Ranskalaisen aikidoyhteisön sosiaalisia ilmiöitä (osa 2)

Kekkasin, että pystyn päivittämään blogiani myös kännykän kautta samalla, kun imetän, joten nyt minulla onkin paljon aikaa kirjoitella! Tuli mieleen vielä pari asiaa, joista olisi kiva kirjoittaa jotakin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että saan jotain irti tämän blogin kirjoittamisesta. Olen kuin talviunilta heräävä karhu, joka hapuilee omia hajanaisia ajatuksiaan. En kirjoita nykyhetkestä, koska tällä hetkellä en tee juuri muuta kuin imetän. Siinä ei ole kovin paljon kirjoitettavaa. Lisäksi koen, että olen jo sen verran vanha, että minulla on muutakin kuin nykyhetki ja tulevaisuus. Minulla on myös menneisyys.

PUKUHUONE-ELÄMÄ: Olen itse aina pitänyt pukuhuoneiden tunnelmasta, etenkin treenien jälkeen: hiestä märkien treenipukujen ummehtunut haju, hyvien treenien rentouttamien ihmisten iloinen puheensorina, suihkuhuoneesta leijaileva lämmin vesihöyry. Silloin, kun treenaa tosi paljon, suuri osa sosiaalisesta elämästä sijoittuukin juuri treenipaikkojen pukuhuoneisiin. Tai näin on ollut ainakin minun elämässäni.

Vaikka Ranskassa treenien aikana vallitsi tietty hierarkia, niin pukuhuoneessa mitään hierarkisia asetelmia ei tietenkään ollut. Kaikki olivat tosi tuttavallisia toisiaan kohtaan, ja rupattelu oli vapautunutta. Näin ainakin naisten puolella. Miesten pukuhuone-elämästä tiedän tietysti vain sen verran, mitä olen kuullut muilta. (Tyyliin: Italialaiset kävelevät pukutiloista suihkuun kylpytakissa viisi eri tuubia mukanaan ja valtaavat sen jälkeen suihkun sadaksi vuodeksi. Espanjalaiset peseytyvät lavuaaria käyttäen, ja pohjoisafrikkalaiset käyvät suihkussa shortsit jalassa.)

Suihkut olivat tietysti useimmiten kaikkialla Ranskassa ihan surkeat. Talvella tuli vain kylmää vettä ja kesällä vain kuumaa vettä, ja yleensä vesi tuli ohuena ruiskuna suoraan silmään tai vaihtoehtoisesti niin matalalla paineella, että peseytyminen ei oikeastaan ollut mahdollista.

Kiinnostava pukuhuonekokemus oli Hampurissa, missä naiset ja miehet olivat aiemmin (vielä 2000-luvun alussa) samassa pukuhuoneessa. Myöhemmin he päättivät rakentaa omat pukuhuoneet naisille ja miehille, mutta kerkesin käydä monta kertaa Hampurissa leirillä siten, että naiset ja miehet olivat samassa pukuhuoneessa. Olin itse aina kuvitellut, että pukuhuoneiden tarkoitus oli nimenomaan erottaa naiset ja miehet toisistaan pukeutumisen ajaksi, mutta ilmeisesti muitakin näkemyksiä siis voi olla. Saksalaisille yhteiset pukuhuoneet vaikuttivat olevan ihan normaali asia, mutta minusta tilanne oli todella kiusallinen. Kerran matkustin autolla Pariisista Hampuriin muutaman ranskalaisen kundin kanssa, ja hekin olivat ihan hysteerisiä, kun menomatkalla kuulivat, että samassa pukuhuoneessa tulisi olemaan naisiakin. Paikan päällä he ottivat tilanteesta kaiken irti ihaillen kaikessa rauhassa näköalaa.. (Paluumatkalla pistin kuulokkeet korville, kun en jaksanut enää kuunnella sitä kommentointia.)

Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta kaikkein hauskin pukuhuonemuistoni on se, kun joskus selvästi yli 10 vuotta sitten olin jollain leirillä jossain Keski-Euroopassa, ja pitkien leiritreenien jälkeisissä ehkä hieman hysteerisissä tunnelmissa päätin tehdä eräälle hyvälle ystävälleni pienen jäynän pukuhuoneessa.. Hän kuivasi itseään vieressäni vahvasti etukenoon kumartuneena. Se näytti vähän hassulta, joten pyöritin pyyhkeeni rullalle ja läimäytin häntä sillä hanuriin. Kun ystäväni tästä pelästyneenä ponkaisi ylös, jouduin toteamaan, että kyseessä olikin joku muu henkilö, jota en tuntenut lainkaan ennestään.. 😀 Juoksin häpeissäni suihkuhuoneeseen, missä ystäväni olikin vielä pesemässä tukkaansa pitkän kaavan mukaan. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja hän alkoi tietenkin nauraa ihan hysteerisesti. Loppujen lopuksi kierimme kumpikin suikuhuoneen lattialla ja hirnuimme kuollaksemme. Muuten ihan hauska juttu, mutta hävetti kyllä sen jälkeen niin hemmetisti joka kerta, kun näin sen toisen tyypin jossain..

TERVEHTIMINEN: Tervehtiminen on Ranskassa tosi tärkeää. Ainakin aikidopiireissä on sellainen tapa, että AINA, jos katse kohtaa ja on kyse henkilöstä, jonka tuntee edes jollain tavalla, niin aina tervehditään. Itse sain heti ensimmäisen Ranskan-matkani aikana palautetta siitä, että en tervehtinyt riittävästi ihmisiä. Opin, että kaikkia pitää tervehtiä aina. Myöhemmin olen huomannut, että mitkään ajankulun aiheuttamat etääntymiset, hierarkkisen aseman erot tai edes aiemmat konfliktit eivät vaikuta tähän merkittävästi. Aina tervehditään. Jos kohtaa ryhmän, jossa on useita ihmisiä, täytyy noteerata jokainen erikseen (“Moi. Moi. Moi. Moi…”). Yksi kollektiivinen ‘Moi’ ei riitä. Ja vaikka tapaisi saman ihmisen sadatta kertaa samana päivänä, niin siltikin pitää noteerata hänet jotenkin. (Kerran tein virheen tässä, ja yksi tyyppi mökötti siitä minulle ainakin viikon.) Ai niin, ja on myös hyvä aina lisätä tervehdykseen henkilön etunimi (“Mikä hemmetti ton tyypin nimi nyt taas olikaan..?”)

Joskus kaikkein tunnetuimpien tyyppien luokse saattaa suurten tapahtumien alussa olla ihan kirjaimellinen tervehtimisjono. Ihmiset siis jonottavat, että pääsevät tervehtimään jotakuta merkittävää aikidohahmoa. Minusta se on vähän naurettavaa, joten en ole aina jaksanut asettua jonon jatkoksi. Olen ajatellut, että tervehdin häntä sitten, kun tulee sopiva väli. Virhevirhevirhevirhe.. Hetken päästä luokseni tulee yksi tai kaksi välikättä, jotka kertovat, että pitäisi vissiin tervehtiä sitä-ja-sitä, jotta hän ei pahastu.. Pakko siis asettua jonon jatkoksi. (Hemmetti, kun treenisalissa ei oikein pysty edes ottamaan kännykkää mukaan siihen jonoon, jotta pystyisi vaikka tsättäilemään netissä, taikka jotain..)

Jos ei olla nähty vähään aikaan, tervehtimiseen liittyy myös poskisuudelmat (miehet kättelevät toisiaan). Hankalaa tässä on se, että poskisuudelmien lukumäärä voi vaihdella. Useimmiten se on kaksi, mutta se voi olla myös neljä toisinaan, jos kyse on tosi hyvästä tutusta. Kahden suudelman jälkeen täytyy siis olla tarkkaavainen, koska ihan varmasti ei voi koskaan tietää, pitääkö sen jälkeen vielä jatkaa vai ei. On ihan sairaan noloa, jos vetää päänsä pois liian aikaisin, ja toinen jää siihen vielä seisomaan huulet töröllään (“Oi tsori!”). Ja vähintään yhtä noloa on se, jos itse olisi vielä jatkanut neljään, mutta toinen häipyykin jo kahden jälkeen (“Ai nykkö jo?!”). Mutta tähän asti hommassa on kuitenkin jotain logiikkaa. Se, mikä pitäisi kieltää lailla, on parittomat määrät poskisuudelmia (#%$£¥x..). Jotkut tyypit nimittäin saattavat pussata KOLME kertaa kuin vain pudottaakseen tahallaan ulkomaalaisen tumpelon kärryiltä.. (“äääshoouls!”). Luulen, että siinä on yksilöllisen vaihtelun lisäksi jotain alueellista vaihtelua, mutta en ikinä muista, miten ne alueet menivätkään, kuka on kotoisin mistäkin, ja kenellä on ihan muuten vaan tapana suosia paritonta lukumäärää. On se vaikeeta.