Su 10.7.2016
(Klo 12.13): Vihdoinkin sellainen väli, että ehtii kirjoittaa, ainakin hetken.. Emilia-vauva täytti siis perjantaina viikon. Päivät tuntuvat karkaavan käsistä. Melkein kaikki aika kuluu imettäessä. Viime yönäkin imetin yhteenä kuusi tuntia, kolmessa erässä, aina kaksi tuntia kerrallaan. Vauva on ihan hirvittävän nälkäinen. Jopa noiden kahden tunnin imemissessioiden jälkeen joudun useimmiten vielä antamaan hänelle pullosta lisämaitoa, mikä on aika turhauttavaa.. Tulee jotenkin riittämätön olo.
Kaikkein suurin ongelma synnytyksen jälkeen on ollut se, että imettäminen on ollut todella kivuliasta. Se siis todellakin sattuu ihan sairaasti – etenkin alussa, kun vauva tarraa kiinni rinnasta. Alkuviikosta kipu oli niin suurta, että aloin jo harkita korvikkeisiin siirtymistä. Nännit vuosivat verta, ja syvemmällä rinnassa tuntui ensimmäisten minuuttien ajan voimakasta vihlovaa kipua. Loppuviikosta kipu hieman rauhoittui. Enää ei ole tullut verta, eikä kipu ole enää vihlovaa vaan tasaisen jomottavaa. Olen mielestäni tehnyt kaiken mahdollisen kivun lievittämiseksi: käytän laskujeni mukaan neljää eri nännivoidetta, olen käynyt Kättärillä imetysneuvonnassa, olen ottanut yhteyttä Imetyksen tuki -palveluun ja saanut sieltä ohjeita imetysasennon suhteen, käytän rintakumia, ja lisäksi minulla on särkylääkekuuri menossa synnytyksessä tulleiden repeämien takia. En siis todellakaan tiedä, mitä muuta voisin vielä tehdä. Täytyy varmaankin vain antaa ajan kulua: moni sanoo, että imetyskivut kestävät noin kaksi viikkoa, eli muutaman päivän päästä pitäisi jo helpottaa. (Joillakin kivut tosin saattavat kestää kuukaudenkin tai jopa vieläkin pidempään, mutta parempi olla ajattelematta sitä..)
Ongelman ei pitäisi ainakaan olla se, etteikö maitoa tule riittävästi.. Kun pistän rintakumia paikoilleen, rinnasta alkaa saman tien pursuta maitoa. Ja kun kävin tiistaina imetysneuvonnassa Kättärillä, sottasin siellä yhden nojatuolin käsinojat maidollani.. 😀 Siitä sen ei siis pitäisi olla kiinni. Luulen, että vauvalla vain on niin hirveän voimakas imuote, että se väkisinkin sattuu. Rintojen täytyy vain tottua siihen.
Yksi äiti kertoi eräässä Facebook-ryhmässä joutuneensä käymään imetyksen alussa kuukauden verran suihkussa bikinien yläosa päällä, koska vesikin sattui niin paljon tisseihin! 😀 😀 😀 Meinasin delata nauruun, kun luin sen. Voisin itse tehdä samalla tavalla, jos omistaisin bikinien yläosan. Jotenkin siinä oli ehkä hauskaa se, että se nosti esiin sen, kuinka kekseliäs ihminen on, kun tarve sitä vaatii…
Jotenkin tuntuu joka tapauksessa epäreilulta, että naisten täytyy ensin kestää karmeita synnytyskipuja ja heti sen jälkeen tulevat sitten vielä imetyskivut. Mielestäni luonto rankaisee tässä äitejä ihan tarpeettomasti. Ei ole mitään järjellistä syytä siihen, miksi synnyttämisen ja imettämisen pitäisi sattua niin hemmetisti.. Synnytyskivut ehkä takaavat sen, että vauva varmasti päätyy ulos äidistään.. Vauva on vaan pakko saada puserrettua ulos kohdusta, koska kukaan ei kestäisi niitä kipuja kovin pitkään. Mutta imetyskivuille ei ainakaan ole mitään perustetta. Luonnon pitäisi pikemminkin palkita äitejä rankan synnytyksen jälkeen miellyttävillä imetyskokemuksilla eikä rankaista heitä kivuilla. Jos kivun tarkoitus on jotenkin testata naisten motivaatiota äitiyteen, niin asioiden järjestys on vähintäänkin epäjohdonmukainen..
Hyvä puoli imetyksessä on se, että se auttaa pudottamaan painoa: painoin jo perjantaina (eli tasan viikko synnytyksen jälkeen) saman verran kuin ennen raskautta. Kaikki raskauden aikana kertyneet kahdeksan kiloa olivat siis lähteneet! Tuli tosi hyvä fiilis siitä. Painan kuitenkin edelleen noin kahdeksan kiloa enemmän kuin ennen ensimmäistä raskautta. Ensimmäisen raskauden aikana painoni nousi nimittäin noin 20 kiloa. Niistä vain kuusi kiloa lähti synnytyksessä. Loput jämähtivät yllättävänkin tiukasti, koska en silloin imettänyt. (Imetys ei eri syistä johtuen silloin onnistunut.) Vaikka olenkin siis nyt jo tiputtanut kaikki tämän raskauden kilot, elättelen toiveita siitä, että saisin ensimmäisestä raskaudesta jääneitä liikakiloja pudotettua imetyksen avulla.. Saa nähdä, onnistuuko..
Kuten sanottu, imettäminen vie suuren osan ajastani tällä hetkellä. Muutenkin Emilia kaipaa paljon läheisyyttä ja tahtoo olla sylissä. Kun tulee sellainen väli, että en imetä enkä edes pidä vauvaa sylissä, on hirveä kiire. Se aika menee yleensä Sophien hoitamiseen. Välillä on vaikeaa ehtiä edes syömään ja käymään vessassa. Nukkumisesta puhumattakaan. (Facebookissa pystyn olemaan aktiivinen, koska pystyn feisbuukkailemaan kännykän kautta imettäessäni.. Nyt pystyn kirjoittamaan tätä blogipostausta, koska Axel pitää vauvaa sylissään.) No, mutta luulisin, että alku on kaikkein vaikeinta. Luultavasti kaikki helpottuu, kunhan syöttövälit harvenevat ja imetyssessiot lyhenevät, ja asiat alkavat muutenkin mennä enemmän rutiinilla. Olinkin onneksi suunnitellut aikatauluni sen mukaan, että tämä heinäkuu tulee menemään ihan kokonaan vauvajuttuihin. En siis ollut jättänyt mitään välttämättömiä työjuttuja heinäkuulle, ja aikidoseuran asioitakin olin hoitanut pois alta etukäteen, jotta en joutuisi tekemään mitään heinäkuussa.
Sophie on ottanut pikkusiskonsa vastaan yllättävänkin hyvin. Heti sinä päivänä, kun tulimme kotiin Kättäriltä, hän tarjosi vauvalle rakkaita Muumi-tarrojaan. Hän myös pitää mielellään vauvaa sylissään, kantaa tämän tuttipulloa, jne. Hetkittäin hän tietysti saattaa yrittää tunkea syliin juuri sillä hetkellä, kun minun pitäisi imettää vauvaa, tai sitten hän alkaa huutaa kurkku suorana samaan aikaan vauvan kanssa. Mutta sekin on minusta vain hyvä: se osoittaa, että minulla ja antamallani huomiolla on hänelle merkitystä. Olisi paljon huolestuttavampaa, jos hän ei lainkaan kaipaisi huomiotani. Olenhan kuitenkin hänen äitinsä, ja hän on vasta 2 v 8 kk. Olen myös yrittänyt pitää huolta siitä, että tietyt äiti – tytär -rutiinimme ovat säilyneet vauvan syntymästä huolimatta. Olemme mahdollisuuksien mukaan käyneet yhdessä kaupassa ja Fazerin kahvilassa, ja iltaisin pyrin järjestämään imetysaikataulun niin, että olen pystynyt olemaan Sophien kanssa silloin, kun hän menee nukkumaan. Jälleen kerran olen siis saanut olla tosi ylpeä pikkuprinsessastani! Pikkusisaruksen ilmestyminen on suuri muutos lapsen elämässä, mutta Sophie on ainakin tähän asti selvinnyt siitä todella esimerkillisesti.
Jos jotain mustasukkaisuutta joskus myöhemmin esiintyy, aion lohduttaa Sophieta sanomalla, että isosiskona hän tulee aivan varmasti olemaan pikkusiskonsa suurin idoli ja varauksettoman ihailun kohde. Olen itse pikkusisko, joten tiedän tämän kokemuksesta.. Itse elin nimittäin ensimmäiset vuoteni kuvitellen, että olen jonkinlainen isosiskoni varjo. Kuvittelin, että olimme jollain tavalla yhtä ihmistä: että vain hän oli oikeastaan olemassa, ja minä olin vain jonkinlainen hänen olemassaolonsa heijastuma. Näin vain hänet enkä lainkaan itseäni. Muistaakseni olenkin joskus aiemmin jo kertonut blogissani, kuinka tajusin oman erillisyyteni vasta sitten, kun eräänä päivänä seisoimme siskoni kanssa rappukäytävän ikkunan edessä. Näin silloin ikkunasta oman peilikuvani siskoni kuvan vieressä ja järkytyin: emme olleetkaan yhtä, emmekä edes kovin samannäköisiä.. Elämäni ensimmäinen eksistentialistinen kriisi.
(Hetkeä myöhemmin): No okei, pakko kertoa, että äsken kun lopetin tämän blogipostauksen kirjoittamisen ja menin katsomaan, mitä Sophie tekee, löysin hänet kädet rasvaisina eteisestä: hän oli käynyt sängyssäni ja puristanut tyhjäksi yhden nännivoidetuubeistani.. Menee lakanat vaihtoon. 😀 Että keksii se meidän kiltti Sophiekin välillä pientä jäynää.. 😀