La 25.5.2013
Saa nähdä, tuleeko pehmoleluista yhtä tärkeitä lapsellemme kuin ne olivat minulle pienenä.. Itselläni on pari erittäin vahvaa kokemusta pehmoleluista. Yksi kipeimpiä varhaislapsuuden muistojani on se, kun kerran unohdin yhden uuden leikkikoiran johonkin hotelliin Ruotsissa. Olimme perheen kanssa ajamassa autolla Ruotsin läpi, ja minulle oli juuri ostettu jostakin pieni leikkikoira. Luonnollisestikin kiinnyin siihen välittömästi. Jotenkin onnistuin kuitenkin unohtamaan sen hotelliin lähtiessämme. Olin todella pieni silloin. Ehkä vain noin 4-vuotias, en muista enää tarkkaan. Voi olla, että en ollut vielä koskaan aiemmin unohtanut mitään itselleni tärkeää minnekään, joten en osannut olla varovainen.
Joka tapauksessa huomasin lelun unohtuneen vasta sitten, kun olimme jo satojen kilometrien päässä hotellista. Ehkä olin nukkunut alkumatkan enkä ollut siksi huomannut sitä aiemmin. Menin saman tien paniikkiin ja aloin itkeä kurkku suorana. Vaadin, että palaisimme takaisin hotelliin hakemaan leluni. Vaatimukseeni ei kuitenkaan suostuttu, mikä on tietysti järkisyin ajateltuna ymmärrettävää (voi olla, että olisimme myöhästyneet laivasta, tms., jos olisimme kääntyneet takaisin). Luulen, että sain silloin elämäni ensimmäisen ahdistuksen. Tunsin sisälläni repivää tuskaa. Kiljuin, potkin ja raivosin, vaikka sellainen ei ollut minulle lainkaan tyypillistä. Olin kiinnittänyt tunteeni siihen leikkikoiraan. Rakastin sitä koko neljävuotiaan säästelemättömällä antaumuksella. Oli täysin sietämätöntä menettää se. Voi olla, että sain korvaukseksi jonkun uuden lelun. En muista enää. Mutta miten olisin enää voinut kiintyä siihen samalla tavalla, kun olin juuri menettänyt rakkaani? Tämä tapaus tapahtui niin kauan sitten, että en edes ole enää ihan varma, tapahtuiko se oikeasti, vai oliko se vain pahaa unta. Luulen, että se tapahtui oikeasti.
Toinen vahva karvalelukokemukseni liittyi parhaaseen ihmisystävääni. Olin ehkä noin 7-vuotias, kun paras ystäväni päätti jostain syystä lahjoittaa minulle yhden omista pehmoleluistaan. Se oli sellainen ruskea nalle, jolla oli T-paita päällä. Kyseisellä kaverilla oli todella paljon leluja, ja hän oli luonteelta antelias. Luultavasti hänellä ei ollut leluihin yhtä vahvaa affektiivista suhdetta kuin minulla, joten hän pystyi siksi luopumaankin niistä. Minusta kyseinen lahja tuntui kuitenkin niin suurelta, että epäröin ottaa sitä vastaan. En tiennyt, miten suhtautua siihen. Tunsin nimittäin huonoa omaatuntoa siitä, että tiesin, että en itse koskaan olisi pystynyt lahjoittamaan omia pehmolelujani kenellekään. En edes parhaalle ystävälleni. En vain olisi pystynyt. Liitin niihin niin paljon tunteita, ja ne olivat keskeinen osa erittäin rikasta mielikuvitusmaailmaani. Pelkäsin myös, että ystäväni pyytäisi lelunsa joskus takaisin, ja joutuisin siksi luopumaan siitä. Päätin kuitenkin ottaa lahjan vastaan ja kiikutin uuden leluni hieman sekavin tuntein kotiin.
Ystäväni jalo teko tuntui minusta käsittämättömältä, ja tunsin pitkään huonoa omaatuntoa siitä, että olin ottanut vastaan lahjan, jollaista en olisi itse koskaan pystynyt vastavuoroisesti antamaan. Sen sijaan tarjoilin aina viikkorahoillani kavereilleni karkkia, munkkeja, limua, jne. Ei minua lainkaan haitannut se, että siten viikkorahani kului paljon nopeammin kuin jos olisin käyttänyt sen kokonaan itse. Yleensä raha kului kokonaan jo samana päivänä, jona olin sen saanut. Mutta ei se haitannut minua, koska rahaan minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä. Pehmoleluihin oli.
Ystäväni muutti melko pian tuon tapauksen jälkeen toiselle paikkakunnalle, emmekä olleet enää juurikaan tekemisissä sen jälkeen. Hänen antamansa suuri lahja jäi kuitenkin muistuttamaan minua ystävyydestämme sekä kohtaamastani pikkutytön pyyteettömästä anteliaisuudesta ja luonteen jaloudesta. Jos tapaisin kyseisen tytön nyt, ja jos vielä löytäisin häneltä saamani lelun jostakin, antaisin sen hänelle takaisin, vaikka hän ei sitä koskaan pyytänytkään. Tietenkään teolla ei olisi enää tässä vaiheessa muuta kuin symbolinen merkitys. Se osoittaisi vain, että en ole unohtanut ystävyyttämme enkä sitä vaikutusta, jonka hän teollaan teki minuun silloin. En unohda sitä koskaan.
Ma 27.5.2013
Lisään vain tähän vielä sen verran, että tuo tapaus, jossa sain ystävältäni lelun lahjaksi, on siis tapahtunut ihan oikeasti. Vaikka siitä onkin jo kauan aikaa, muistan sen ihan selvästi. Leikin ystäväni luona käydessäni usein nimenomaan sillä lelulla, jonka hän minulle antoi. Olin siihen jotenkin erityisen kiintynyt. Siltikin se oli hänen eikä minun, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miksi hän tahtoi noin vain lahjoittaa sen minulle ilman mitään erityistä syytä. Itse en missään olosuhteissa olisi pystynyt samaan siinä iässä. “Hän on parempi ihminen kuin minä”, ajattelin. Se oli vaikuttava kokemus. Lelun rahallinen arvo ei tietenkään ollut hirvittävän suuri näin aikuisen näkökulmasta katsottuna (nykyrahassa mitattuna ehkä 15-20 €), mutta pikkutytön maailmassa kyse oli suuresta aarteesta. (Muistan tietysti edelleen ystäväni nimen ja sukunimenkin, mutta en viitsi mainita niitä tässä, koska emme nykyään ole enää tekemisissä keskenämme. En tiedä, miten hän suhtautuisi nimensä näkymiseen blogissani, vaikka kyse olisikin siis hyvin positiivisesta maininnasta.)
Tuosta leikkikoirani unohtumisesta ruotsalaiseen hotelliin en ole ihan yhtä varma, koska siitä on jo NIIIIIN kauan aikaa. Olin silloin todellakin ihan pieni. Muistikuvani niin varhaisilta lapsuusajoilta ovat epäselviä. Muistelisin kuitenkin, että kyse oli pienestä valkoisesta Ressu-koirasta, joka minulle ostettiin matkan varrelta. Voi olla, että olimme tulossa sukulaistemme luota Tanskasta ja olimme siitä syystä ajamassa Ruotsin läpi, mutta en ole varma. Muistelen leikkineeni koiralla vielä hotellissa ja unohtaneeni sen sitten sinne. On myös mahdollista, että unohdin sen jollekin huoltoasemalle, tms. Kuten sanottu, muistikuvani ovat tämän tapauksen osalta jo hämärtyneet. Joka tapauksessa muistan sen järkyttävän suuren surun, jonka koin, kun ymmärsin menettäneeni lelun, johon olin juuri ehtinyt kiintyä. Se oli kamalaa. Tuntui siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Toisaalta uskon, että oli hyvä kokemus oppia menettämään jo niin nuorena. Sitähän elämä pitkälti on: menettämistä. Nykyään tuollaista ei enää yhtä helposti tapahtuisi, koska olisi helppoa kaivaa netistä pientenkin hotellien ja huoltoasemien yhteystietoja ja yrittää jäljittää kadonnutta esinettä. Tuohon aikaan pienen lelun jäljittäminen olisi kuitenkin ollut hyvin vaikeaa, ja se olisi varmaankin aikuisen näkökulmasta tuntunut typerältä. Olihan lelun rahallinen arvo varmaankin vain muutaman euron luokkaa.