Muistoseurat, koulutuspäivät ja karonkka

Su 2.10.2011

On ollut niin kiireistä, että ei ole ehtinyt bloggaillakaan. On ollut kaikenlaista häppeninkiä, ja tämän viikon perjantaille osui useita deadlineja. Viime viikonloppuna olin Sulkavalla Mummon muistoseuroissa. Viikko sitten tuli nimittäin kuluneeksi vuosi hänen kuolemastaan, ja kylällä on perinteisesti ollut tapana järjestää silloin muistoseurat. Seuroissa oli paikalla sama pappi, joka siunasi Mummon haudan lepoon vuosi sitten. Mummo oli Tunnilan kylässä pidetty ja arvostettu hahmo, joten hänen muistoseuroihinsa tulivat paikalle varmasti kaikki, jotka suinkin pääsivät. Mummo menehtyi 92-vuotiaana jalan amputaatioleikkauksen aiheuttamaan rasitukseen. Jalka oli mennyt kuolioon diabeteksen takia. Jos hänellä ei olisi ollut diabetestä, hän olisi varmasti elänyt vielä vaikka kuinka pitkään. Hän oli niin sitkeä nainen.

Mummolla oli aina pieni pilke silmäkulmassa, vaikka hän oli joutunut kokemaan elämässään kovia. Viimeisinä aikoinaankin hän vielä hykerteli leppoisasti sairaalan sängyssä ja yritti hauskuuttaa muita vitseillä. Hän tiesi oman loppunsa olevan lähellä, mutta siltikin silmäkulmassa näkyi vielä tuttu veikeä väläys.

Ensin muistoseuroissa oli kahvitarjoilu, sitten papin puhe ja virsien laulua. Lopuksi kaikki halukkaat saivat kertoa omia muistojaan Mummosta. Muiden muistoissa nousivat esille suunnilleen samat ominaisuudet, jotka minustakin kuvaavat parhaiten Mummoa. Hän oli ahkera, hyväsydäminen, lapsirakas, eläinrakas, perinteitä kunnioittava, hyvä emäntä, kätevä käsistään, sisukas, luotettava, ymmärtäväinen, hyvä tarinankertoja, huumorintajuinen, terävä ja syvällisellä tavalla viisas. Jotenkin tuntui siltä, että hän ymmärsi aina kaikkia. Jopa minua. 😉 Ehkä se johtui osittain hänen korkeasta iästään ja elämänkokemuksestaan, mutta luulen myös, että hänen luonteessaan oli jotakin harvinaislaatuista viisautta ja hyvyyttä.

Samalla oli mahdollisuus viettää aikaa Viitaharjun talossa maalaismaisemissa ja kävellä pieniä metsäteitä, joihin liittyy paljon muistoja lapsuuteni kesistä.

Torstaina esittelin Asperger-tutkimuksiani Autismin kirjo – nykytietoa neurologian ja psykiatrian viitekehyksessä –nimisillä koulutuspäivillä, jotka oli suunnattu autististen henkilöiden kanssa työskenteleville lääkäreille, psykologeille, opettajille, puheterapeuteille, jne. Koulutus oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joten paikalla oli paljon porukkaa. Tapahtuma pidettiin Folkhälsanin tiloissa Töölössä, ja sen järjesti neuropsykiatriakeskus ProNeuron. Oli ihan kiinnostavaa, ja ainakin siis sain näkyvyyttä hankkeelleni. Toivottavasti havainnoistani on myös käytännön hyötyä jollekulle. Kiinnostavaa tällainen poikkitieteellinen yhteistyö. Opin itsekin uutta autismista. Esim. sen, että autistisilla henkilöillä on yleensä muita parempi havaintokyky. He osaavat käsitellä aistiärsykkeitä muita tehokkaammin, ja heillä on poikkeuksellinen kyky havaita yksityiskohtia. Kuitenkin heidän on muita vaikeampaa esimerkiksi tunnistaa ihmisten kasvoja ja ymmärtää suullisia ohjeita. Toisinaan kokonaisuuden hahmottaminen voi olla vaikeaa, koska yksityiskohtien prosessointi on niin tehokasta, että se vie kaiken huomion.

Tänä viikonloppuna oli sitten romanistikollegamme Fredrik Westerlundin väitöstilaisuus. Hän väitteli jokien roolista Le Clézion tuotannossa. En ole itse kirjallisuustutkija, mutta pidän kyllä tätä aihetta kiinnostavana. Väitöstilaisuus pidettiin yliopiston päärakennuksessa Helsingissä. Paikalla oli ihan kivasti porukkaa, ja väitös sujui mielestäni oikein hyvin. Fredrik todellakin osaa asiansa. Hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiin todella sujuvasti ja perinpohjaisesti. Hyvä Fredrik!! =) 

Väitöstilaisuuden jälkeen oli kahvit ja illalla karonkka. Karonkka pidettiin Inkoossa, koska Fredrik on kuulemma aikaisemmin asunut siellä. Paikkana oli viehättävä Westerbyn kartano. Olin pukeutunut punaiseen iltapukuun, jonka ostin viime vuonna tohtoripromootion miekanhiojaispäivällistä varten. Siellä piti nimittäin olla värillinen iltapuku eikä minulla ollut ennestään kuin musta. Nyt tarjoutui siis tilaisuus käyttää pukua uudestaan, mikä oli tietysti kiva. Oli vain hieman kiusallista, kun niin monella muulla oli lyhyt puku. Vain minulla ja muutamalla muulla oli täyspitkä iltapuku. No, onneksi en sentään ollut ihan ainoa. Ja jos nyt ei väitöskaronkassakaan voi käyttää pitkää iltapukua, niin missäs sitten. Puku tuntui jostain syystä hieman liian isolta, vaikka se ommeltiin viime vuonna tyköistuvaksi mittatilaustyönä. Saattaa olla, että Atkins on himan vaikuttanut tässä suhteessa, vaikka painonpudotus onkin toistaiseksi ollut varsin pieni. Meinasin koko ajan astua helman päälle, koska puku tippui jotenkin niin alas. Systeemi tuntui jotenkin epästabiililta rintojen kohdalta, mikä huoletti minua koko illan. Koko ajan joutui tsekkaamaan, että edestä näkyi vain sen verran, kun oli tarkoituskin…

Aloitimme karonkan lasillisella, joka otettiin ulkoterassilla kauniissa maalaismaisemissa. Sen jälkeen siirryimme sisälle pöytiin. Ruoissa ja juomissa toistui tyrniaihe, mikä oli tietysti tyylikästä. Juomatarjoiluun ei kuulunut lainkaan alkoholia, koska Fredrik on itse absolutisti. Paikka oli kaunis, mutta sijainniltaan hieman syrjäinen. Onneksi Axel tarjoutui heittämään minut sinne autolla kumpaankin suuntaan. Siten matka taittui kyllä kätevästi. Ei se autolla ollut kovin paha matka Helsingistä. Oli myös kätevää saada kyyti ovelta ovelle, koska (liian) pitkässä iltapuvussa olisi ollut hankalaa kulkea julkisissa, eikä perille asti olisi julkisilla päässytkään.

Onnittelut vielä Fredrikille hienosta saavutuksesta! Veitugou!! =)