Meitsistä tulee mutsi!

Su 17.3.2013

On jo jonkin aikaa tehnyt mieli päivittää tätä blogia, koska olisi ollut paljon kerrottavaa. Joskus on kuitenkin elämäntilanteita, jolloin on pakko asettaa yksityisyys bloggailun edelle… Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että olen valmis jakamaan blogini kanssa äärimmäisen tärkeän uutisen, jonka minä ja Axel saimme noin kuukausi sitten. Sain nimittäin tietää olevani raskaana! 🙂 En meinannut uskoa sitä todeksi, vaikka raskaus olikin tietenkin toivottu. En ollut kuvitellut tulevani raskaaksi ihan niin nopeasti. (Olemme Axelin kanssa siinä mielessä vanhanaikaisia, että emme tahtoneet alkaa hankkia lapsia ennen häitä.) Meidän kummankaan hedelmällisyydessä ei siis ainakaan ole vikaa, mikä oli tietysti ihan kiva uutinen sekin! 🙂

Anyway, niin siis kävi, että eräänä perjantaina päätin ihan vain varmuuden vuoksi ottaa raskaustestin, kun oli ollut vähän outoja oireita jo jonkin aikaa. Olin yliopiston vessassa, kun testiruutuun alkoi piirtyä vahva punainen “kyllä-viiva”, vaikka hyvin haaleakin viiva olisi riittänyt positiivisen tuloksen merkiksi…

Ensin tuijotin testiä vessassa ainakin varttitunnin, ennen kuin sain itseni liikkeelle. Palasin takaisin työhuoneeseeni ja istuin siellä tunnin tietokoneruutua tuijottaen tekemättä juuri mitään. Ajatukset kirjaimellisesti seisoivat paikoillaan. Vasta illalla kotona, kun olin purkanut asiaa jonkin aikaa Axelin kanssa, aloin uskoa, että todellakin olen raskaana. Tein kuitenkin ennen sitä vielä toisenkin testin varmuuden vuoksi. Ja viikkoa myöhemmin kolmannen.

On totta, kun sanotaan, että naisesta tulee äiti silloin, kun hän saa tietää olevansa raskaana. Jos nyt ei aivan välittömästi, niin kuitenkin jo ensimmäisen viikonlopun aikana koko ajatus- ja tunnemaailmani mullistui raskaustestien tuloksen ansiosta. Tunne uuden elämän alkamisesta sisälläni sekä siitä mittaamattoman suuresta vastuusta, joka siihen sisältyy, vei todellakin voiton kaikesta muusta. Tunsin itseni onnelliseksi jollakin niin primitiivisellä ja kokonaisvaltaisella tavalla, että tiesin identiteettini muuttuvan. Muutuin äidiksi.

Ensimmäiset viikkoni äitinä ovat menneet pääpiirteissään hyvin. Olen ollut harvinaisen väsynyt, ja minulla on melkein koko ajan hieman kuvottava olo. Makuaistimukseni ovat muuttuneet: minun ei tee pahemmin mieli kahvia eikä myöskään mitään kovin makeaa. Sen sijaan himoitsen hetkittäin suolaista. Tavallisesti olen kahvin suurkuluttaja ja pidän tosi paljon makeasta, mutta en juurikaan välitä mistään kovin suolaisesta. Olen myös syönyt tavallista enemmän hedelmiä ja salaattia. Jotenkin niitä tekee mieli koko ajan. On pakko syödä parin tunnin välein, tai muuten alkaa heikottaa. En kuitenkaan ole oksennellut, eikä muitakaan kovin pahoja raskausoireita ole ollut. Turvotusta on tietenkin tullut, mutta sekin on onneksi pysynyt ihan järkevissä rajoissa. Neuvolan täti sanoi, että painoni on ihan ok, eikä minun ole syytä kiinnittää siihen mitään erityistä huomiota. Laskettu aika on ainakin tämänhetkisen arvion mukaan 19.10.

Ohjaan edelleen aikidotreenejä, eikä se ole ollut mikään ongelma. En tietenkään tee kovia ukemeita ollenkaan, ja muutenkin keskityn pääasiassa ohjaamiseen enkä omaan treenaamiseen tällä hetkellä. Savatessa olen käynyt edelleen. Olen vain jättänyt hypyt tekemättä. Sitä on melkeinpä helpompi treenata kuin aikidoa tällä hetkellä, koska potkut ja lyönnit eivät aiheuta mitään ongelmia raskaana ollessa, kun taas aikidolle tyypilliset heitot voivat olla vaarallisia, jos on itse uken (eli hyökkääjän) roolissa. Ohjaajan asemassa ollessa aikidokaan ei kuitenkaan tuota ongelmia, koska pystyy itse valitsemaan, mitä tekee ja mitä ei. Leireillä treenaaminen jää tietenkin raskausaikana väliin. Se olisi liian vaarallista.

Kävimme ensimmäisen kerran ultrassa viime torstaina. Julkiselle emme vielä olisi päässeet, mutta olimme niin malttamattomia, että kävimme yksityisellä vähän tsekkailemassa tilannetta. Ja onneksi kävimme. Oli nimittäin tosi helpottavaa saada kuulla, että alkio on edelleen hengissä. Sydämen lyönnit tuntuivat, ja muutenkin kaikki näytti normaalilta. Ei toki ollut mitään erityistä syytä pelätä, että kaikki EI olisi hyvin, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Lääkäri sanoi, että raskauden ennuste on oikein hyvä. Keskenmenoriski on kuulemma tässä vaiheessa enää alle 1 %. Täytyy toivoa, että kaikki menee hyvin. Ja todennäköisesti meneekin. Jos ei mene, niin sitten täytyy vain todeta, että elämä ei ole aina helppoa; siihen sisältyy myös vaikeita asioita. Niidenkin yli täytyy vain jotenkin selvitä.

Ensimmäinen asia, jonka ostin vauvalle, on 90-senttinen treenipuku. 😀 Tilasin sen netin kautta Ranskasta. (“Ei mitään paineita, että tarttisi alkaa treenata jotain lajia…!” 😉 ) Jotenkin puku vain tuntui hauskalta jutulta ostaa, ja sehän sopii hyvin sekä tytölle että pojalle. Lapsen sukupuolesta ei tietenkään ole vielä tässä vaiheessa tietoa. Tahdon kyllä tietää sen heti, kun mahdollista. Ei minulla ole mitään preferenssejä sukupuolen suhteen, mutta olen siltikin jotenkin tosi utelias tietämään, kumpi sieltä on tulossa. Jotenkin asia tuntuu varmaankin vieläkin konkreettisemmalta sitten, kun voi pelkän vauvan sijaan ajatella joko omaa tytärtään tai omaa poikaansa. Meillä ihmisillä on luontainen taipumus ja tarve kaiken kategorisointiin ja nimeämiseen.