Suoritin mustan vyön aikidossa tammikuussa 1995. Olin täyttänyt 17 vuotta marraskuun lopussa 1994, joten olin hyvin nuori mustan vyön kokelas. Virallinen, kansainvälinen mustan vyön suorittamisen alaikäraja on 16 vuotta, joten olin ihan vähän harmissani, että ehdin kuitenkin täyttää 17 vuotta ennen vyökoetta… 😀 (Olin aikidon suhteen hyvin kunnianhimoinen siihen aikaan.) Anyway, tapahtuma ei jäänyt mieleeni aivan yhtä suurena kokemuksena kuin esimerkiksi ensimmäinen Ranskan-matkani (1993), mutta olihan se suuri kokemus silti.
Tahdoin suorittaa mustan vyön Ranskassa, koska olin päättänyt muuttaa Ranskaan lukion jälkeen. Suomessahan on myös mahdollista suorittaa mustia vöitä, sehän on selvä; olen viime vuosina ollut itsekin mukana mustien vöiden kokeiden tuomaristoissa. Mutta tahdoin siis suorittaa kokeen Ranskassa, jotta sikäläinen aikidoyhteisö hyväksyisi arvoni paremmin ja jotta pääsisin kokeen yhteydessä näyttämään taitojani (joiden suhteen olin tietysti hyvin itsevarma siihen aikaan… 😀 😀 😀 ) nimekkäälle suurmestarille, Christian Tissier’lle… Tahdoin myös osoittaa hänelle, että olin valinnut ryhtyä ns. Tissier-linjan seuraajaksi eli alkaa seurata sitä opettajalinjaa, jonka pääopettaja hän itse oli (ja on edelleen, tietysti).
Otin syksyllä 1994 yhteyttä Tissier’hen ja kysyin hänen mielipidettään kokeen suorittamisesta Ranskassa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Sain myös luvan suomalaisilta valmentajiltani sekä Suomen Aikidoliitosta, joten kokeen suorittaminen Ranskassa oli mahdollista.
Pystyin liittämään kokeen suorittamisen noin kaksi viikkoa pitkään treenimatkaan, jonka tein koulun joululoman aikaan. Nukuin yöt makuupussissa dojolla eli harjoitussalilla. Se oli rankkaa… Salilla oli ihan hirveän kylmä. Lämmitys ei ollut päällä öisin, ja sinä talvena Pariisissakin oli lunta. Muistan, kuinka lasiovien alta tuli lunta aulaan, ja kuinka sisälläkin kävi öisin kylmä viima. Vaikka minulla oli paksu makuupussi, olin silti ihan umpijäässä enkä saanut kunnolla nukuttua. Lisäksi rankkaa oli se, että yö jäi lyhyeksi. Treenasin tosi fyysisesti koko päivän aamusta iltaan ja olisin tarvinnut yöllä lepoa, mutta sali oli majoituskäytössä vasta sen jälkeen, kun viimeiset treenaajat olivat lähteneet. Mustiin vaatteisiin pukeutuneet ninjutsu-treenaajaat hengailivat salilla joka ilta puoleenyöhön saakka, ja siivoja tuli aamulla klo 6 ja räpsäytti valot päälle.
Ensimmäisen viikon aikana oli Bénézin joululeiri. Treenasin kuutisen tuntia päivässä, koska leiritreenejä oli neljä tuntia päivässä, ja sen jälkeen osallistuin dojolla pidettäviin normaaleihin iltatreeneihin. Bénézi valmisti minua hieman tulevaan kokeeseen ottamalla minut aina välillä kaikkien eteen näyttämään jotakin tekniikkaa. Uudenvuodenaaton vietin saksalaisten treenikaverieni Matthiaksen, Thorstenin ja Karlin luona. He olivat kaikki muuttaneet Pariisiin treenaamaan aikidoa, ja heillä oli yhteinen kämppä jonkin matkan päässä harjoitussalilta. (Matthiaksesta tuli myöhemmin lääkäri – vaikka hänellä on ollut oma dojo Hampurissa jo pitkään – ja Thorstenista aikidon ammattilainen. Karlista en tiedä. En ole ollut yhteydessä häneen enää pitkään aikaan.) Seuraavana päivänä ei ollut treenejä, joten lähdin kävelemään keskustaan. Välipäivä treeneistä tuntui siinä kohtaa taivaalliselta, ja se oli myös erittäin harvinaista herkkua minulle siihen aikaan. Treenasin todellakin aikidoa ihan joka päivä.
Seuraavalla viikolla oli sitten vyökoe. Valmistauduin henkisesti ja treenasin kaksi kertaa päivässä, mikä tuntui vähältä edellisen viikon kolmeen kertaan verrattuna. Ukena eli hyökkääjänä minulla oli saksalainen Bodo, joka on nykyään 6. dan aikidossa, kasvatustieteiden tohtori ja pyörittää seuraa Kölnissä. Kakkos-ukena oli joku muu, mutta en ihme kyllä muista enää ollenkaan, kuka se oli. Koe oli rankka suoritus fyysisesti. Muistan olleeni ihan läpimärkä hiestä sen jälkeen. Koe meni kuitenkin ihan hyvin. Sen jälkeen oli taivaallinen ja epätodellinen olo. Kaikkien niiden treenituntien ja lapsuuden unelmien jälkeen olin lopultakin musta vyö aikidossa. Ihmisiä tulvi onnittelemaan minua. Hoipertelin kohti pukuhuonetta. Avasin treenikassini ottaakseni pyyhkeen esille, mutta sieltä löytyikin uusi hieno musta vyö, jonka saksalaiset ystäväni, Anita ja Connie, olivat pistäneet sinne. 😀 Se oli hieno lahja.
Pystyin siis heti samana iltana treenaamaan musta vyö päällä. Vyö oli jäykkä ja sojotti epämukavasti suoraan sivuille päin. Kaikki tuntuivat tuijottavan uutta vyötäni, ja keskittymiseni meni siihen. Tissier kävi aina välillä korjaamassa tekniikastani jotain detaljeja melko terävään sävyyn. Tuli sellainen tunne, että hän yritti pitää huolta siitä, että musta vyö ei nousisi minulle päähän. 😀 (Vaikka nousihan se varmaan silti hetkeksi aikaa.. 😀 Sehän on inhimillistä, etenkin niin nuorella henkilöllä.)
Palattuani koti-Suomeen ja takaisin kouluun olin ylpeä. Kerrankin minulla oli urheilulukiossa jotakin, millä elvistellä, kun muut elvistelivät kilpailusaavutuksillaan… Aikidossa ei ole kilpailua, joten ei ole muuta elvistelyn aihetta kuin vyöarvot. 😀
Ensimmäisen asteen mustan vyön (1. dan) kokeen jälkeen suoritin myös kaikki muut mustan vyön kokeet Ranskassa. Aikidossa suoritetaan vyöarvot vyökokeella 4. daniin saakka. Sen jälkeen arvot ovat eräänlaisia kunnia-arvoja, joita ei enää suoriteta kokeella, vaan ne myönnetään suositusten perusteella. Silloin kyse ei enää ole pelkästä tasoarvioinnista, vaan arvot myönnetään pitkälti eräänlaisena kunnianosoituksena aikidon eteen tehdystä työstä. Minulle myönnettiin 5. dan tammikuussa 2011. Tässä vaiheessa uraa vyöarvojen korotuksia tulee enää erittäin harvoin (minkä voi ymmärtää, jos ottaa huomioon, että Christian Tissier on maailman ensimmäinen ei-japanilainan 8. dan, ja hänkin sai arvonsa vasta tänä vuonna; Pascal Guillemin ja Bruno Gonzalez ovat 6. daneja, jne.). En siis ole ajatellut ollenkaan sitä, että joskus vyöarvoni vielä kohoaisi. Keskityn enemmän oppilaideni vyöarvoihin.