Ti 14.6.2016
Sain jostain inspiraatiota kirjoittaa taas pitkästä aikaa blogipostauksen. Jotkut ovat kyselleet minulta toisinaan, miksi en enää ole päivittänyt blogiani. Jopa mieheni, jota näen kaiken aikaa. En ole oikein osannut vastata. Ei ole mitään yksittäistä syytä. En tiedä, olenko itse muuttunut, vai onko vain elämäntilanteeni muuttunut. Ehkä kumpaakin.
Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja se on ollut minulle luontaista. En kuitenkaan osaa kirjoittaa muuhun tapaan kuin hyvin avoimesti. Se on minun tyylini. Kun olen perheellistynyt, olen joutunut miettimään, mistä kaikista asioista voin kirjoittaa netissä täysin julkisesti. Mieheltäni voin kysyä asiasta suoraan, mutta lapseltani en, koska hän on vielä niin pieni. Tietysti voisin kirjoittaa suljettua blogia, mutta jotenkin minua on alusta lähtien viehättänyt blogin kirjoittamisessa juuri se, että se on julkinen; se, että en tiedä tarkkaan, ketkä kaikki juttujani lukevat..
Aktiivisimpina bloggailuaikoinani olin menevä sinkkunainen, jonka elämä kietoutui tiukasti työn ja aikidon ympärille. Matkoja ja kaikenlaista häppeninkiä oli jatkuvasti todella paljon, joten kerrottavaa riitti. Kaikesta hulinasta huolimatta olin myös yksinäinen, ja blogi oli paras ystäväni.
Nyt elämäni on hieman toisenlaista. En pysty matkustelemaan yhtä paljon, koska minulla on pieni lapsi ja toinen pian tulossa (laskettu aika huomenna..). En ole myöskään pystynyt treenaamaan samalla tavalla kuin ennen, koska ensin olin raskaana, sitten polveni leikattiin, sitten polvi tulehtui toistuvasti, ja kun se lopulta parantui, tulin uudestaan raskaaksi. Olen toki vetänyt treenejä jatkuvasti, myös raskausaikoinani, ja aikido antaa minulle edelleen tavattoman paljon. Toivon, että synnytyksen jälkeen palaudun taas vähitellen takaisin samaan (tai edes lähestulkoon samaan) fyysiseen kuntoon, jossa olin ennen. Vaikka aikidoa pystyy treenaamaan (tai ainakin vetämään) melko huonokuntoisenakin, saa lajista paljon enemmän irti, jos kunto on hyvä.
Olen aktiivisimpien bloggailuaikojeni jälkeen joutunut myös kärsimään vakavasta sairaudesta. Vietin kuusi viikkoa sairaalassa (sairaalajakson ajankohtaa ja syytä en viitsi tässä mainita ja toivon myös, että kukaan tätä lukevista henkilöistä ei koskaan kysy minulta asiasta mitään). Nyt näyttää kuitenkin hyvältä, ja on näyttänyt jo jonkin aikaa. 🙂 Sairaus on ollut yksi suuri syy siihen, miksi en ole kirjoittanut blogia. Kun oma terveys romahti, ei avoimeen nettikirjoitteluun kerta kaikkiaan ollut voimia, ja myös yksityisyyden rajat tulivat vastaan.
Tutkimuksesta olen edelleen intohimoisen kiinnostunut. On useita eri hankkeita menossa samaan aikaan. Pääasiallinen hankkeeni kohdistuu lievästi autististen varhaisnuorten vuorovaikutukseen. Tutkimusta rahoittaa tällä hetkellä Helsingin yliopiston tutkijakollegium, josta sain kolmivuotisen yliopistotutkijan paikan viime vuonna. Olen viihtynyt kollegiumissa aivan loistavasti. Se on ollut ihan täydellinen työpaikka. Ainoa huono puoli on se, että kyse on vain kolmen vuoden määräaikaisesta paikasta (vaikka tietysti kolme vuottakin on jo nykyoloissa varsin hyvänmittainen pätkä – ja itse asiassa pisin pätkä, mitä minulla on koskaan ollut). Epävarmuus uran jatkosta vaivaa tietysti mieltä.
Mietin aika paljon kaikenlaisia yliopistomaailmaan ja muihinkin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä ilmiöitä nykyään, mutta minulla ei ole ollut tapana ottaa julkisesti kantaa mihinkään poliittisiin asioihin, joten luultavasti en tule ainakaan kovin paljon kirjoittamaan mielipiteistäni tässä blogissa jatkossakaan. Kirjoittelen siis luultavimmin lähes yksinomaan omasta elämästäni ja käsittelen laajempia asioita vain ohimennen omasta subjektiivisesta näkökulmastani katsottuna.