5. ENSIMMÄINEN TREENIMATKA RANSKAAN: Vuosi -93 oli elämässäni poikkeuksellisen merkityksellinen. Silloin tapahtui kaksi käänteen tekevää asiaa: 1) ensimmäinen treenimatkani Ranskaan, ja 2) pääsin urheilulukioon. Ensimmäinen treenimatkani Ranskaan oli itse asiassa korvike ensimmäiselle Japanin-matkalle: olisin tahtonut lähteä Japaniin treenaamaan aikidoa, mutta se ei nuoren ikäni takia ollut mahdollista, joten lähdin Ranskaan, joka on maailman toinen aikidojätti. Olin saanut Christian Tissier’hen ihan hyvän kontaktin Tukholman-leirillä vuonna -92, ja kun kysyin häneltä myöhemmin kirjeitse, voisinko tulla hänen dojolleen muutamaksi viikoksi treenaamaan koulun kesäloma-aikana, hän vastasi ystävällisesti, että tervetuloa vaan. Siispä lähdin. Pelkästään tästä yhdestä matkasta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Matkan aikana tapahtui ihan hirveän paljon kaikenlaista. Matka kesti hieman vajaat kuusi viikkoa, ja se mullisti elämäni. Sen lisäksi, että se muutti pysyvästi aikidoani niin muodollisesti kuin sisäisestikin, matka sai minut kiinnostumaan Ranskasta ja ranskan kielestä. Päätin silloin, että heti lukion jälkeen muuttaisin Ranskaan ja että ennen sitä opettelisin ranskaa. Lisäksi olin ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, joten kyse oli myös suuresta itsenäistymiskokemuksesta. Olinhan vielä niin nuori, että olin lähtiessäni joutunut miettimään, pakkaanko rakkaan leikkikoirani mukaan vai en.
Ensimmäiset treenini Ranskassa olivat ikimuistoiset. Ne olivat keskiviikon päivätreenit, jotka ohjasi Tissier, ja joita oli katsomassa Tissier’n opettaja, legendaarinen Yamaguchi-sensei. Tissier oli sanonut kaikille edistyneimmille oppilailleen, että “treenatkaa tuon tytön kanssa; hän tulee Suomesta saakka”. Treenasin siis koko tunnin huippukuntoisten nuorten uchideshien (kuten Brunon ja Pascalin) ja muiden tosi edistyneiden tyyppien kanssa. Oli kesäkuu, ja ulkona oli sinä päivänä poikkeuksellisen kuumaa: en tiedä tarkkaan, kuinka kuuma, mutta ainakin reilusti yli 30 astetta. Sisällä oli vielä kuumempaa, koska mitään ilmastointia ei ollut. Olin ollut matkan ajan niin jännittynyt, että en ollut syönyt enkä juonut lentokoneessa mitään. Lisäksi aloin treenata ihan täysiä, koska kuvittelin olevani ihan sairaan hyvä ja tosi kovassa kondiksessa, ja tahdoin tietysti elvistellä. Pian kuitenkin totesin, että muut pyyhkivät minulla siellä lattiaa (joskin hyvin positiivisessa hengessä). Kun treeniä oli kulunut 20 minuuttia, olin ihan kuollut. Siis todellakin ihan totaalisen poikki. Kaikki lihakseni olivat ihan hapoilla, ja nestehukka oli järkyttävä. Ihan kirjaimellisesti en meinannut enää pysyä pystyssä. Treenikamppeeni liimaantuivat ihooni kiinni, ja näkökenttäni oli sumea. Kaiken lisäksi en ollut ainoa, joka tahtoi treenata ihan täysiä, koska kuten sanottu, Ranskassa silloin sattumalta vierailulla ollut Yamaguchi-sensei oli katsomassa sitä treeniä tatamin laidalla.. Kaikki tahtoivat tietenkin esitellä hänelle taitojaan, joten kaikki treenasivat ihan sikakovaa koko treenin. Jos motivaationi aikidoa kohtaan ei silloin olisi ollut maailmaakin suurempi, en olisi millään jaksanut treenata koko tuntia. Mutta koska jokainen solu minussa eli vain treenatakseen aikidoa ja tullakseen jonain päivänä aikidon ammattilaiseksi, periksi antaminen ei olisi tullut kysymykseenkään.
Saman päivän iltana oli hieman rennommat treenit, koska silloin Yamaguchi-sensei ei ollut enää katsomassa. Mutta treenit kestivät kaksi tuntia ja olivat kuitenkin paljon rankemmat kuin ne treenit, joihin olin Suomessa tottunut, joten meinasin taas delata. Jossain vaiheessa treeniä Christian otti minut yllättäen ukeksi eteen. Hän sanoi minusta jotakin ranskaksi oppilailleen. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä hän sanoi. Luulin tietysti, että hän kehui loistavaa tekniikkaani tai häikäisevän hyvää ukemiani, mutta vuosia myöhemmin kuulin ranskalaiselta ystävältäni, että hän oli sanonut suunnilleen näin: “Tämä on Mari. Hän tulee Suomesta. Tiedän, että hän on nätti tyttö (en tosiasiassa ollut mitenkään erityisen hyvännäköinen), mutta hän on vasta 15-vuotias, enkä tahdo, että hänelle sattuu mitään.” Olinkin vähän ihmetellyt, miksi kaikki katsoivat minua kuin koiranpentua, vaikka mielestäni seisoin niin hienossa asennossa, ja hakamakin oli tyylikkäästi sidottu päälle.
Kun ekana iltana menin nukkumaan, olin NIIN onnellinen. Niin onnellinen.. Olin ajatellut majoittua dojolle. (On ihan tavallista, että leirien ja muiden treenimatkojen yhteydessä harjoittelijat nukkuvat yön makuupussissa tatamilla.) Christian oli kuitenkin sitä mieltä, että olen liian nuori dojo-majoitukseen, joten majoituin Patrick Bénézin kotiin koko matkan ajaksi. Tietysti siellä oli parempi nukkua kuin tatamilla, koska minulla oli käytössäni vuodesohva, mutta mielestäni se oli silti hemmetin kiusallista.. Hän oli kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaisä, joten hulinaa oli muutenkin riittävästi. En oikeastaan ollutkaan hänen kämpässään kuin yöt. Päivisin treenasin, ja treenien väliajat roikuin kaupungilla joko treenikavereiden kanssa (mitä rajoitti tietysti jonkin verran se, että en osannut ranskaa) tai sitten yksin. Tykkäsin matkustaa ympäri kaupunkia metrolla ja seurata suurkaupungin menoa. Se oli jännää. Ihastuin Pariisiin muutenkin kuin vain aikidokaupunkina. Yhdessä vaiheessa rahani loppuivat (pankkikorttia minulla ei ollut), koska yksi vanhempieni rahalähetyksistä hukkui matkalla. Jouduin olemaan muutaman päivän ilman rahaa. En kehdannut alkaa syödä Bénézin perheen sapuskoja, joten elin muutaman päivän pelkällä vedellä. Treenasin kuitenkin kaksi kertaa päivässä ammattilaisten kanssa, joten paino tippui..
Olin nähnyt Tissier’n videoilla hänen oppilaidensa tekevän “kuolleen lehden ukemin“, jota ei siihen aikaan osannut kukaan Suomessa. Päätin oppia sen matkani aikana. Heti toisena päivänä kysyin yhdeltä nuorelta oppilaalta, voisiko hän opettaa minulle “kuolleen lehden ukemin“. Hän sanoi, että ei tunne yhtään naispuolista henkilöä, joka osaisi tehdä sen. Yksi syy lisää oppia se! Jouduin suostuttelemaan häntä hetken, että sain hänet ylipuhuttua (koska kyseessä on ukemi, jossa moni on satuttanut itsensä; myös minä itse myöhemmin), mutta lopulta hän suostui näyttämään minulle, miten sitä voisi harjoitella. Tämän jälkeen pompin joka päivä treenien jälkeen tatamilla ja yritin oppia “kuolleen lehden ukemin”. Ihmiset seurasivat pomppimistani huvittuneina. Kaikki varmaan kuvittelivat, että en oppisi sitä. Aluksi se tuntuikin toivottomalta, mutta yhtäkkiä palaset vain loksahtelivat paikoilleen.. Sen jälkeen “kuolleen lehden ukemista” tuli tavaramerkkini pitkäksi aikaa. Suomessa jotkut (vain pieni porukka kylläkin) kutsuivat kyseistä ukemia “lentäväksi Lehtiseksi”, silloisen sukunimeni mukaan. 😀 (Nykyään jotkut oppilaistani tekevät sen paremmin kuin minä.)
Anyway, ensimmäinen Ranskan-matkani oli niin merkittävä tapahtuma elämässäni, että muistelen sitä edelleen melko usein. Se oli täynnä jännitystä, seikkailua, oppimista, onnistumisen elämyksiä, tulevaisuuden suunnitelmia, kiinnostavia kohtaamisia. Yksi matka vastasi kokemuksena kokonaista aikakautta.
