Tekee taas mieli kirjoittaa jostain imetyshetkieni ratoksi, joten päätin alkaa listata elämäni parhaita tapahtumia. Tarkoitus on tarkastella omaa tähänastista elämääni positiivisessa valossa ja nostaa samalla esiin asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Paljon negatiivisia asioitakin on ollut, joten tästä listasta ei todellakaan kannata tehdä sellaista johtopäätöstä, että elämäni on ollut pelkkää iloa ja menestystä. Päätin kuitenkin olla laatimatta “Elämäni 13 paskinta tapahtumaa” -listaa (vaikka se voisikin epäilemättä olla kiinnostava ja vaikka sekin idea kävi mielessäni ja viihtyi siellä hetken.)
Kolmetoista on yleensä epäonnen luku, mutta tässä tapauksessa se nyt on onnen luku, koska tapahtumia, joista tahdon kertoa, sattuu olemaan 13. ‘Parhaalla’ tarkoitan tässä jotakin sellaista, mikä on tuonut minulle paljon hyvää fiilistä ja vienyt elämääni hyvään suuntaan. Voi olla, että unohdan nyt jonkun tosi olennaisen tapahtuman, joten lista ei välttämättä ole mitenkään täydellinen. Voi myös olla joitakin tosi hyviä ja tärkeitä tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan syystä tai toisesta sovellu julkiseen käsittelyyn, joten siinäkin mielessä lista on luultavasti epätäydellinen. Anyway, lähden käsittelemään tapahtumia aikajärjestyksessä, koska siten ne palautuvat mieleeni helpoiten. Jaan postauksen moneen osaan, koska muuten siitä tulee liian pitkä.
1. ALOIN SOITTAA PIANOA:
Aloin soittaa pianoa Keravan musiikkiopistossa jo 3-vuotiaana. Tämä oli sikäli merkittävä tapahtuma, että pianon soittamisesta tuli ensimmäinen intohimoni. Ensimmäiset haaveammattini liittyivätkin musiikkiin: tahdoin pianonsoitonopettajaksi, säveltäjäksi, tms. Ala-asteella musiikki oli ainoa oppiaine, josta olin kiinnostunut. Ihailin Mozartia ja yritin itsekin säveltää jotakin pientä (mutta tosi mitättömiksihän ne sävellykset tietysti jäivät; se oli vain sellaista leikkiä). Esiinnyin sukujuhlissa, koulun tapahtumissa ja musiikkiopiston oppilaskonserteissa, mutta en koskaan nauttinut esiintymisestä. Pikemminkin jännitin sitä tosi paljon. Urani huippuhetki oli varmaankin se, kun 4. luokan kevätjuhlissa soitin yksin koko koulun oppilaiden kuullen Myrskyluodon Maijan. Olin saanut harjoitella esitystäni välituntien aikana sisällä luokassa, mikä tuntui tietysti hienolta.. Olin kuin oikea pianisti, joka harjoitteli suurta esitystä.. Toinen suuri saavutus oli se, kun äänitin isoisälleni, savolaiselle maanviljelijälle, lahjaksi kasetin, jossa oli soittoani. Hän oli suuri musiikin ystävä ja kannusti minua ryhtymään kanttoriksi. 😀
Jossain vaiheessa lauloin hetken aikaa musiikkiopiston kuorossa ja soitin myös jonkin aikaa kakkosinstrumenttina oboeta. Suuri ongelmani oli aina kuitenkin se, että en tykännyt soittaa nuottien mukaan. Osasin tietysti lukea nuotteja, hyvinkin, mutta en tahtonut soittaa täsmälleen niiden mukaan vaan oman pääni mukaan. Musiikkiopistossa se oli ainakin siihen aikaan ongelma. Motivaationi alkoi ehkä siksi jossain vaiheessa laskea. Kun 5. luokan syksyllä aloitin aikidon, keskittyminen siirtyi musiikkiharrastuksesta aikidon treenaamiseen. Jatkoin pianotunteja puoliväkisin 13-vuotiaaksi asti. Sitten lopetin. Teinivuosinani soittelin vielä silloin tällöin omaksi ilokseni. Aikuisena en enää juuri ollenkaan. Nyt en varmaan enää edes osaisi soittaa pianoa, eikä minulla ole sitä ikäväkään.
2. MENIN KOULUUN:
Ennen kouluikää olin perhepäivähoidossa eräällä vanhalla tädillä, joka asui samalla kerrostaloalueella kuin perheeni. Hoitopaikkakokemus oli kaikin puolin negatiivinen. Siinä ei ollut mitään hyvää (paitsi tietenkin se, että varhaislapsuus kestää vain muutaman vuoden, joten ajallisesti en joutunut kärsimään siellä kovin pitkään). Pankinjohtajaisäni tulojen takia en olisi päässyt kunnalliseen päivähoitoon, ja isoäitini, jonka oli alun perin ollut tarkoitus hoitaa meitä sisaruksia kouluikään saakka, menehtyi äkillisesti minun ollessa 2-vuotias. Anyway, tästä johtuen koulun alkaminen oli minusta tosi hyvä juttu. Jotenkin oli hienoa päästä mukaan johonkin julkiseen instituutioon, jota luonnehti tietty järjestelmällisyys ja jonka toimintaa säätelivät selkeät lait. Ihmisten suuri määrä tuntui aluksi vieraalta, mutta totuin siihen nopeasti ja aloin viihtyä. Minkäänlaista kunnianhimoa minulla ei ollut (paitsi musiikin suhteen, kuten yllä mainitsin) enkä jaksanut pahemmin tehdä läksyjä. Tuntien aikana olin useimmiten omissa maailmoissani tai vaihtoehtoisesti kävin jotain syvällistä keskustelua vierustoverini kanssa. Se, että olisin seurannut tosissani opetusta, ei oikeastaan ollut vaihtoehto (paitsi jos opettaja oli todella autoritäärinen, kuten esim. koulun rehtori oli).
Välituntien aikana otin toisinaan rentouttavia painiotteluita poikien kanssa, olin mukana lumisodassa, harjoittelin asvaltilla puolivolttia, tms. Jos olin järjestäjä (ja sain siis olla välitunnin sisällä luokassa) hypin todennäköisesti pulpettien päällä ja leikin taulusienisotaa toisen järjestäjän kanssa. En ollut erityisemmin opettajien suosiossa. Keskiarvoni sijoittui muistaakseni useimmiten välille 7,6-7,9 koko ala-asteen ajan. Tekstiilikäsityö oli heikoin oppiaineeni: sain siitä kutosen. Yläasteen alussa olin vielä hankalampi tapaus kuin ala-asteella: ihan aluksi (joskin täysin hätiköidysti erään yksittäisen ihan hyväntahtoisen pelleilyepisodin perusteella) luokanvalvojani olisi mielellään heivannut minut tarkkikselle, jos olisi voinut. Se ei ollut mahdollista, koska arvosanani olivat kuitenkin siihen nähden liian hyviä. Tuskin kukaan (kaikkein vähiten minä itse) olisi siihen aikaan uskonut, että minusta tulee jonain päivänä dosentti.
Vasta yläasteen lopussa aloin tsempata tosissani, koska tahdoin päästä urheilulukioon, ja nostin siksi keskiarvoni lyhyessä ajassa yli ysiin. Pääsinkin Mäkelänrinteen urheilulukioon, ja siellä pärjäsin alusta lähtien tosi hyvin. Luokaton lukio, koulun yleinen ilmapiiri ja mahdollisuus treenata koulunkäynnin ohella niin paljon kuin tykkäsi sopivat minun kuvioihini erinomaisesti. Lukion päättötodistuksen keskiarvo oli minulla 9,8, mikä osoittaa mielestäni vain sitä, kuinka nerokas systeemi urheilulukio oli.
3. SAIN KOIRAN: Lapsuuteni onnellisin tapahtuma oli varmaankin se, kun isäni eräänä perjantai-iltana töiden jälkeen kantoi kotiimme koiranpennun, karkeakarvaisen mäyräkoiran. Se istui jalat levällään olkikorissa ja nuuhki uteliaana ilmaa. Olin silloin muistaakseni 9-vuotias. Olin koko ikäni toivonut koiraa. Oli jo suuri voitto, kun jossain vaiheessa sain leikkikoiran, jolla oli pahvinen koirankoppi. Minulle oli luvattu se joksikin lahjaksi, joten se odotti lahjapaperissa juhlapäivää vanhempieni sängyn alla. En saanut ottaa pakettia sieltä, joten menin sen viereen makaamaan. Kyseinen leikkikoira on edelleen tallessa. Nyt Sophie leikkii sillä. Leikkikoira jäi kuitenkin kakkoseksi, kun oikea koira, Jeppe, tuli taloon. Rakastuin siihen välittömästi. Se oli enemmän kuin paras ystäväni. Se oli kuin osa minua. Tuntui melkein siltä kuin olisimme olleet samaa olentoa: minä olin ikään kuin Jepen inhimillinen puoli, ja Jeppe oli minun koiramainen puoleni. Joka päivä koulun jälkeen halailin sitä pitkään, ja yläasteaikoina kävin toisinaan välituntienkin aikana tankkaamassa kotona koiraenergiaa. Jeppe oli maailman kiltein ja viisain koira. Sen ainoa huono puoli oli se, että se oli aika laiska. Kerran vein sen koirapuistoon ja päästin irti hihnasta, jotta se voisi temmeltää rauhassa ympäriinsä. Istahdin penkille odottamaan. Jeppe asettui tyytyväisenä penkin alle makaamaan. Kerran vein sen johonkin koirakoulutukseen, koska ajattelin, että olisi siistiä, jos se osaisi tehdä jotain temppuja. Sielläkin se kuitenkin vain lässähti maahan makaamaan. Tietysti yritin myös opettaa sille aikidoa, mutta se vain tuijotti minua ruskeilla silmillään ja päätti sitten ottaa torkut. Joka tapauksessa Jeppe oli minulle todella rakas. Se eli melkein 16-vuotiaaksi. Kun se lopulta kuoli, olin jo aikuinen, mutta isku oli silti kova.
4. ALOITIN AIKIDON: Aloitin aikidon 10-vuotiaana, 5. luokan syksyllä. Olin oikeastaan ajatellut aloittaa judon, jota isosiskoni oli treenannut aiemmin, mutta aikidon treeniajat sopivat minulle paremmin. Menin siis aikidoon. Taas tapahtui välitön rakastuminen. Heti ensimmäisistä treeneistä lähtien tiesin, että tulisin jatkamaan aikidoa pitkän aikaa. Siitä tuli heti osa minua. Tuntui siltä kuin tatami olisi välittänyt jonkinlaista sähkövirtaa kehooni heti, kun astuin sen päälle. Merkittävintä oli ehkä se, että se sai minut ulos omista maailmoistani. Olin siihen asti viettänyt suuren osan elämästäni omissa mielikuvitusmaailmoissani, joilla ei ollut aikaa, paikkaa eikä hahmoa. Aikido synnytti minussa tarpeen elää reaaliajassa ja -paikassa, omassa hahmossani. Tunsin myös tarvetta kuulua aikidoyhteisöön. Kaikki aikidoon liittyvä alkoi kiinnostaa minua valtavasti. Treenasin tietenkin niin paljon kuin mahdollista. Olin aina paikalla kaikissa treeneissä, ja minulla oli melkein koko ajan sivulajina jokin toinen kamppailulaji (ensin karate ja sen jälkeen judo). Lisäksi luin kamppailulajeihin liittyviä kirjoja ja lehtiä, katsoin videoita, hankin välineitä, jne. Vaihdoin aikuisten ryhmään 12-vuotiaana, seiskaluokan syksyllä, ja siitä lähtien aloin treenata päivittäin. Aikidosta tuli elämäntapa. Seiskaluokan keväällä pidin äidinkielen tunnilla esitelmän aikidoa käsittelevästä kirjasta. Esitelmän oli tarkoitus kestää vain muutaman minuutin. Puhuin lähes koko oppitunnin. Opettaja istui luokan takana ja itki.