Ti 17.2.2009

Sain tänään todistuksen filosofian tohtorin tutkinnosta. Ihan hienoa, että on lopultakin pahvit kourassa ja voi käyttää FT-titteliä (ei se muuten, mutta kun sitä kysytään aika usein kaikenlaisissa lomakkeissa, jne.).

Publiikkitilaisuus oli ihan jees. Se pidettiin Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa tänään klo 15. Tohtoreita valmistui tässä publiikissa vain kolme. Olin aakkosjärjestyksessä toisena, joten sain todistukseni toisena. Dekaani sanoi ensin nimeni. Ampaisin eteen (hyvä, että en sentään karjaissut "HAI!!" 😉 ja olin siellä jo varmaan ennen kuin dekaani sai edes sanottua nimeäni loppuun. Jouduin sitten seisomaan siellä edessä ihan sikapitkään, kun dekaani luki väitöskirjani otsikkoa ranskaksi… (Hän lausui sen kyllä tosi hienosti, mutta se otsikko vain on niin hemmetin pitkä…) Mutta ihan hyvin se meni. Sain pahvin käteen, kättelin dekaania ja palasin takaisin paikalleni. Lisureita valmistui muistaakseni vain yksi. Maistereitakaan ei ollut kovin paljon. Kandeja oli jonkin verran, mutta jakotilaisuus sujui kuitenkin onneksi melko nopeasti. Sen jälkeen dekaani piti vielä pienen puheen. Puhe oli kevyen asiallinen ja hauskakin, ja pituudeltaan mielestäni juuri sopiva.

Publiikin jälkeen oli vielä kuohuviinitarjoilu. Laitoksemme ranskan proffat, Mervi ja Juhani, olivat paikalla, ja sain heiltä ruusun. Mutsi ja faija olivat myös paikalla, ja sain heiltäkin kukkia. Sitten vain hengailtiin kuohuviinilasi kourassa. Dekaanikin tuli hetkeksi hengailemaan porukkaamme, mikä oli tietysti ihan jees, mutta en oikein keksinyt mitään sanottavaa hänelle. Onneksi Mervi ja Juhani hoitivat small talk -puolen hänen kanssaan. Dekaanin jatkettua matkaa juttelin vielä hetken aikaa Mervin ja Juhanin kanssa mm. post doc -hankkeestani. Sitten porukka alkoikin jo lähteä pois. Mutsilla ja faijalla oli jemmassa Keravalla joku kauan sitten Madeiralta ostettu vuosikertaviini, jonka kävimme sitten korkkaamassa heidän luonaan. Pauliinakin liittyi sinä vaiheessa seuraamme. Kävimme myös syömässä eräässä nepalilaisessa raflassa Kerava cityssä. Sitten palasin takaisin tänne Kallioon. TOHTORINA.

Päivä oli ihan ok. Olin vetänyt aamulla normaalisti treenit Hämeentien salilla ja tehnyt duunia puolet päivästä (lähinnä Tekstinymmärtäminen II -kurssini arvioitavien kotikäännösten parissa), ennen kuin piti lähteä kotiin vaihtamaan vaatteita. Nyt on aika tavallinen olo. Tavallaan olen helpottunut ja tyytyväinen siitä, että lopultakin tämä prokkis on kokonaan paketissa ja todistus kädessä. Tavallaan on myös jotenkin tyhjä olo. Mitäs nyt? Kiirettä ja kaikenlaista tekemistähän minulla on ihan liikaakin, ja tutkimusrahoituskin minulla siis on, joten arkielämäni ei sikäli tästä muutu kovinkaan ihmeellisesti. Lähinnä minulla on tänä keväänä edessä paljon opetuksen valmistelua (minulla on tänä keväänä sekä Tekstinymmärtäminen II -kurssi että Fonetiikan alkeet -luentosarja, ja jälkimmäistä pidän vasta ensimmäistä kertaa). Jotenkin vain henkisesti sellainen vähän irrallinen olo. Mutta eiköhän se tästä vähitellen. 

Ohjaan aikidon juniorileirin Riihimäellä sunnuntaina 15.2.2009. Tapahtuman järjestää Suomen Budokeskus ry.

Ma 16.2.2009

(Klo 00.10): Leiri meni oikein mukavasti. En ollut koskaan aiemmin käynyt Riihimäellä vetämässä treenejä, joten oli ihan kivaa päästä käymään sielläkin. Leiri oli oikein hyvin järjestetty, ja osallistujia oli ihan kiva määrä: yhteensä 23. Suurin osa osallistujista oli Riihimäeltä, mutta joitakin oli tullut paikalle myös Tampereelta, Keravalta ja Helsingistä. Lisäksi tatamilla oli kuusi apuohjaajaa (neljä Riihimäeltä ja kaksi Tampereelta), jotka treenasivat junnujen mukana ja auttoivat minua tekniikoiden näyttämisessä ja joidenkin harjoitteiden toteuttamisessa. Sali oli suuri, viihtyisä ja hyvin varustettu.

Useimmiten junnuleirini ovat varsin fyysisiä. Niin tänäänkin. Aloitin heti treenit melko rankalla alkulämmittelyllä. Juoksimme ympäri salia, hypimme ja teimme lihaskuntoliikkeitä. Sen jälkeen rauhoitin hieman tahtia (venyttelyä, perusväistöjä, jne.). Vedin jälleen kerran paljon ukemeita. Perus-ukemien lisäksi vedin mm. "japanilaistyyppistä" mae- ja ushiro-ukemia (eli käännetään lopussa päkiät alle ja noustaan takapuoli edellä ylös), kuollutta lehteä (näytin sen kovanakin, mutta junnut tekivät tietysti vain pehmeästi), mattoon jääden ukemia, leimasin-ukemia, jne. Ensimmäisessä treenissä vedin tekniikkaa ryotedori-hyökkäyksestä ja toisessa treenissä ushirowaza-hyökkäyksestä (yksinkertaistettuna siten, että uke hyökkäsi suoraan takaapäin eikä ensin edestä, kuten yleensä aikuisten treeneissä). Tekniikoina teimme ainakin kykyonagea, ikkyota, tenchinagea, sankyota ja uchikaitennagea.

Lisäksi vedin koordinaatioharjoituksia (krokotiilikävelyä, mittarimatokävelyä, gorillakävelyä, jänisloikkia, jne.) ja leikkejä. Ensimmäisessä treenissä pelattiin polttista (sekä tavallista että shikko- eli polvikävelypolttista). Toisessa treenissä leikittiin mm. "toffeeta". Junnut tuntuivat pitävän siitä tosi paljon ja olisivat tahtoneet leikkiä sitä uudestaankin, mutta aika ei oikein riittänyt. Treenien lopussa otimme erilaisia viestikilpailuja (ukemeilla, shikolla, juosten, loikkien, jne.), mistä junnut tuntuvat myös aina pitävän yhtä paljon.

Aika meni yllättävän nopeasti. Erityisesti toinen treeni tuntui suorastaan karkaavan käsistä. Treenien jälkeen menin vielä leirin järjestäneen Kuittisen Jussin kanssa hetkeksi kahvilaan istuskelemaan.

Illalla olisi ollut mukavaa vain lepäillä, mutta se ei todellakaan ole tähän aikaan vuodesta lainkaan mahdollista. Kaikki mahdollinen vapaa-aika on aina helmikuussa pakko käyttää seuran hallinnon hoitamiseen. Sain onneksi tänään vuosikertomuksen tehtyä loppuun. Vielä on kuitenkin monta paperia tekemättä, ja vuosikokous on jo vähän yli viikon päästä (ja kaupungin avustuksia täytyy hakea helmikuun loppuun mennessä). AAAAAARGHHH!!! Nämä ovat niitä oman seuran pyörittämiseen liittyviä negatiivisia asioita. Tatamillahan on aina mukavaa, mutta ilman näitä paperiasioita meillä ei olisi tatamia, jolla treenata.  

La 14.2.2009

Tänäänkin oli aika paljon häppeninkiä: ensin iltapäivällä siskonpoikani, Roopen, 11-vuotissynttärit Keravalla, ja illalla serkkuni, Eveliinan, 30-vuotisbileet Kaivopihan Dublinerissa. Oli ihan mukavaa. Roopen synttäreihin yhdistyivät myös Ronjan (7 v.) nimpparit ja Pauliinan tuparit. Pauliina on juuri muuttanut remontoimaansa rivitaloasuntoon Keravan Kalevaan. Kaikki on tietenkin jo viimeisen päälle suunniteltu ja sisustettu: seinien viimeistellyt värit sopivat täydellisesti yhteen trendikkäiden huonekalujen kanssa, asunto on avara ja valoisa, ja sen tilankäyttö on sopusointuista. Että olemmekin erilaisia… Minun kämppäni (18 neliön luola Helsingin Kalliossa) sisustuksesta on nimittäin turha etsiä mitään logiikkaa tai sisustustyyliä… Tavoitteenani nykyiseen kämppään muuttaessani oli lähinnä saada kaikki välttämättömät huonekalut sekä Sartren tuotanto sullottua sinne sisään siten, että myös treenikamppeeni mahtuvat johonkin kohtaan kuivumaan. Olen onnistunut tällaisen järjestyksen luomisessa, joten olen ollut ihan tyytyväinen, ja sisustus on jäänyt suunnilleen sille tasolle. On kuitenkin huomattava, että näennäisessä epäjärjestyksessä piilee järjestys: esim. nyrkkeilykypärä kuuluu keittiön pöydälle, nyrkkeilyhanskat ja -shortsit baarituolille, siviilivaatteet toiselle baarituolille, hammassuojat tiskipöydälle, viikon Hesarit hellan päälle, kännykkä ikkunalaudalle, hiusharja sohvan selkänojalle, jne.

Anyway, Roopen synttäreillä tietenkin syötiin kakkua ja muita herkkuja. Paikalla oli kymmenkunta sukulaista. Illalla Eveliinan bileissä Dublinerissa oli paikalla ehkä parikymmentä henkeä: Eveliinan sisarukset (Juho ja Elina), minä ja Pauliina sekä Eveliinan kavereita eri kuvioista. Lähinnä juttelin Pauliinan sekä Elinan ja Juhon kanssa. Olisi ehkä voinut yrittää enemmän tutustua uusiin ihmisiin, mutta toisaalta oli kiva jutella sukulaistenkin kanssa, koska en loppujen lopuksi näe heitäkään enää kovin usein (Pauliinaa näen melko usein, mutta useimmiten vain pikaisesti).

Mukava päivä, MUTTA, minulla alkaa olla kohta tosi kiire seuran hallinnon kanssa… Vuosikokous ja kaupungin avustusten dealine lähestyvät, ja pitäisi ehtiä tehdä kaikki paperit kuntoon siihen mennessä. Toimintamme on sen verran laajaa, että paperiasioissa on aika tavalla tekemistä.   

Pe 13.2.2009

Osallistun tänään Yakuza Diaries 2 -lyhytelokuvan ensi-iltaan TAIKissa. Pääosassa leffassa on tietenkin Suomen Jackie Chan eli Tung Bui ja stunt-koordinaattorina H-P Virkki. Lyhärin on käsikirjoittanut, ohjannut ja leikannut Juha Lankinen, kuvannut Mara Jelinko ja tuottanut Max Shasuddini. Leffan teaseri löytyy tästä. Maltan tuskin odottaa, että näen koko leffan… =)))    

(Klo 23.22): Wohou!! Olipas siistiä! Yakuza Diaries 2 on aivan loistava pätkä. Se on melko väkivaltainen, mutta kuitenkin siinä on myös kiehtova juoni, tiettyä syvällisyyttä ja huumoriakin. Ja ennen kaikkea siis hienoja taistelukohtauksia ja vaikuttavaa näyttelijätyötä. Juonta ei ehkä saa tässä paljastaa, koska itse asiassa kyseesä on vasta demo, jolla aiotaan hakea rahoitusta täyspitkän leffan tekemiseen joltakin tuotantoyhtiöltä. Toivon todella, että hanke saa rahoituksen! Lopputulos olisi varmasti Tungille läpimurto kansainväliselle uralle.

Tungin lisäksi leffassa esiintyvät näyttävissä taistelijarooleissa mm. H-P Virkki ja Johannes Hentunen. Vanhempaa näyttelijäsukupolvea leffassa edustaa Jyrki Nousiainen, joka on juuri jäänyt eläkkeelle Helsingin Kaupunginteatterista (työskenneltyään siellä näyttelijänä 45 vuotta). Juttelin Jyrkin kanssa aika pitkään leffaesityksen jälkeen pidetyssä sosiaalisessa tilaisuudessa, ja hän tuntuu todellakin tukevan täysillä Tungia sekä nuoria ohjaaja- ja kuvaajalupauksia, Juha Lankista ja Mara Jelinkoa. Hänen mielestään kaikki on tässä hankkeessa ihan kohdallaan. Lisäksi paikalla oli mm. Ilkka Vanne, joka on ohjannut mm. elokuvat Lupaus ja Lakeuden kutsu. Pääsin vaihtamaan muutaman sanan hänenkin kanssaan. 

Oli tosi hienoa olla mukana enskaribileissä. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin, ja muutenkin tuollainen tilaisuus oli minulle kokemuksena uusi. Väkeä oli paikalla joitakin kymmeniä. Pääasiassa ilmeisesti TAIKin opiskelijoita ja henkilökuntaa sekä tuotantoryhmän kavereita eri kuvioista. Ilmapiiri oli tosi avoin ja tuttavallinen ja kaikin puolin inspiroiva.

Ti 10.2.2009

Lainaan tähän viime yönä klo 1.22 Pekkarisen Antilta saamani tekstiviestin sisällön: "Hei kaikki! Eilen perheemme sai uudeksi jäseneksi kauniin pienen tytön. Painoa lähes neljä kiloa ja pituutta yli puoli metriä. Koko perhe voi hyvin ja vanhemmat ovat onnellisia. Tyttökään ei ole vielä valittanut mistään, joten hänkin lienee olosuhteisiin nähden ihan tyytyväinen. t. Antti, Elina ja tyttö!"

Olipas ihana uutinen! Onnea Antille ja Elinalle ihan hirveästi sekä omasta että koko Finn-Aikin puolesta! =)

Ma 9.2.2009

Ei hemmetti… Tällaiset sivustot pitäisi jotenkin filtteroida koneeltani… Yksiössäni on kohta joku Viipurin koirien orpokoti, tai vähintäänkin menetän totaalisesti yöuneni, kun alan pohtia, saavatkohan kaikki nuo kodittomat koirareppanat itselleen hyvän kodin… *nyyh!* Voi ei… Että pitikin törmätä tuohon sivustoon! =

BYÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!! Ei olisi pitänyt avata TÄTÄ sivua!!! Sen otsikko on "koiraenkelit". *niisk!*

Pe 6.2.2009

Karonkassani esitetty Café Brutal -elokuva löytyy tästä. 

Leffa on myös vapaasti ladattavissa omalle koneelle (MOV- ja MP4-muodoissa) Tung Buin kotisivuilta osoitteesta http://www.tungbui.com/Cafe_Brutal/ 

Linkkejä saa vapaasti levittää! =)

Elokuvassa esiintyvät Tung Bui, Mari Lehtinen ja Aino Manninen. Leffan on kuvannut ja leikannut Pekka Sipilä, ja sen on ohjannut Harri-Pekka Virkki. Käsikirjoituksen ovat tehneet Tung Bui ja Mari Lehtinen.

Filmi kuvattiin Helsingin yliopiston Metsätalossa (pääasiassa Romaanisten kielten laitoksen tiloissa) heinäkuussa 2008. Sen ensi-ilta oli väitöskaronkassani Bottalla lauantaina 10.1.2009.

—————————————————————–

ENGLISH DESCRIPTION OF THE FILM BY TUNG BUI

(Text quoted from Tung Bui's Facebook profile)

This short-film tells a story about surprising challenges that one might encounter while working on a Doctorate Thesis. Therefore, be prepared!

CLICK HERE TO SEE THE FILM

Directed by H-P Virkki
Screenplay by Tung Bui and Mari Lehtinen
Director of Photography Pekka Sipilä
2nd Camera H-P Virkki
Editing Pekka Sipilä
Fight Choreographer H-P Virkki and Tung Bui
Stuntman Aino Manninen

Cast

Thief – Tung Bui
Mari Lehtinen – As herself
Cleaner – Aino Manninen

PRODUCTION BACKGROUND

In the Spring 2008 Mari Lehtinen came up with an idea of making a short-film that would be both entertaining and also revealing her work and hobbies. She wanted to premiere it at her doctoral party on the day she had her public defence of her doctoral thesis. This was on January 10th 2009.

Mari Lehtinen, now a Ph.D. in French language and also a 4. dan aikidoka, knew me before as I had been teaching acrobatics in her dojo. She asked whether it would be possible to make the film. After giving some thought, and getting my stunt mentor H-P Virkki (http://www.imdb.com/name/nm0899393/) to direct the film, we decided to give it a try. The training took place during June and July '08. We shot the film in two days in July '08. DoP Pekka Sipilä, working for YLE and an aikido student of Mari, agreed to be the camera man and responsible for editing.

We wanted to keep the story as simple as possible. Coffee seemed to be essential resource in the French language department, therefore we used it as the starting point. The characters (Mari as herself) and the rest of the story came by itself – including the inside jokes. Though, most challenging part in the script was the dialogue…

Together with H-P we decided on the fighting styles. With Mari we wanted to show her skills in aikido and boxing. In this film her aikido skills were mainly portrayed in the hard falls she had to endure when fighting against my character. My style was a combination of acrobatics, kicks, parkour and dancing. To emphasize the difficulty of making a correct aikido fall, I had Aino Manninen (also an aikidoka) to perform a stunt for me 🙂

Although, this video was extremely fun to make it still took some amount of training and production effort to realize. Altogether it took 8 months and X amount of manhours from conception to finish. The budget was… Yes… Close to zero.

– Tung Bui

(The film can also be downloaded in MOV- and MP4-formats at http://www.tungbui.com/Cafe_Brutal/). 

Please feel free to spread the information on this short-film! =)

Olen Endo-sensein dan-leirillä Keravalla 3.-4.2.2009. Seishiro Endo shihan (8. dan) on yksi maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia aikidomestareita. Oman Saku Dojonsa lisäksi hän opettaa aikidoa mm. lajin kansainvälisellä päämajalla, Aikikai Hombu Dojolla, Tokiossa.

'Dan-leirit' ovat harjoitusleirejä, joihin voivat osallistua ainoastaan mustan vyön haltijat. Harjoituksia pidetään tällä leirillä neljä tuntia päivässä. Tapahtuman järjestävät Suomen Aikidoliitto ry ja Keravan Sandokai ry.

Ti 3.2.2009

(Klo 22.22): Leirin ensimmäinen päivä takana. Tuntui jotenkin nostalgiselta mennä treenaamaan Keravanjoen koulun (ent. Jaakkolan koulun) jumppasaliin. Kävin siellä pari vuotta karatetreeneissä joskus muksuna, ja sen jälkeen siellä on tullut käytyä eri leirien merkeissä monia kertoja. Oli hauska nähdä vanhoja tuttuja pitkästä aikaa. Nämä dan-leirit ovat ainutlaatuisia tilaisuuksia nähdä monia vanhoja treenaajia, joita en nykyään enää muuten juurikaan näe.

Treenit eivät olleet kovin rankkoja. Etenkin aamulla sensei puhui paljon. Päivän teemana tuntui olevan tyhjä rauhallinen mieli ja sitä seuraava välitön reagointi. Teimme erilaisia harjoitteita, joissa piti ensin odottaa rauhallisesti hyökkäystä katsoen hyökkääjää kokonaisvaltaisesti (ei siis pelkkää hyökkäävää kättä, tms.) ja väistää sitten hyökkäys. Sensei painotti mm. sitä, että vain tyhjä rauhallinen mieli pystyy reagoimaan välittömästi ja saamaan aikaan jotakin muutosta. Jos mieli on hätäilevä tai hermoileva, hyökkäykseen ei pysty reagoimaan riittävän nopeasti. Tätä varten tehtävät harjoitteet olivat loistavia (istuttiin polvillaan ja toinen hyökkäsi shomenuchilla seisaaltaan, jne.) ja tuntui tosiaankin siltä, että pystyin niiden kautta työstämään tiettyä rauhallisuutta. Kuten olen itsekin jo aiemmin todennut, tavoitteena aikidossa tuntuisi olevan tietty meditatiivinen tila.

Mielenkiintoista oli myös sensein huomautus siitä, että epäonnistumisia (eli kun käveli suoraan otsa edellä toisen shomenuchiin, tms…) ei pitäisi noteerata esim. naureskelemalla nolostuneesti (niin kuin usein tulee tehtyä) vaan yksinkertaisesti ignoroimalla ne pitämällä yllä keskittynyttä tilaa. Tätä täytyy työstää… Myöskään kipua tai raihnaisuutta ei pitäisi näyttää ulospäin (esim. silloin, kun nousee ylös seizasta), vaan liikkumisen pitäisi koko ajan olla hallittua ja näyttää vaivattomalta.

Teimme periaatteessa koko päivän varsin yksinkertaisia harjoitteita ja tekniikoita (iriminagea, sotokaitennagea ja shihonagea), joskin välillä hyökkääjiä oli kaksi. Ideana oli, että etsimme sinänsä tutuista asioista jotakin uutta ja pyrimme siten kehittämään niitä. Endo-sensei kertoikin heti leirin aluksi anekdootin japanilaisista Nobelin palkinnon saaneista tiedemiehistä, jotka olivat kuulemma saavuttaneet mullistavat tuloksensa yksinkertaisesti työstämällä jatkuvasti samoja asioita ja keksineensä niistä sitten lopulta jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut vielä huomannut. Sensein mukaan olennaisinta onkin siksi työstää samoja asioita koko ajan, pitkän aikaa. Se on se, mikä johtaa tuloksiin.

Opin tänään paljon uutta, sinänsä tutuista asioista. Sensei opetti minua harvinaisen paljon (luultavasti Japanin-reissuni ansiosta), mikä oli tietysti motivoivaa. Päivä oli siis antoisa. Helppoa ei kuitenkaan koko ajan ollut. Jouduin nimittäin taas työstämään perfektionismiani jouduttuani yhdessä vaiheessa kaikkien eteen näyttämään yhden harjoitteen, jossa sensei roikkui kädessäni ja minun piti kuljettaa hänet selkäni takaa täysin rennolla ja kevyellä kädellä eteeni. Mielestäni olin ihan rento ja tein kevyesti, mutta sensein mielestä tein liian vahvasti. Yritin monta kertaa, mutta en saanut sitä onnistumaan senseitä tyydyttävällä tavalla (eikä hän todellakaan mitenkään piiloitellut asiaa leirin 70 muulta osallistujalta…). Tunsin itseni huonoksi ja olin sen jälkeen tunnin verran ihan armottomassa vitutuksessa. Jossain vaiheessa kuitenkin pääsin siitä yli ja oli taas ihan hyvä fiilis. Ei minun tarvitse kaikkea osata ja aina onnistua. Keskimäärin minulla kuitenkin sujuu ihan hyvin. Täytyy yrittää tukeutua siihen.

Illalla olimme syömässä Provençale-raflassa Keravan keskustassa. Sekin oli jotenkin nostalgista. Muistan niin monta illanviettoa kyseisestä raflasta vuosien takaa.

Ke 4.2.2009

(Klo 9.05): Treenit alkavat kymmeneltä, ja olen tässä juuri lähdössä sinne. Vitsti, että väsyttää IHAN sairaasti! Kirjoittelin viime yönä uudella minikannettavallani yhtä juttua myöhään aamuyöhön, ja yö jäi siksi turhan lyhyeksi. Vitsit, että nukuttaa…

(Klo 22.46): Pitkä päivä alkaa vihdoinkin olla takana. Löhöän kotisohvallani ja testailen tässä samalla uutta minikannettavaani (Acer Aspire One), jonka ostin maanantaina väitöslahjarahoillani. Tosi kätevä, joskin zoomi tuntuu toimivan ihan liian herkästi (pomppii koko ajan miten sattuu).

Anyway, leiri meni tänään ihan kivasti. Olin kylläkin aamusta lähtien tosi väsynyt tänään, koska olin nukkunut viime yönä ihan liian vähän. Aamutreeneissä tehtiin samoja shomenuchi-harjoitteita kuin eilenkin: väisteltiin toisen shomenuchi-hyökkäyksiä ensin polviltaan ja sitten seisaaltaan. Ekan tunnin ajan tehtiin yhtä hyökkääjää vastaan ja tokan tunnin ajan pääasiassa kahta hyökkääjää vastaan. Ne olivat tosi hyviä harjoitteita, mutta niitä tehtiin niin pitkään, että alkoi vähitellen hieman kyllästyttää. Erityisesti kahta hyökkääjää väisteltiin yhdessä vaiheessa ihan SIKApitkään. Aamutreenit olivat kuitenkin tosi antoisat, koska tein niiden aikaan kaksi tärkeää filosofista havaintoa. 1) KOSKAAN ei pitäisi päästää mieleensä sellaista ajatusta, että "vitsit, että tätä harjoitetta tehdään taas ihan SAIRAAN pitkään… boooring!! tehtäis jo jotain muuta…." Koska sen jälkeen se ajatus valtaa koko mielen, ja alkaa ottaa päähän. Ja siitä päästäänkin sitten toiseen kohtaan: 2) KOSKAAN ei pitäisi päästää mieleensä sellaista ajatusta, että "hemmetti, nythän tämä menee ihan päin hanuria… ei suju ollenkaan…. että meneekin huonosti…" Se on nimittäin itseään toteuttava ajatus, joka takaa sen, että 100 %:n varmuudella kaikki menee sen jälkeen totaalisesti päin persettä. Pitäisi siis toteuttaa Endo-sensein sanoja ja &
quot;kohdata epäonnistumiset tyyneydellä ilmettä väräyttämättä". Se oikeasti toimii.

Iltapäivätreeneissä teimme kaikenlaisia kontaktiharjoituksia. Ensin työnnettiin olkapäitä, lantiota, hartioita, nyrkeillä kämmeniä, jne.). Työntöharjoitusten jälkeen tehtiin myös vapaata kontaktikikkailua katatedorista ja yokomenuchista. Yritin koko ajan vältellä joutumista ukeksi eteen, koska se yksi eilinen kokemus ei ollut kovin mieltä ylentävä. Sensei kuitenkin poimi minut eteen melkein puoliväkisin takarivistäkin. Tällä kertaa se sujui kuitenkin ihan kivasti ja kohotti fiilistäni. Sensei todellakin opetti minua aika paljon tällä kertaa.

Sensei puhui tänäänkin monista kiinnostavista asioista. Esimerkiksi luovuudesta. Endon tapa tehdä aikidoa on hyvin luova, ja hän kannustaa jatkuvasti ihmisiä harjoittelemaan luovasti. Muoto on hänen mukaansa olemassa vain sitä varten, että sen voi unohtaa (opeteltuaan sen ensin, tietenkin). Hän kertoi myös hauskan jutun yhdestä japanilaisesta nobelistista, joka oli tutkinut sitä, miksi kiiltomadon takapuoli kiiltää. Sensei totesi, että vaikka kaikki tietävät kiiltomadon takapuolen kiiltävän, harva olisi tullut ajatelleeksi tutkia sitä, MIKSI se kiiltää. Se on luovuutta. Ajatella, että joku tosiaankin on tullut ajatelleeksi tutkia kiiltomadon hanuria ja saanut siitä oikein Nobelin palkinnon! (Ooooh, the guru…!) Aikidokin on Endon mukaan eräänlaista tutkimusta, ja parhaat tutkimukset syntyvät leikittelevän etsimisen ja kokeilemisen kautta. Harjoitteluun tulee suhtautua 'tunnollisesti' mutta ei turhan 'vakavamielisesti', sillä vakava mieli ei ole riittävän herkkä ottamaan vastaan ja reagoimaan.

Tämä päivä oli fyysisesti jonkin verran rankempi kuin eilinen. Kovin väsyttäviä treenit eivät kuitenkaan olleet. Endo ei ole fyysisesti kovin hyvässä kunnossa tällä(kään) hetkellä, koska hänellä on juuri ollut joku silmäleikkaus, eikä hän siksi saisi rasittaa itseään ollenkaan. Tämä näkyi jonkin verran treenirytmissä. Japanissa ollessani hän oli paremmassa kunnossa ja veti varsin fyysisiä treenejä. Kaipasin hieman jotakin sellaista järisyttävää jiywaza-käsittelyä, jonka kohteeksi pääsin Japanissa, mutta mitään ihan sellaista mättöä ei tähän leiriin sisältynyt. Sain siltikin leiristä paljon irti ja olen tyytyväinen, että osallistuin.

Illalla minun piti vielä mennä joksikin aikaa töihin tekemään taittokorjauksia SKY Journaliin toimittamiini artikkeleihin. Kirja pitäisi saada painoon tällä viikolla, joten oli pakko vähän kiirehtiä. Onneksi olin valmistellut huomisen opetukseni (Tekstinymmärtäminen II -kurssin) jo aiemmin, joten ei tarvinnut tehdä sitä paniikissa tänä iltana.

Su 1.2.2009

Tässä vielä joitakin kuvia karonkasta:

Minä ennen karonkan alkua

Akateemisten pöytä

Kavereiden pöytä

Pekka ja Tung

H-P, Aino ja minä

Morelin puhe

Juhanin puhe

Café Brutal -leffan kansi

Ja tässä vielä yksi kuva väitöskahveilta

Pe 30.1.2009

Luin tänään Metro-lehdestä, että joku nainen oli kyllästynyt koiraansa ja heittänyt tämän maahan kerrostalon 12. kerroksesta. Koira kuoli välittömästi. Mielestäni tämä oli todella järkyttävä uutinen, ja se pilasi perjantai-iltani. Onneksi tekstissä ei mainittu tarkempia tietoja koirasta (rotu, väri, ikä, jne.), koska silloin minun olisi ollut liian helppo kuvitella mielessäni, miltä se hauvaparka näytti viimeisillä hetkillään, ja sitä kautta samaistua sen tuntemuksiin: raa'an väkivallan kohtaaminen, täydellinen hylätyksi tuleminen, luottamuksen menetys, rakkauden menetys, pelko, kauhu, väistämätön kuolema ja täydellinen ruumiin muodon tuhoutuminen. Ja kaikki tuo tapahtui sille koiraparalle silmänräpäyksessä! Se menetti KAIKEN juuri ennen kuolemaansa, ja koki siksi pahimman mahdollisen kuoleman. Mielestäni ihminen, joka on pystynyt tekemään tuollaisen teon omalle lemmikilleen, on täysin mielipuoli ja pahasti vaarallinen ympäristölleen. Vaatisin hänelle ehdotonta vankeustuomiota murhasta.

Muistan, kun viime toukokuussa kävelin Keravalla ja näin kadulla auton alle jääneen oravan. Se makasi selällään asvaltilla puoliksi muussaantuneena. Sen lasittuneessa mustassa katseessa näkyi vielä vivahdus kauhua ja kipua. Katsoin sitä hetken ja aloin voida pahoin. Teki mieli tehdä asialle jotakin, mutta en oikein tiennyt, mitä tehdä. Oravahan oli jo kuollut. Oli liian myöhäistä. Jatkoin matkaa kuin humaltuneena sanoen itselleni, että asialle ei voinut enää mitään. Vainaja jäi asvaltille makaamaan alastomana traagisen tapaturmaisen kuolemansa kanssa. Se olisi pitänyt kantaa metsän reunaan ja haudata rakastamiensa puiden viereen. Se olisi ansainnut sen. Mutta kukaan ei välittänyt sen vertaa pienen oravan maan päällä kulkemasta polusta. En minäkään, sillä jatkoin vain matkaa.