treenattuakin.