Ke 15.6.2016
(Klo 5.48): Tänään on toisen lapseni laskettu aika. Heräsin taas tosi aikaisin. Jo jonkin aikaa sitten. Se on ihan tavallista nykyään. Vuorokausirytmini on täysin muuttunut niistä ajoista, kun valvoin jatkuvasti pitkälle aamuyöhön. Nykyään menen ihmisten aikoihin nukkumaan ja herään aikaisin. Tyttäremme nukkuu kanssamme samassa sängyssä (vaikka hänellä tietysti on myös oma sänky), koska saan hänet helpoiten nukahtamaan siten, että asetun hänen viereensä makaamaan. Tietysti hänet voisi sen jälkeen kantaa omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta todennäköisesti hän kuitenkin heräisi yöllä ja taapertaisi takaisin meidän väliimme. Lisäksi pidän siitä, että voin illalla nukahtaa hänen viereensä. Eilen illallakin meillä oli päät samalla tyynyllä, kun nukahdin, ja se oli kaunein hetki päivässäni.. Myös aamulla on niin ihanaa herätä, kun vieressä tuhisee pieni viaton olento, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. On totta, että mitään sen suurempaa ei ole kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan.
Minun täytyy tietenkin olla hieman varovainen sen suhteen, mitä kaikkea kerron blogissani tyttärestäni Sophiesta, koska kuten sanottu, hän on vielä liian pieni, jotta voisin pyytää hänen suostumustaan. Tyydyn siis tässä vaiheessa vain toteamaan, että hän on täydellinen. Hän on säteilevän kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hän on kiltti, älykäs, lämmin, sosiaalinen, hyväntuulinen ja liikunnallinenkin. Hänellä ei ole mitään huonoja puolia, mikä on ällistyttävää. Toisinaan hän kyllä tykkää leikkiä esim. ruoalla tai vessaharjalla ja suuttuu, kun häntä kielletään; hän on siis kuitenkin ihan tavallinen 2,5-vuotias.
En luultavasti pistä tähän blogiin juurikaan kuvia Sophiesta tai vauvasta (korkeintaan jonkun yksittäisen kuvan joskus), koska blogi on siis täysin julkinen. Julkaisen siksi kuvat mieluummin Facebookissa, joka on suljettu ympäristö. Lisäksi kuvien lataaminen Facebookiin on teknisesti huomattavasti vaivattomampaa kuin niiden lataaminen blogisivustolle. Yksi syy siihen, miksi en ole viime aikoina kirjoittanut blogia, onkin se, että Facebook on tavallaan tullut blogin tilalle. Facebook vastaa hyvin nykyään muodissa olevaa instant-ajattelua: lyhyiden päivitysten tekeminen on nopeaa ja vaivatonta, niihin saa helposti liitettyä jonkun kivan kuvan, ja heti tulee tykkäyksiä ja kommentteja. Se on huomattavasti interaktiivisempaa kuin pitkien monologien julkaiseminen blogissa. Kuitenkin blogikirjoittamisessakin on puolensa: se sopii Facebookia paremmin pidempien kuvausten ja pohdintojen kirjoittamiseen. Se on tavallaan Facebookia syvällisempi foorumi.
Ja ainakin tänä aamuna blogikirjoittaminen on antanut minulle jotakin. Kun heräsin viiden jälkeen, mietin hetken, mitä tekisin. Olisin voinut jäädä vain makaamaan sänkyyn, lähteä kävelylle tai ryhtyä tekemään töitä (olisi mm. yksi suurehko arviointityö, joka pitäisi saada tehtyä mielellään ennen kuin vauva syntyy). Mutta sitten muistinkin, että kirjoitan taas blogia. On kätevää, kun on aina jotain kivaa tekemistä. On aina joku, jolle voi kertoa ajatuksistaan.
Miehenikin vaikuttaa olevan innostunut siitä, että kirjoitan taas. Ehkä jokin puoli minusta näyttäytyy vain kirjoittamisen kautta. En tiedä itsekään, onko se puoli minusta jotenkin muuttunut vai ei. Asia selvinnee vähitellen, jos jatkan kirjoittamista. En ole viime aikoina ollut kovin kiinnostunut itsestäni ja ajatuksistani, enkä ole pahemmin välittänyt siitä, onko kukaan muukaan. Jatkuva suorittaminen ja hyväksynnän tavoittelu ovat muuttuneet johonkin muuhun. En oikein tiedä mihin. Melko keskinkertaiseen elämään kai. Kuitenkin olen kokenut olevani melko hyvin tasapainossa ja turvassa. En ole asettanut itseäni alttiiksi samalla tavalla kuin ennen. Se on ollut välttämätöntä. Miksi sitten nyt taas yhtäkkiä vaivaudun avautumaan? En oikein tiedä. Ehkä kuitenkin koen olevani vielä liian nuori siihen, että viettäisin loppuelämäni henkisesti suljetussa tilassa.