(Klo 14.10 Kööpenhaminan lentokentällä): Olen juuri palaamassa Lundista. Osallistuin siellä eilen Journée d'études sur des aspects phonétiques et phonologiques du français parlé et son acquisition -nimiseen tapahtumaan. Lundin yliopiston ranskan osasto on erikoistunut fonetiikkaan ja aivan erityisesti prosodiaan. Olen itse tehnyt väitöskirjani ranskan prosodiasta ja pidin elokuussa Göteborgin romanistikongressissa esitelmän siihen liittyvästä jatkotutkimuksesta. Sektioni puheenjohtaja Göteborgissa oli Lundin yliopiston ranskan proffa, Paul Touati. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän lähetti minulle kutsun Lundiin kertomaan tutkimuksistani. Lopulta sain kuulla olevani toinen pääesiintyjä tuossa eilisessä tapahtumassa. Toisen pääesitelmän piti professori Sophie Wauquier Pariisista (Université de Paris 8).
Omassa esitelmässäni oli kolme osaa. Kerroin ensin väitöskirjassa tutkimistani ranskan tunnusmerkillisistä kontuureista, koska paikalliset olivat (jostain käsittämättömästä syystä) kiinnostuneita nimenomaan niistä. Sen jälkeen puhuin kokeellisesta välimerkkien ja puheen prosodian suhteeseen kohdistuvasta tutkimuksestani. Siitä puhuin silloin Göteborgissakin. Lopuksi esittelin vielä lyhyesti Asperger-nuorten puheen prosodiaa käsitteleviä tutkimuksiani, vaikka ne ovatkin toistaiseksi kohdistuneet vain suomen kieleen. Aikaa oli 45 minuuttia, ja se riitti ihan hyvin, vaikka pelkäsin koko ajan ylittäväni aikani ja pidin siksi ehkä turhankin paljon kiirettä. Tekniikka toimi hyvin, ja esitelmän jälkeen syntyi todella paljon keskustelua. Aikaa keskusteluun oli periaatteessa varattu vain 15 minuuttia, mutta jatkoimme vielä kahvitauonkin yli (eli toiset 15 minuuttia), koska emme vain millään malttaneet keskeyttää!! =)))) Kun prosodiatutkijat pääsevät kerrankin kokoontumaan yhteen, niin SIITÄ todellakin syntyy paljon puhetta!!! Lisäksi pidin heti ensimmäisen esitelmän aamulla, joten kaikki olivat vielä virkeitä. Muutenkin keskustelu oli kyllä harvinaisen vilkasta. Usein tilanne meni siihen, että Paul Touati, Sophie Wauquier ja minä huusimme kuorossa kommentteja, koska kukaan meistä ei malttanut pitää päätään kiinni. =D Esitelmöitsijäparka saattoi jäädä hetkeksi aikaa ikään kuin sivulliseksi, kun me kolme vain lauoimme yhtä aikaa kukin omia näkemyksiämme. =D Se vaikutti varmaankin aika koomiselta ulospäin, mutta se oli todella antoisaa. Vaikka puhuimme välillä kaikki samaan aikaan, kuuntelimme kuitenkin myös toistemme kommentteja ja innostuimme niistä vain lisää! Kuten sanoin: kun kerrankin prosodiatutkijat pääsevät kokoontumaan yhteen, niin… X-)
Sophie Wauquier on erikoistunut sidontaan kielenoppimisen näkökulmasta. Itse en ole tutustunut sidontailmiöihin kuin opetuksen kautta, joten hänen esitelmänsä oli minulle todella informatiivinen ja herätti paljon ajatuksia. Olisi todella kiinnostavaa tehdä myös jotakin sidontaan liittyvää tutkimusta, mutta kaikkea on tietysti mahdotonta ehtiä. Yksi paikallisista jatko-opiskelijoista tutkii väitöskirjassaan sitä, kuinka Ruotsissa asuvat kaksikieliset (ruotsi-ranska) pikkulapset omaksuvat ranskan sidonnan suhteessa yksikielisiin (ranska) natiiveihin kielenpuhujiin ja vieraskielisiin (ruotsi) kielenoppijoihin. Tavattoman kiinnostavaa!!! Yksi toinen jatko-opiskelija puolestaan tekee väitöskirjaa, joka käsittelee hyvin samankaltaisia ilmiöitä kuin ne, joita minä olen tutkinut omassa väitöskirjassani. Kaiken lisäksi hän käsittelee niitä vuorovaikutuksellisen prosodiatutkimuksen näkökulmasta. Minulla oli tänään hänen kanssaan koko aamupäivän mittainen palaveri, jossa kävimme läpi hänen aineistoaan. Annoin hänelle neuvoja lähinnä siitä, miten kuvioiden foneettista muotoa kannattaisi kuvata. Vuorovaikutuksellinen puoli hänellä olikin jo aika hyvin selvillä. Todella mukavaa, että näin lähellä Suomea on tällainen ”ranskan prosodiatutkimuksen keskus”! =) Toivon mukaan tämä tapahtuma oli vasta avaus tulevalle yhteistyölle.
Vierailu oli ihan viimeisen päälle hyvin järjestetty. Ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Minulle varattiin valmiiksi lentoliput (Helsinki-Kööpenhamina-Helsinki) sekä junaliput Kööpenhaminan lentokentältä Lundiin. Hotellikin oli tosi hyvä (neljä tähteä), ja se sijaitsi ihan kaupungin keskustassa. Kun saavuin paikalle hotelliin tiistai-iltana, paikalliset isännät olivat jo valmiina hotellissa odottamassa. Lähdin saman tien heidän ja Sophie Wauquier’n kanssa ravintolaan syömään. Kollokvion väliajoilla oli kahvi- ja lounastarjoilu. Varsinaisen ohjelman jälkeen kävimme tutustumassa yliopiston poikkitieteelliseen tutkimuslaboratorioon. Siellä oli kaikkea tosi siistiä, kuten ”artikulaattori” eli laite, jolla voidaan kuvata ääntämiselinten toimintaa. 😎 Illalla menimme Grand Hotellin ravintolaan syömään. En käyttänyt matkan aikana yhtään kruunua omaa rahaa ennen kuin vasta tänään Lundin rautatieasemalla, kun tahdoin ostaa junamatkalle vähän evästä. Kaikki kulut maksettiin koko ajan (jopa Grand Hotellin narikkamaksu), ja sain eilen pitämästäni 45 minuutin esitelmästä vielä erikseen palkkaakin. Hämmästyttävää. Näköjään Lundin yliopistolla on ihan hyvä taloudellinen tilanne tällä hetkellä.
(Klo 18.54 kotona Kalliossa): I'm back!!Kaikin puolin todella antoisa reissu! Ei voi muuta sanoa. Ihan kiva kuitenkin taas palata kotiin normaaleihin arkikuvioihin.
(Klo 22.42): Tänään meitsillä on synttärit. Tarkalleen ottaen tänään klo 22.10. Minun oli tosin tarkoitus syntyä vasta tammikuussa, mut oli vähän kiire… (Kaikenlaista prokkista meneillään, you know…) Oli tosin vähän huono idea tunkea ulos niin aikaisin, koska jouduin heti alkajaisiksi happikaappiin (#¤%&x… Booooring!!!). Lisäksi mutsi meinasi delata. No, mut tässä sitä nyt ollaan ja vietetään onnellisesti 25-vuotispäivää (**viheltelee…** “Täh?! Kuka sano mitä, häh??!” ;-).
Aamu alkoi mukavasti, kun heräsin (ainakin leikisti) siihen, kun Axel lauloi ruotsiksi onnittelulaulua ja kantoi kahvikupillisen lahjojen kanssa sänkyyn. Lahjoja oli useita, mm. iPhone-kuori sekäRio-leffa, jonka näimme lentokoneessa paluumatkalla Havaijilta ja josta pidimme kumpikin tosi paljon. Lisäksi hän oli leiponut korvapuusteja ja suklaakakun. Päivällä vedin tietysi treenit normaalisti Myllyssä ja kävin sen jälkeen Ainon kanssa kahvilla.
Illalla olen ahminut Axelin kanssa vohveleita ja suklaakakkua (**röyh!**). Viikon hiilaripäivä meneillään siis. Olen myös seurannut hämmentyneenä Facebook-sivuani, jonne tulvii synttärionnitteluja. Ihan kiva tietysti, mutta oikeastaan aika hassu tämä tapa, että pelkästä VANHENEMISESTA onnitellaan. 8-/ Eihän sen eteen tarvitse tehdä muuta kuin syödä ja nukkua. Vaikka en edes täytä mitään pyöreitä vuosia tällä kertaa (**helpotuksen huokaus**), niin siltikin onnitteluja on tullut jotenkin ihan hirveästi. Joinakin vuosina olen saanut synttäripäivänä pari tekstiviestiä ja that’sit. Silloinkin, kun täytin 18 vuotta, olin muistaakseni vain yksin illan kotona ja olin seuraavana aamuna lähdössä jonnekin leirille. Anyway, tämä on ollut ihan mukava päivä, vaikka en erityisemmin pidäkään siitä ajatuksesta, että taas on yksi vuosi lisää mittarissa. Juhlat eivät kuitenkaan ole vielä ohi, koska ensi perjantaina on vielä pienet synttäribileet kaveriporukan kanssa!! 😎 Täytyyhän tästä sinänsä traagisesta asiasta ottaa kaikki mahdollinen ilo irti.
Setäni, Raimo, on kirjoittanut dekkarin. Sen nimi on Kohtalokas tehtävä. Varmasti mukaansatempaava kirja!! Luulisin, että lukijoille on sekä jännitystä että huumoria luvassa. Raimo on aina ollut niin loistava tarinankertoja. Kirjassa on peräti 488 sivua! Veitugou, Raimo-setä! =)
Valmistelen tässä yhtä esitelmää, jonka yksi osa koskee Aspergerien prosodisia piirteitä. Siitä syystä innostuin surffailemaan netissä etsien ranskankielistä tietoa Aspergerista. Vitsit, että löytyi yksi kiinnostava saitti!! Alla on muutamia katkelmia sieltä. Sivuston nimi on Mon syndrome d'Asperger et la société. (Sori vaan kaikille niille, jotka eivät osaa ranskaa! Kantsis vissiin opetella… 😉
Qu-est-ce que le syndrome d'Asperger ?
L'explication la plus simple est une forme légère d'autisme. On le compare souvent à "l'autisme de haut niveau".
De nombreuses années avant que je ne me découvre Asperger, un ami avait fait remarquer que je suis comme un autiste mais qui mettrait son intelligence à profit pour compenser. C'est presque la définition médicale de l'Asperger… Une personne dont le cerveau ne réagit pas d'instinct à beaucoup de choses mais qui par le raisonnement et l'observation apprend à réagir malgré tout, plus ou moins correctement, dans beaucoup de situations.
[…]
Peut-être certains cas d'autismes sont-ils causés par un défaut génétique, sans que l'environnement soit en faute. À l'autre extrême, des cas d'autisme sont certainement causés par une agression externe grave, alors que l'enfant n'avait aucune fragilité génétique. Entre les deux, il y aurait des cas d'autisme où une particularité génétique a induit une plus grande fragilité à une agression externe.
A peu près tout ce que contient le présent texte a été expérimenté par moi et par mon ami Dimitri. La majorité des renseignements utilisés proviennent de sites médicaux américains et français sur l'autisme et le syndrome d'Asperger.
Un "neurotypique" est une personne normale, qui n'est pas Asperger ni spécialement autre chose. J'aime bien utiliser ce terme.
Prononcez "Asperger" avec le "ge" comme le "gue" de "guenilles" et marquez bien le "r" final. Un peu comme "Aspergheure" mais avec le "heure" plus court.
Quels sont les symptômes du syndrome d'Asperger ?
Le problème fondamental que pose l'autisme est une difficulté à se faire "une idée générale cohérente des choses". Quand une personne neurotypique (une personne normale) voit par exemple un bureau, sur lequel se trouvent du papier, des stylos, une agrafeuse… elle se dit sans y penser : "voilà un bureau". En remarquant instinctivement la présence des outils de travail de bureau, aussi en remarquant le design du bureau et de la chaise qui se trouve devant, la personne arrive involontairement et en une fraction de seconde à la conclusion qu'elle se trouve devant un bureau. Un autiste, par contre, remarque certes la présence de papier, la présence de stylos… Il voit bien que cette table est grise et non rose bonbon… mais il n'arrivera pas forcément à la conclusion qu'il s'agit d'un bureau. C'est une démarche moins naturelle pour lui. Si vous déplacez un objet sur le bureau, pour une personne neurotypique ce sera toujours un bureau, utilisable pour travailler. Si vous enlevez un des stylos, il est toujours possible d'utiliser un de ceux qui restent… […] Pour inquiéter un autiste, il peut suffire de changer un détail du bureau : changer un objet de place, enlever ou ajouter un objet… L'inverse est vrai aussi : si vous enlevez un élément essentiel du bureau, par exemple la chaise, une personne normale sentira instantanément que cela compromet l'utilisabilité de l'ensemble. Un autiste pourrait n'y voir que du feu. En toute généralité cela tend à empêcher un autiste de s'adapter aux événements. Une anecdote que j'ai lue dans un livre raconte qu'un autiste s'est un jour trouvé devant une signalisation piétonnière perpétuellement au rouge. Il ne pouvait pas traverser la rue… Une personne normale ne mettrait pas plus de quelques minutes à se rendre compte du fait que le feu rouge est manifestement en panne et elle traverserait en étant prudente. Elle n'aurait même pas vraiment besoin d'y réfléchir ; elle traversera "naturellement" la route, après un certain temps d'attente. Un autiste, par contre, peut rester piégé indéfiniment dans la règle "on ne traverse pas quand le feu est au rouge".
Dans le cas particulier d'un Asperger, un simple bureau modifié ou un feu rouge en panne, ne poseront pas de problème. Par contre je peux avoir les pires difficultés à comprendre ce que me veulent une personne ou un groupe de personnes. Si j'ai affaire à un seule personne ou si les relations entre les personnes sont standard et évidentes, cela se passe bien. Par contre quand le jeu social commence, avec ses non-dits et ses stratégies fluctuantes… je suis complètement perdu. Au mieux, en analysant laborieusement ce que j'observe je peux finir par comprendre beaucoup de choses, mais trop tard, quand la fête est déjà finie… Même dans des situations simples comme un dîner entre amis je peux déranger, parce que je ne suis pas dans l'atmosphère ou parce que je me trompe d'atmosphère.
Si une personne veut avoir une conversation avec moi et en même temps une télévision est allumée dans la pièce, mon cerveau est incapable d'isoler la télévision pour se consacrer à la personne. Il n'est pas non plus capable d'écouter à la fois la télévision et la personne, comme peuvent le faire beaucoup de personnes normales. Ce type de situation peut me mettre en état de confusion mentale très rapidement et effrayer un peu mon interlocuteur par ma supplique soudaine de couper la télévision. Pendant longtemps j'ai eu un cuisant problème : des amis me demandaient souvent de passer chez eux pour dépanner leur ordinateur ou un autre appareil. Pendant que je m'attelais à la tâche, ils s'asseyaient à côté de moi et me racontaient leurs petits malheurs. Cela m'a fait bâcler beaucoup de réparations et pouvait me mettre dans un état de souffrance. Je ne pouvais, ni ne pas réparer l'appareil, ni refuser de les écouter… À présent je m'emploie à leur expliquer de la façon la plus technique possible que je ferai une chose *après* l'autre. Ils le prennent parfois très mal et je dois faire usage d'autorité pour le leur imposer.
Un Asperger a en particulier des difficultés à percevoir le langage du corps d'un interlocuteur. Supposons que je démarre un flot d'explications pour répondre à une question. Pour une personne normale, il serait évident que mon interlocuteur voudrait que j'arrête de débiter des renseignements à la chaîne. La personne normale ne sait même pas pourquoi elle sent cela. Son cerveau décode inconsciemment les mouvemen
ts du corps de la victime, qui traduisent l'ennui ou la gêne. Pour moi, même si je remarque consciemment les mimiques du visage et du corps de l'interlocuteur, elles me paraîtront étranges, sans signification. Il m'est souvent arrivé de me dire, plusieurs heures ou plusieurs jours après : "mais… il aurait voulu que je m'arrête de parler…" Je m'entraîne à améliorer cela, à arrêter de parler dès que j'observe les signes d'ennui. Mais ce n'est pas naturel.
Les avantages des inconvénients
Dans le film "Rain Man", le don pour les détails du héros autiste est mis à profit par son frère pour mémoriser des jeux de cartes et gagner au casino. Dans le même esprit, mon souci des détails peut faire de moi un excellent professeur. Si vous demandez à un homme de métier neurotypique de vous expliquer comment fonctionne son outil de travail, il ne comprendra peut-être même pas votre question. Pour lui, il suffit "de le faire fonctionner". Il n'a plus conscience du grand nombre de détails qu'il faut maîtriser. Si vous essayez de faire fonctionner l'outil, l'homme de métier sera très surpris de vos difficultés et prendra peut-être la peine de vous expliquer chaque chose sur laquelle vous butez. Si vous avez affaire à moi, vous aurez dès le départ des explications claires et complètes sur tout. Je vous mettrai en garde contre les pièges et les soucis de sécurité… Vous deviendrez aussi savant que moi. On peut reconnaître un Asperger à cela : si vous lui posez une question, il vous fera un exposé complet, d'une traite, en souhaitant ne pas être interrompu. Il ne vous récite pas un article d'encyclopédie comme le font certains neurotypiques pseudo-instruits. L'Asperger comprend tout ce qu'il vous dit. Vous souhaitez savoir, alors il vous fait cadeau de ce qu'il y a à savoir…
Törmäsin juuri netissä kiinnostavaan uutiseen autistien oppimiskyvystä. Montrealin ja Harvardin yliopistoissa tehdyn tutkimuksen mukaan autistiset henkilöt ovat ongelmanratkaisussa jopa 40 % nopeampia kuin ei-autistiset henkilöt. Suoritettu koe mittasi hypoteesien testaamista sekä ongelmanratkaisu- ja oppimiskykyä. Kaikki autistiset henkilöt tutkijoiksi siis!! =)
Ti 22.11.2011
Itse olen siis tutkinut mm. AS-nuorten ja näiden kuntouttajien välisiä ymmärrysongelmatilanteita ja havainnut, että yleisin syy ymmärrysongelmien syntyyn liittyy AS-henkilöiden taipumukseen tulkita kaikki kirjaimellisesti. Olen pohtinut asiaa hieman eteenpäin viime aikoina. Luulen, että sama toimii myös toisin päin: AS-henkilöt tulevat helposti väärinymmärretyiksi, koska he sanovat vain sen, mitä kirjaimellisesti tarkoittavat, eivätkä ymmärrä ainakaan reaaliajassa, mitä implisiittisiä viestejä muut voivat viestistä lukea. Täytyy katsoa, pystynkö osoittamaan tämän nykyisen aineistoni pohjalta.
Olen itse kirjoittanut kyseiseen kirjaan luvun aiheesta "Prosodiset ilmiöt vuorovaikutuskeinoina institutionaalisessa keskustelussa" (ss. 93-121). Teksti pohjautuu pääasiassa väitöskirjatutkimukseeni sekä yhteistyöhankkeeseen, joka minulla on ollut jo melko pitkään meneillään ranskalaisen sosiologian post doc -tutkijan, Dimitri Voilmyn (Université de Nice – Sophia Antipolis), kanssa.
Suurkiitokset Pentille ja Leilalle tehokkaasta toimitustyöstä sekä oman tekstini arvioijille erittäin hyödyllisistä kommenteista!!! =)
Vedin tänään Antin kanssa aikidon juniorileirin Liikuntamyllyssä. Leirillä oli yllättävän paljon osallistujia. Lisäksi olin yllättynyt siitä, kuinka hyvin junnut jaksoivat keskittyä, ja kuinka hyvin he pystyivät tekemään monimutkaisiakin tekniikoita. Jopa ne, jotka ovat aloittaneet vasta tänä syksynä, pysyivät kärryillä todella hyvin. Kaikkein eniten mieltäni lämmitti kuitenkin junnujen mallikelpoinen käyttäytyminen sekä aito kiinnostus lajitekniikoita kohtaan. Joskushan junnutreeneissä saattaa vallita sellainen ilmapiiri, että paikalle tullaan pääasiassa leikkimään ja pelleilemään kavereiden kanssa, ja lajitreenaaminen on täysin toissijaista (tai jopa suorastaan vastenmielistä joillekin). Silloin ohjaaja tuntee helposti itsensä lähinnä lapsenvahdiksi. Tänään tunnelma ei kuitenkaan ollut ollenkaan sellainen. Joinakin aiempina vuosina tunnelma on ollut etenkin loppuajasta kaoottinen, ja oman seuramme junnut ovat joskus saattaneet olla kaikkein pahimpia pelleilijöitä tai löysäilijöitä. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin: olin todella ylpeä omista junnuistamme sekä näiden käyttäytymisen että teknisen tason suhteen! Jee!!! =))) Pekka ja Aino apuohjaajineen ovat tehneet hienoa työtä junnuryhmän eteen.
Anyway, aluksi minä vedin lämmittelyksi vähän juoksemista ja pienen kuntopiirin. Sen jälkeen venyteltiin ja tehtiin perusväistöjä ja ukemeita. Antti veti ensimmäisen treenin tekniikkaosuuden: ensin gyakuhanmi katatedori kokyonage ja sen jälkeen kokyonagen alun kautta erilaisia sovellettuja tekniikoiden muotoja ikkyosta, shihonagesta ja sokumen iriminagesta. Lopuksi pelattiin polttista. Tauon aikana junnut söivät kiltisti eväitä tatamin reunalla ja pomppivat paksulle volttimatolle. Yksi pojista hyppäsi muutaman askeleen vauhdilla koko maton yli noin vain! 😎 Joillain on selvästi talenttia! Muutaman vuoden päästä se kaveri voisi loistaa näytöksissämme hyppimällä ukemeilla esteiden yli.
Tauon jälkeen Antti veti uuden alkulämmittelyn, johon sisältyi mm. taisabakeja (eli väistöjä) erilaisilla pyörähdyksillä ja muilla kiekuroilla. Sen jälkeen sitten oli vuorossa Antille tyypillisiä taisabaki-ukemi-kärrynpyörä-kombinaatioita. Junnut pitävät niistä, ja ne ovat tosi hyvää koordinaatiotreeniä. Samalla tulee treenattua lajitaitojakin. Minä vedin toisen treenin tekniikkaosuuden. Teimme ushirowazaa eli tekniikoita hyökkäyksestä takaapäin. Se osoittautui melko vaikeaksi junnuille, vaikka yksinkertaistin tekniikoita selvästi. Kuitenkin tämäkin osuus treenistä sujui mielestäni ihan hyvin, koska junnut olivat niin kiinnostuneita ja jaksoivat keskittyä niin hyvin. Lopuksi otimme viestikilpailuja. Ne saavat aina junnut innostumaan ja tsemppaamaan ihan täysiä.
Olin siis erittäin tyytyväinen junnuleiriimme. Yhteistyö Antin kanssa sujui jälleen kerran todella hyvin. Paikalla oli myös apuohjaajia, mistä oli tietenkin paljon apua. Voi olla, että pidämme kevätkaudellakin tällaisen tapahtuman, koska kiinnostusta selvästikin on. Tunsin kuitenkin itseni alusta lähtien varsin väsyneeksi tänään. Aamulla oli vaikeaa herätä, enkä tatamillakaan päässyt ihan kunnon vireeseen. Yleensä herään kunnolla viimeistään tatamilla, kun sähkövirta alkaa kulkea kehoni läpi. Tänään sellaista tunnetta ei varsinaisesti tullut. En tiedä, mikä mättää. No, kai se on normaalia, että aina ei ole ihan täydessä iskussa. Normaalisti tuntuu siltä, että tahdon vain ryntäillä koko ajan ympäri tatamia ja päästä liikkumaan maksimaalisen määrän. Tänään tuntui siltä, kuin olisin liikkunut suossa. Jotenkin raskaalta. Kuitenkin fiilis oli hyvä. Leirin jälkeen menin Ainon kanssa Myllypuron Teboilille kahville. Teemme niin joka lauantai treenien jälkeen. Istuskelemme siellä kaikessa rauhassa raukeina pitkien treenien jälkeen ja puhumme aikidosta. Se on osa leppoisaa lauantairutiiniani ja yksi viikon rauhoittavimpia hetkiä.
By the way, Anttikin on ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Hän tekee väitöskirjaa Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Hän on saanut tutkimusrahoituksen eräästä projektista, joka sijoittuu metsäekonomian laitokselle. Hieno homma! Onnittelut Antille!!! =)))) Antin väitöskirja käsittelee porojen ja jäkälän suhdetta. X-) (Siis kun porot syövät jäkälää, ja kun jäkälän määrä täten vähenee, niin mitä sitten tapahtuu. Tai jotain…) Kuulostaa hurjan kiinnostavalta! Antti totesi, että jatko-opiskelijana toimiminen on niin mielettömän kivaa, että tuntuu suorastaan uskomattomalta, että joku vielä maksaa siitä. Tuttu tunne! =) Tutkiminen on todella kivaa. Mukava kuulla, että Anttikin on innostunut siitä. Hän totesi, että hienointa on teoreettinen mallintaminen. Sinänsä häntä ei kuulemma kiinnostaisi mennä katsomaan, kun porot syövät Lapissa jäkälää, mutta aiheen teoreettinen käsittely ja mallintaminen on todella siistiä. Tuokin tunne on tuttu. Kiinnostavinta on päästä käsiksi asioiden syvimpään teoreettiseen olemukseen ja pyrkiä löytämään säännönmukaisuuksia arkisista asioista. Käytännön puoli kuuluu poronhoitajille sun muille. Me tutkijat voimme työssämme keskittyä teoreettiseen puoleen. Se on se, mihin meidät on koulutettu ja mistä meille maksetaan palkkaa. Aikido ja tutkimus sopivat siis hyvin yhteen! Ainokin tekee tällä hetkellä diplomityötään harjoittelijana VTT:llä.
Mielessäni on tänään pyörinyt myös eräs asia, joka liittyy aikidoharjoitusten ohjaamiseen jalkapalloilijoille. Minua nimittäin pyydettiin ohjaamaan aikidoleirejä erään helsinkiläisen jalkapallojoukkueen junioreille. Alustavasti kiinnostusta olisi jopa yhteen viiikonloppuleiriin kerran kuukaudessa. Sinänsä tietysti hieno juttu, ja kannatan ilman muuta lajien välistä yhteistyötä. Saa kuitenkin nähdä, miten aikani riittää. Kertaluonteiset tapahtumat ovat asia erikseen, mutta en ole varma, pystyisinkö käyttämään yhtä viikonloppua joka kuukausi harjoitusleirin ohjaamiseen jonkun toisen lajin junnuille. Vapaita viikonloppuja on muutenkin niin vähän, ja arkiviikot ovat kiireisiä. Jos olisin ammatiltani urheiluvalmentaja, tilanne olisi tietysti toinen. Etenkin, kun jalkopalloseuran maksama tuntipalkka olisi ilmeisesti todella hyvä. Mutta kun en tee tätä työkseni, ja aikatauluni on jo ennestään niin täynnä, niin taloudelliset motiivit tuntuvat toissijaisilta. Ehkä kuitenkin on syytä priorisoida niitä treenejä, joissa ohjaan aikidoa niille ihmisille, jotka ovat valinneet lajikseen nimenomaan aikidon. No, täytyy miettiä. Kiinnostava tarjous joka tapauksessa, ja hienoa, jos lajien välinen yhteistyö saadaan tavalla tai toisella toteutettua.
Tungin ja H-P:n taidokasta stunttityötä näkyy Idols-suosikki Lassi Valtosen musavideolla Tuhkaa ja hiekkaa. Hauska!!! =D
Mainittakoon samalla, että Tung esiintyy tammikuussa 2012 Kansallisoopperassa tanssijana Matka Reimsiin -nimisessä Gioachino Rossinin oopperassa. Käytännössä hänen roolinsa on kai aika akrobatiapainoitteinen. Siistii!!! =)))) Minä ja Axel olemme jo varanneet sinne liput. Eturivissä ollaan. Totta kai! =)
Olin eilen illalla Halloween-bileissä isosiskoni Pauliinan luona. Hänellä on hieno rivitaloasunto Keravan keskustan tuntumassa. Kämppä oli koristeltu viimisen päälle kaikenlaisella Halloween-sälällä. Olkkarin katossa roikkui suuri valkoinen verkko, johon oli ripustettu hämähäkkejä ja lepakkoja. X-) Ihan sairaan siistiä! Se näytti ihan hämähäkinseitiltä. Lisäksi keittiön katosta roikkui kurpitsakoristeita, kuntopyörästä oli tehty kummitus, jne.
Pauliina oli pukeutunut merenneidoksi. Puku sopi hänelle tosi hyvin! =) (Itse näyttäisin sellaisessa puvussa ihan kaamealta.) Lisäksi paikalla oli Pauliinan kavereita, joilla oli kaikilla Halloween-puvut ja -meikit ihan viimosen päälle. Minä ja Axel olimme vähän alipukeutuneita, mutta oli meilläkin kuitenkin jonkinlaiset naamiaisasut. Axelilla oli miekkailupuku ja minulla kick-boxing-asu. Minähän harrastin kick-boxingia muutama vuosi sitten, ja kamppeet löytyivät vielä kaapinpohjalta. Hammassuojia lukuunottamatta pistin päälle täyden matsivarustuksen. Kypärä tosin piti ottaa pois ruokailun ajaksi. Lisätäkseni huumoria pistin kaikki suojat vaatteiden PÄÄLLE: esim. alasuoja ja rintasuojat pistetään tietysti yleensä vaatteiden ALLE eikä päälle… ;;;-) Mutta eihän asussa silloin olisi ollut mitään hauskaa. Suoritin aikoinani kick-boxingissa vihreän vyön, joten liitin senkin asuuni. Tuntui jotenkin piristävältä pitää vaihteeksi jotakin muuta kuin mustaa vyötä, vaikka kyseessä olikin vain naamiaisasu. Heti kun sain suojat päälle, tuli sellainen fiilis, että "kuka ottaa matsii?? kuka ottaa matsii??" ja alkoi tehdä mieli muksia ympäriinsä. Jos ehtisin, menisin varmaan takaisin kiksaritreeneihinkin. Mutta en taida ehtiä. No, onneksi savatessa pääsee tekemään hyvin samankaltaisia liikkeitä. (Enkä oikeasti kaipaa lainkaan mitään täyskontaktisparria. En ole koskaan pitänyt missään lajissa muusta kuin kevytkontaktisparrista. Nykyään ne savaten kunto- ja tekniikkatreenit, joissa ei ole lainkaan otteluharjoittelua, sopivat minulle oikein hyvin. Olen kuitenkin niin "aikidokaluonne" henkeen ja vereen.)
Kuten Paukelta voi odottaa, ruokatarjoilu oli aivan käsittämätön. Pöytä oli ihan täynnä erilaisia kakkuja ja keksejä: oli kurpitsakakku, kummituspipareita, jne. (Onneksi minulla ja Axelilla oli eilen viikoittainen "hiilari-ilta" eli vapaailta Atkinsista…) Herkut oli suunniteltu iltapäivällä pidettyjä lastenkutsuja varten. Illalla oli sitten aikuisten juhlat, joissa oli oma erikoisuutensa: Pauliinan itse valmistama "helmari". Kyseessä on vähän niin kuin "salmari" (eli salmiakkikossu), mutta tässä tapauksessa kossuun on sekoitettu hedelmäturkinpippureita. Todella erikoinen maku. Siinä ei maistunut ollenkaan alkoholi, joten tuli vedettyä pari snapsia vielä tavanomaisten punaviinilasillisten päälle (tarkoitan "tavanomaisella" tässä sitä, että jos on jotkut bileet, juon tyypillisesti pari lasia punaviiniä, jos ei ole mitään syytä, miksi ei voisi juoda). Yöllä heräsin vatsakipuun. Melkein piti lähteä vessaan laattaamaan! 8-/ Se johtui varmaan sekä ylensyönnistä että "helmarista". Tänä aamuna oli krapulainen olo. Mutta hyvät pileet oli kyllä!!! 😎 Kiitti isosisko!!!
(Klo 23.54): Tänään alkoi Patrick Bénézin (7. dan) leiri Helsingissä. Leiri on meidän seuran järjestämä, mutta se pidetään Kaapelitehtaalla Awasen salilla, koska emme olisi tällä kertaa saaneet Liikuntamyllyn salia käyttöömme kuin lauantaina.
Eino kävi hakemassa Bénézin lentokentältä ja vei tämän hotelliin. En itse ehtinyt lentokentälle Bénéziä vastaan, koska olin tänään duunimatkalla Tampereella. Pidin esitelmän Kirjoitustulkkien koulutuspäivillä puheenprosodian vaikutuksesta kirjoitustulkkeeseen. En tunne olevani parhaassa mahdollisessa vireessä tällä hetkellä, mutta siltikin esitelmätilaisuus osoittautui hyvin antoisaksi. Ensinnäkin oli kannustavaa kuulla, että tutkimuksesta todellakin on hyötyä ammatissa toimiville kirjoitustulkeille. Lisäksi sain heiltä oman tutkimukseni kannalta joitakin todella hyödyllisiä ideoita. En olisi uskonut, että koulutuspäivillä esitelmöiminen voisi osoittautua niin hyödylliseksi kokemukseksi. Yliopiston ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus on siis todella tärkeä asia. Usein me tutkijat pyörimme ehkä liikaa vain omissa ympyröissämme. Helposti ajattelee niin, että vain muilta tutkijoita voi saada hyödyllistä palautetta, mutta ei se välttämättä menekään ollenkaan niin. Joku kentällä toimiva ammatti-ihminen voi osata nostaa esille asioita, joita itse ei olisi tutkijan näkökulmasta tullut ollenkaan ajatelleeksi, mutta jotka osoittautuvatkin tieteellisesti hyvin kiinnostaviksi. Oikein positiivinen päivä siis ammatillisesti. Sain uusia ideoita ja uutta virtaa, ja tunsin kaiken lisäksi olevani hyödyksi muille.
Illalla alkoi siis Bénézin leiri. Treenit olivat todella kiinnostavat! Bénézi on siinä mielessä poikkeuksellinen opettaja, että hän opettaa pääasiassa perustekniikkaa, vaikka on jo 7. dan. Olen itse hyvin kiinnostunut perustekniikasta, vaikka kehittelenkin nykyään omissa treeneissämme yhä enemmän kaikenlaisia sovelluksia. Bénézin leireillä aina toteaa konkreettisesti sen, kuinka vaikea laji aikido on. Kaikkien näiden treenivuosien jälkeen on vielä niin paljon teknisiä detaljeja, joita voi oppia ihan perustekniikoistakin!
Tekniikan lisäksi Bénézi puhuu mielestäni kiinnostavasti aikidon periaatteista. Tänään hän totesi, että aikidossa on kyse älykkäiden reaktioiden harjoittelusta. Jos kadulla joku hyökkää, tekniikat eivät mene ollenkaan samalla tavalla kuin treenitilanteessa, koska kadulla hyökkääjän reaktiot eivät luultavasti ole älykkäitä. (Jo pelkästään sen takia, että kadulla jonkun kimppuun hyökkääminen ei ole älykästä.) Silloin tekniikoista tulee paljon suoraviivaisempia ja kovempia, kun taas treenitilanteessa ne toteutuvat sujuvasti ja harmonisesti juuri sen takia, että hyökkääjäkin toimii älykkäästi. Tai siis sitä me ainakin harjoittelemme. Mielestäni tämä oli erittäin kiinnostava toteamus. Se on niin totta kuin vain voi olla ja päteää laajemminkin elämässä. Jokainenhan kohtaa väkisinkin elämässään kaikenlaisia iskuja, potkuja ja kuristuksia, jotka ilmestyvät milloin mistäkin suunnasta erilaisilla voimakkuuksilla. Niitä ei varmaankaan pysty välttämään, mutta niihin pitäisi oppia reagoimaan mahdollisimman älykkäästi. Muuten hentokin isku voi saada aikaan tarpeettoman pahaa jälkeä.
Vaikka eilen leijailin jostain syystä pitkästä aikaa Combat Games -tunnelmissa, niin ajattelin tänään leirillä treenatessani, että kuitenkin kaikkein tärkeintä aikidossa on se, mitä se tuo tavalliseen arkipäivääni. Se, että pääsen säännöllisesti treenaamaan ja löydän kiinnostavia asioita ihan perusharjoitteistakin. Combat Games -tapahtuma oli huikea kokemus, joka tarjosi monta unohtumatonta päivää. Kuitenkin tärkeintä aikidossa on kaikki se, mitä se on tuonut elämääni pitkällä tähtäimellä. Se on tärkeä osa arkielämääni, ja sen suurin arvo tulee juuri siitä. Yksittäisten tapahtumien korostaminen on liian pinnallinen tapa nähdä asioita. Oman elämän kannaltahan keskeisintä on kuitenkin tavallinen arki. Se, että teen tutkimusta joka päivä ja treenaan aikidoa joka päivä. Kaikki ne "harvinaisen siistit päivät", joita silloin tällöin tulee melko sattumanvaraisesti eteen, rakentuvat kuitenkin tavallisena arkena rakennetuista aineksista.
Toisaalta olen huomannut, että joidenkin itselle tärkeiden tapahtumien muisteleminen voi etenkin heikkoina hetkinä olla tosi terapeuttista. Ei siinä mielestäni ole mitään pahaa, että muistelee toisinaan jotakin sellaista harvinaista hetkeä, jolloin on tuntenut olonsa epätodellisen hyväksi. Tässä yksi sellainen hetki: Jackie Chanin musiikkiesitys Combat Gamesien avajaisissa. Odotan innolla sitä, että näen muutaman vuoden päästä uuden sukupolven suomalaisten aikidoesityksiä Gameseissä. Siinä on hyvä tavoite kaikille nuorille treenaajille! Minun ikäluokkanihan ei enää kovin pitkään voi noissa pippaloissa pyöriä.
