Leirillä Tukholmassa

Pe 8.4.2011

(Klo 14.55): Olen juuri lähdössä lentokentälle ja sieltä Finskillä Tukholmaan. Osallistun siellä tänä viikonloppuna Christian Tissier’n ohjaamalle aikidoleirille (taas vaihteeksi).

Aiemmin leiri pidettiin aina tosi hyvällä paikalla Tukholman keskustan tuntumassa, mutta nykyäänhän se pidetään jossain ihan hevon hanurissa (jossain hemmetin Nackassa, johon on puolen tunnin bussimatka Slussenista). Toivotaan, että löydämme paikan ajoissa. Olen käynyt siellä vain kerran aikaisemmin. Anyway, ihan kiva tietysti päästä taas leirille treenaamaan. Edellisestä leiristä onkin jo kaksi viikkoa aikaa.

Su 10.4.2011

(Klo 14.17 aamukahvin äärestä): Nukuin viime yönä 13 tuntia. Oli ilmeisesti vähän univelkoja… En päässyt Tukholmassa ollenkaan nettiin, koska olimme dojolla yötä makuupussimajoituksessa. Päivitän siksi blogiani vasta nyt. Anyway, päälimmäisenä mielessä on se, että teloin leirillä oikean käden kyynärpääni heti perjantai-iltana. Olin Christianin ukena nikyo urassa, ja hän teki (vaihteeksi) yhden tekniikan IHAN SIKAKOVAA. Oikean käden kyynärpäänihän hajosi Japanissa vuonna 2008, kun jouduin treenaamaan tunnin putkeen sen yhden massamurhaajan kanssa. Sen jälkeen kyynärpää vaivasi minua ainakin vuoden verran. (En koskaan jaksanut käydä sen takia lääkärissä, mutta luulisin, että nivelsiteet revähtivät siitä silloin.) Nyt olin kuitenkin kuvitellut vamman jo parantuneen. Mutta vanhat vammathan eivät koskaan ihan kokonaan parane… Normaalissa treenissä se ei ole enää häirinnyt minua, mutta kuitenkaan kyynärpää ei näköjään enää kestä sitä, että joku Christianin tasoinen kaveri tekee siihen lukon IHAN täysiä. Treeni alkoi olla silloin jo loppupuolella, ja pystyin kyllä olemaan mukana loppuun asti. Tein jopa nikyota ihan normaalisti.

Lauantaiaamuna huomasin kuitenkin makuupussia pakatessani, että kyynärpää ei ollut parantunut yön aikana tulehduskipulääkkeillä. Melkein kaikki liikesuunnat sattuivat siinä ja sisäreunalla nivelsiteiden kohdalla tuntui pistävää kipua. Jo pelkkä bokkenin kädessä pitäminen oli kivuliasta. Menin kuitenkin treeneihin. Bokkenissa treenasin koko ajan Jan Neveliuksen (6. dan) kanssa, mikä oli tietenkin tosi jees. Hän oli paras mahdollinen treenikumppani. Bokken-treeni oli muutenkin kaikkein kiinnostavin osa leiriä: teimme yhtä sellaista gyaku-kesa -lyöntiä, joka on vähän niin kuin kesagiri väärinpäin. Sitä harjoiteltiin ensin yksin ja sitten parin kanssa siten, että uke hyökkäsi menuchilla, ja tori pyyhkäisi sitten hyökkäyksen sillä gyaku-kesalla ja teki vielä kesagirin perään. Lisäksi teimme saman tekniikan pohjalta erilaisia etäisyysharjoitteita. Oikein onnistunut treeni, josta sain paljon materiaalia omiin treeneihimme. Kyynärpäähäni sattui koko ajan vähän, mutta liikesuuntien kanssa kävi sen verran hyvä mäihä, että pystyin kuitenkin treenaamaan melko normaalisti.

Sen sijaan aseettomassa aikidotreenissä teimme heti alkuun muurahaistanssia (eli sitä yhtä kontaktiharjoitetta, jossa kummallakin on käsi edessä menuchi-asennossa, ja ukea liikutetaan siitä kontaktin avulla). Sehän on periaatteessa hyvin kevyt harjoite, mutta silti kyynärpäähäni sattui siinä ihan sikana. Vielä pahempi oli leikkaava taiatari, jota teimme sen jälkeen. Teki mieli jo siinä vaiheessa siirtyä katsomon puolelle. Tahdoin kuitenkin kärvistellä mukana treeneissä, kun kerran olin raahautunut Ruotsiin asti. Treeni tuntui tolkuttoman pitkältä, ja keskittymiskykyni oli ehkä noin 5 % normaalista, kun jouduin vain koko ajan varomaan kyynärpäätäni. Onneksi teimme siinä treenissä pääasiassa ikkyota ja lopuksi jonkin aikaa kotegaeshia. Ne ovat sellaisia tekniikoita, joissa kyynärpäähän ei tule juurikaan vääntöä. Pystyin siksi olemaan aamupäivätreenissä mukana loppuun asti.

En kuitenkaan osallistunut enää iltapäivätreeneihin. Seurasin treeniä katsomosta ja kävin siinä samalla läpi duunipapereita. Luulen, että siten aika tuli käytettyä hyödyllisemmin kuin jos olisin mennyt vielä pariksi tunniksi tatamille kärsimään ja odottelemaan ensimmäisestä minuutista lähtien treenin loppumista. Katsomosta pystyin seuraamaan opetusta, mutta kyynärpäävammani ei voinut pahentua, ja samalla pystyin kuitenkin hyödyntämään ajan lukemalla työpapereita. Ajattelin myös, että pääsiäisenä kuvattava videomme on minulle tärkeämpi kuin yhdet treenit, joten mieluummin säästän itseäni videoprokkikseen. Huomasin, että tein oikean valinnan, koska niissä iltapäivätreeneissä tehtiin paljon sellaisia tekniikoita, jotka olisivat rasittaneet kyynärpäätä (esim. shihonagea ja nikyo uraa). Olisi ollut suuri riski, että joku (esim. Christian) olisi tehnyt minulle jonkun äkkinäisen liikkeen, joka olisi pahentanut vammaa.

Muuten reissu meni ihan hyvin. Matkustin yhdessä aikido-oppilaani Ainon kanssa. Lisäksi paikalla oli Maria, joka on myös alun perin meidän seurasta mutta joka muutti pari kuukautta sitten Ruotsiin opintojensa takia. Hän treenaa nykyään aikidoa Norrköpingissä ja opiskelee lääkäriksi Linköpingissä. Oli tosi mukavaa nähdä häntä taas. Hauskaa, että hän on jatkanut aikidoa Ruotsissakin. Norrköpinghän on siinä mielessä ihan hyvä paikkakin, että siellä tehdään melko samanlaista aikidoa kuin meillä Finn-Aikissa. (Vedän siellä leirin taas kesäkuun alussa.) Muita suomalaisia leirillä ei mielestäni ollut. Ulkomaalaisia vierailijoita oli lisäksemme ainakin Virosta, Venäjältä ja Ranskasta.

Se uusi leiripaikka on todellakin melko hankalassa paikassa, vaikka pääsehän sinne kyllä bussilla. Nyt kun tuntee reitin, se alkaa jo tuntua suht. siedettävältä, mutta vanha leiripaikka Odenplanilla oli kyllä huomattavasti kätevämpi; silloin kaikki luppoaika ei mennyt paikasta toiseen siirtymiseen vaan sen pystyi käyttämään esim. rentoutumiseen. Treenipaikka oli kävelymatkan päässä majoituspaikasta ja muutenkin kaikin puolin kätevässä paikassa esim. treenien väliaikaa ajatellen. Uudessa paikassa on vain urheiluhallin pieni kahvila, joka oli luonnollisestikin ihan tupaten täynnä jengiä leirin aikaan.

No joo, tällainen leiri siis tällä kertaa. Ihan hyvä kuitenkin, että tuli lähdettyä Tukholmaan. Ensi viikolla olisi leiri Pariisissa, mutta en ehdi tällä kertaa lähteä sinne työkiireiden takia. On taas niin monta rautaa tulessa ja kaikenlaisia deadlineja tulossa. Toisaalta onni onnettomuudessa sikäli, että tämän kyynärpään kanssa osallistuminen viikon leirille juuri nyt olisikin aika järjetöntä. Yritän kuitenkin vetää omat treenimme mahdollisimman normaalisti ja tarkoitus olisi myös treenata Juuson kanssa videotamme varten. Täytyy vain yrittää varoa kyynärpäätä samalla, jotta vamma ei pääse pahenemaan.

Tunnen itseni aika väsyneeksi (jopa 13 tunnin yöunien jälkeen). Ajatus siitä, että joudun raahaamaan kaikkia näitä vanhoja vammoja nivelissäni loppuikäni, tuntuu hieman masentavalta. Iän myötä ne luultavasti alkavat vaivata entistäkin herkemmin. Onneksi tärkeintä minulle aikidossa onkin nykyään oman seuramme pyörittäminen ja se, että pääsen siinä samalla itse liikkumaan. Täytyy yrittää välttää nivelten turhaa kuluttamista, jotta pystyn olemaan mukana kuvioissa vielä kymmenen vuoden päästäkin. Onneksi työssäni en tarvitse juurikaan niveliäni. En usko, että urheiluvammani tulevat ikinä häiritsemään minua työssäni, ja se on todella hieno asia. Siksi näen tulevaisuuden ihan valoisana. Jos aikido olisi ammattini, saattaisi ehkä tuntua vähän siltä, että tässähän on enää pelkkää alamäkeä edessä.