6. PÄÄSIN URHEILULUKIOON: En ollut alun perin edes varma, menisinkö peruskoulun jälkeen lukioon. Ala-asteella ajattelin, että menisin ehkä pikemminkin ammattikouluun. Jälkikäteen ajatellen se olisi minun tapauksessani ollut ihan järjetön ajatus, koska heikoin oppiaineeni oli käsityö, ja vaikka polveudunkin äitini puolelta maanviljelijäsuvusta, jossa hyvin monella on huomattavia käden taitoja, niin itse olen tässä suhteessa jonkinlainen geneettinen mutaatio. En osaa tehdä käsilläni yhtään mitään käytännöllistä. Mieleni on aina liikkunut jossain määrin eri taajuuksilla kuin kehoni. Itse asiassa kerkesin elää joitakin vuosia, ennen kuin kunnolla tajusin, että mielelläni oli myös oma kämppä: keho. Koin kehon lähinnä ylimääräisenä riesana siihen saakka, kunnes kiinnostuin urheilusta. Urheilussa keho ja mieli yhdistyivät. Ennen aikidoa olin kavereideni kanssa harrastanut hieman mm. uintia, maastojuoksua ja yleisurheilua. Kotipihalla pelasimme myös fudista ja pesistä. En kuitenkaan ollut luontaisesti erityisen liikunnallinen vaan ihan keskitasoa. Joskus yläasteikäisenä tiedostin, että minulla oli luontaisesti enemmän lukupäätä kuin liikunnallisuutta. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut vaihdettua järjestyksen toisin päin.
Aloin vähitellen tajuta, että minun kannattaisi kuitenkin pyrkiä lukioon eikä ammattikouluun. Mikään tavallinen lukio ei kuitenkaan sytyttänyt minua lainkaan. Mutta kun sain tietää, että oli olemassa urheilulukio, jossa koulun pystyi sulavasti yhdistämään treenaamiseen, mielenkiintoni heräsi välittömästi. Kun minulle sanottiin, että urheilulukioon oli hyvin vaikea päästä, ja että kukaan ei koskaan ollut päässyt sinne aikidolla, oli selvää, mihin hakisin.. (“Ai vihjaattekste, et MÄ en niinku pääsis sinne vai??”) Ryhdistäydyin koulussa ja nostin keskiarvoni jostain kasin pinnasta yli ysiin. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli lopulta 9,2. Kun siihen lisättiin urheilupisteet (joita sain mm. Aikidoliiton suosituksista, valmentajien suosituksista, jne.), vaadittava raja ylittyi, ja pääsin sisään. (Jos olisin hakenut pelkällä keskiarvolla, en olisi päässyt, koska keskiarvoraja ilman urheilupisteitä oli sinä vuonna peräti 9,4.)
Urheilulukiossa koulunkäyntini sujui alusta lähtien erinomaisesti. Minusta tuli hetkessä “kympin tyttö” ilman, että erityisemmin edes pyrin siihen. Kaikki tapahtui luonnostaan. Palaset loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään. Ehkä jo pelkkä urheilulukioon pääseminen lisäsi motivaatiotani koulunkäyntiä kohtaan. Ehkä olin saavuttanut iän, jossa tapahtui automaattisesti pientä henkistä kypsymistä. Luulen myös, että edellisen kesän Ranskan-matka vaikutti siihen, että asenteeni oli muuttunut. Joillakin esim. rippikoululeiri saattaa olla siirtymäriitti lapsuudesta nuoruuteen. Kävin kyllä itsekin rippikoululeirin normaaliin tapaan kasiluokan jälkeisenä kesänä jossain skugessa, mutta ei tässä siitä sen enempää.. Paitsi ehkä sen verran, että onnistuin vahingossa saamaan rippikoululeirin kirjallisesta loppukokeesta koko porukan toiseksi parhaat pisteet.. (“Oi ppperkules..”) Se oli mielestäni ihan sairaan noloa, koska pappi hehkutti tulostani ihan innoissaan kaikkien edessä, ja kaikki tietysti luulivat, että olin joku himojeesustelija, tms… Ymmärsin silloin, että hyvästä lukupäästä voi toisinaan olla haittaakin. Se voi aiheuttaa väärinkäsitystilanteita. Anyway, lukiossa hyvästä lukupäästä oli luonnollisestikin huomattavaa hyötyä, ja kun minulla lopultakin oli myös sisäistä motivaatiota sen hyödyntämiseen, elämä hymyili.
Urheilulukiolaisen päivät olivat useimmiten hyvin pitkiä. Liikuntaa oli tosi paljon. Olin valmennusurheilija, joten minulla oli kuusi tuntia viikossa lajikohtaista liikuntaa. Lisäksi oli kolme tuntia viikossa kaikille yhteistä liikuntaa. Ja iltaisin kävin tietysti normaaleissa treeneissäni. Treenasin sekä aikidoa että judoa (judoa treenasin tosin vain pari kertaa viikossa, kun taas aikidossa kävin tietysti päivittäin). Toimin myös apuohjaajana juniori- ja alkeiskurssitreeneissä. Viikonloppuisin olin lähes aina leirillä jossain. Käytännössä olin koko ajan joko koulussa tai treeneissä. Juurikaan liioittelematta. Valmennustuntipäivinä (eli kolmena päivänä viikossa) jouduin heräämään jo viideltä, jotta kerkesin ajoissa kotoani Keravalta aamutreeneihin Helsingin urheilutalolle. Keskellä päivää saattoi olla kaikille yhteinen liikuntatunti, ja piti käydä heittämässä muutaman kilsan juoksulenkki jossain, vetäistä joku hirveä rääkkikuntopiiri, tms. Koulun jälkeen palasin takaisin Keravalle, kävin heittämässä koulukirjat kotiin ja lähdin useimpina päivänä melkein saman tien taas treeneihin. Joskus saatoin ehtiä ottaa pienet päivätorkut, mutta läheskään aina en. Läksyt tein pääasiassa junassa ja hyppytuntien aikana. Varsinaista vapaa-aikaa ei siis ollut ainakaan ennen kello kymmentä illalla, enkä sitä silloin kaivannutkaan. Olin niin täynnä energiaa. Olin niin ylitsepursuavan innostunut kaikesta koko ajan, että jotkut varmaankin pitivät minua hieman rasittavana tyyppinä. En kuitenkaan antanut sen pahemmin häiritä itseäni.
Ehkä kaikkein eniten haastetta urheilulukiossa minulle tarjosivat koulun lukuisat kuntotestit… Siihen aikaan niitä oli ihan jatkuvasti, tai siltä se ainakin tuntui. Heti ekalla viikolla otettiin 100 metrin juoksuajat. Juoksimme pareittain. Ihmettelin, miksi kukaan ei tahtonut juosta erään tytön parina. Mielestäni ketään ei pitäisi jättää yksin, joten ilmoittauduin vapaaehtoiseksi juoksemaan hänen kanssaan. Kun opettaja vihelsi pilliin, parini lähti vauhtiin kuin raketti. Yritin tietysti pysyä hänen rinnallaan, mutta onnistuin siinä korkeintaan muutaman metrin verran. Sen jälkeen hän karisti minut kannoiltaan, ja kun olin suunnilleen puolivälissä matkaa, hän oli jo maalissa (“No hitsi!”). Jalkani olivat ihan hapoilla liian kovan startin takia, ja kun jouduin lönköttelemään loppumatkan ilman kirittäjää, aikani oli lopulta ihan pohjanoteeraus. Seuraavana viikonloppuna näin sen saman tytön telkkarissa juoksemassa Suomi-Ruotsi -maaottelussa… Kysyin opettajalta, saisinko juosta ajan uudestaan hieman tasaväkisemmän parin kanssa, ja hän suostui. Siten sain lopulta jotenkuten siedettävän ajan. Lisäksi juostiin tietysti Cooperin testi (kaikki vetivät sen ihan täysiä, ja olisin varmaan delannut siihen, jos en olisi kesällä delannut vielä enemmän treenimatkani aikana Ranskassa), hypättiin pituutta (siinä pärjäsin yllättävän hyvin), heitettiin keihästä (siinä olin ihan paska), jne. Oli monenlaista testiä. Seuraavalla viikolla otettiin uintiajat. Ajattelin, että uintihan onkin vahva lajini, kun olen sentään uimamaisteri, ja joskus ala-asteella olin päässyt mukaan uintijoukkueeseen koulujenvälisessä viestikisassa. Lyhyet matkat sujuivatkin tyydyttävästi, mutta kun vuorossa oli 30 minuutin retkiuinti (eli piti uida 30 minuuttia pysähtymättä ja pyrkiä tietysti uimaan siinä ajassa mahdollisimman pitkä matka), tekniikkani petti ekalla kerralla täysin: lähdin uimaan IHAN täysiä (siis niinku IHAN täysiä oikeesti), ja kun tekniikkani oli mikä oli, olin hetken päästä ihan totaalisen hapoilla, silmissäni alkoi sumentua, ja tuntui siltä, että meinaan hukkua (“Mari, tulisitko ylös sieltä altaasta? – “Joo..” “Mari, tahtoisitko yrittää tätä uudestaan joku toinen päivä?” – “Joo..”).
Ekana vuonna sain liikunnasta kasin, ja olin siihen melko tyytyväinen, vaikka se olikin todistukseni huonoin arvosana. Olinhan kuitenkin urheilulukiossa, missä taso oli korkea. Toisena vuonna yritin edelleen sinnikkäästi ja tulokseni paranivat. Sain liikunnasta ysin. Siihen olin todella tyytyväinen. Abivuonna yritin edelleen sinnikkäästi, koska tahdoin pitää ysini. Lopulta päättötodistuksessa komeili yllätyksekseni täysi kymppi liikunnasta. Se oli kymppi, josta olin kaikkein ylpein, koska se oli kymppi, joka oli ollut kaikkein vaikein saavuttaa.