Eräs kollegani kysyi minulta eilen erääseen luentoonsa liittyen, onko minun mielestäni oikein opettaa sosiaalisia taitoja autismin kirjon ihmisille (lähinnä kai AS-henkilöille eli lievästi autistisille ihmisille), vai onko tämä mielestäni “heidän persoonallisuuteensa kajoamista”, tms. Kollegani opetusryhmässä oleva puheterapeutti oli kuulemma sanonut, että kuntoutuksesta yleisesti ajatellaan, että jos jostain ominaisuudesta on merkittävää haittaa henkilön arjessa, ominaisuutta kannattaa kuntouttaa.
Oma vastaukseni kysymykseen on tällainen:
”Kysymys on vaikea. Periaatteessa niissä kuntoutuksissa, joihin minä olen tutustunut, kyllä pyritään (tai ainakin pyrittiin vielä muutama vuosi sitten) puuttumaan erilaisiin AS-piirteisiin, jotka voivat aiheuttaa henkilölle ristiriitaa suhteessa ympäristöön. On totta, että onhan se eräänlaista persoonallisuuteen kajoamista kyllä. Olen jossain määrin samaa mieltä siitä, että jos jostakin ominaisuudesta on merkittävää haittaa henkilön arjessa, ominaisuutta kannattaa kuntouttaa.
MUTTA, tärkeintä on mielestäni kuitenkin se, että AS-henkilöt TIEDOSTAVAT sekä sen, kuinka he itse toimivat / ajattelevat (ts. omat ominaisuutensa) SEKÄ sen, miten neurotyypillinen ympäristö toimii. Ja sama päinvastoin: neurotyypillisten ihmisten olisi tärkeää olla tietoisia autismin piirteistä ja autististen henkilöiden tavasta nähdä maailma. Olennaisinta on siis molemminpuolinen tietoisuus ja ymmärrys. Varsinainen puuttuminen on vähemmän tärkeää ja pitäisi tosiaan toteuttaa siten, että henkilön persoonallisuuteen ei liiaksi puututtaisi. Autettaisi häntä vain tiedostamaan asioita. Kysehän on kuitenkin vain erilaisuudesta eikä mistään muusta.
Ei siis voida lähteä siitä, että autististen henkilöiden yksin pitäisi muuttua. Mutta ei myöskään siitä, että autististen henkilöiden ei tarvitse ymmärtää, kuinka neurotyypillinen maailma toimii, eikä heidän tarvitse ponnistella lainkaan sopeutukseen ympäristöön. Toisaalta heidän erilaisuudelleen täytyy antaa elintilaa ja -voimaa.”