Puheen prosodisten piirteiden (sävelkulun, voimakkuuden, rytmin, taukojen, puhenopeuden, jne.) multimodaalinen luonne tulee esille muun muassa siinä, että ne toimivat yhteistyössä vuorovaikutuksen kielellisten piirteiden ja eleiden kanssa. Esimerkiksi luokkahuonetilanteissa opettajalla on käytössään monikanavainen
järjestelmä, jota hän voi hyödyntää seuraavaa puhujaa valitessaan. Kielellisten keinojen lisäksi hän voi merkitä prosodisesti seuraavan puhujan valintaa ilmaisevan puhuttelusanan sekä katsoa, nyökätä tai osoittaa kädellä valittua puhujaa kohti. Toisaalta on myös tilanteita, joissa eleiden käyttö ei ole mahdollista. Tällainen tilanne syntyy esimerkiksi silloin, kun opettaja istuu luokan perällä oppilaiden takana. Tällöin prosodia on kielen ohella ainoa mahdollinen keino vahvistaa puhujavalintaa.
Samankaltainen tilanne syntyy esimerkiksi interaktiivisissa tv-ohjelmissa, joissa
puhujavalinnan tekevä tv-juontaja ja ohjelmaan osallistuvat henkilöt eivät ole fyysisesti
samassa tilassa.

Olen kirjoittanut seuraavat julkaisut tästä aihepiiristä:

• Voilmy, Dimitri & Wiklund, Mari (2013): Syntactic and prosodic forms of first names in institutional interaction involving multiple participants. Discours 13 (julkaistu internetissä).

• Lehtinen, Mari (2011): Prosodiset ilmiöt vuorovaikutuskeinoina institutionaalisessa keskustelussa. In: Haddington, P. & Kääntä, L. (eds.), Kieli, keho ja vuorovaikutus. Multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan. SKS, Helsinki, 93-121. [Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1337]. (ARTIKKELI LÖYTYY MM. ACADEMIA.EDU:STA)

Jotakin tällaista mietin väitöskirjassani puheen kontekstualisoinnin luonteesta: että kontekstualisointi olisi kuin noesis Husserlin fenomenologiassa. Että eri kielen tasot – kuten leksikaalinen, syntaktinen, episteeminen, morfologinen, foneettinen, vuorovaikutuksellinen, jne. – olisivat noemoja eli eräänlaisia kognitiivisia rakenteita, ja näihin liittyvät raa’at aistimukset (äänteet, prosodiset piirteet, syntaktiset rakenteet, sanat, morfologiset elementit, puhekumppanin reaktioista aiheutuvat vuorovaikutukselliset piirteet, jne.) saisivat tietoisuudessa “informaationsa” intentionaalisen noesis-ajatusprosessin kautta. Kukin noema vastaa kuvaa, jonka olemme muodostaneet jostakin kielen tasosta (esimerkiksi leksikaalisen tason merkityksestä sanotun kontekstualisoinnissa) muistojemme, kokemustemme ja odotustemme perusteella. Jos näemme vaikkapa talon suoraan edestä päin, fenomenologian mukaan havaitsemme sen kuitenkin kokonaisena objektina, jolla on myös sivuseinät, katto, lattia, jne., vaikka emme niitä juuri sillä hetkellä näkisikään, koska talon noema – eli kokemuksemme, muistomme ja odotuksemme talosta – kertovat, että talo muodostuu muustakin kuin pelkästä julkisivusta. Puheen kontekstualisointia voidaan verrata noesikseen, koska olemme muodostaneet mielessämme kuvan – noeman – kaikkien eri kielen tasojen roolista sanotun kontekstualisoinnissa ja tulkitsemme puhetta suhteessa näihin noemoihin.

RANSKANKIELINEN KATKELMA AIHEESTA VÄITÖSKIRJASTANI (ss. 26-27):

« Pour éclairer la nature du processus de la contextualisation, celui-ci pourrait, à notre avis, être comparé à la noèse (acte de la pensée) dans la phénoménologie. En effet, selon cette méthode philosophique développée par Husserl (Husserl 1913 [1950] ; Hintikka 1982), toutes les perceptions brutes, c’est-à-dire les données immédiates apparaissant aux organes sensoriels, sont « informées » par la noèse, ce qui permet à ces perceptions d’avoir leur contenu intentionnel. La noèse s’effectue par rapport aux noèmes (objets de la pensée) qui correspondent à des images que nous nous sommes formées de différents objets sur la base de nos souvenirs, expériences, attentes, etc. Par exemple, si nous sommes placés devant une maison et que nous ne voyions, perceptivement, que sa façade avant, nous avons tout de même tendance à appréhender la maison comme un tout comportant plusieurs côtés, toit, sol, intérieur, etc. Selon l’approche phénoménologique, cela est dû au fait que le noème que nous avons d’une maison ne la représente pas comme quelque chose qui consisterait uniquement en une façade ; il nous la suggère comme un objet beaucoup plus complexe.

De même, la contextualisation du discours constitue un procédé complexe qui peut, à titre illustratif, être comparé à la noèse. Les différents niveaux d’organisation présentés ci-dessus (cf. 1.4.2) constitueraient selon cette approche des noèmes que nous avons des rôles joués par ces niveaux dans l’interprétation des dires. Nous avons, par exemple, une conception intuitive – basée sur l’ensemble de nos expériences antérieures – du rôle que joue le niveau lexical dans la construction du cadre interprétatif. Par conséquent, les indices lexicaux apparaissant dans le discours sont interprétés par rapport à ce noème lexical, les indices syntaxiques par rapport au noème syntaxique, les indices interactionnels par rapport au noème interactionnel, etc. La contextualisation, c’est-à-dire le procédé par lequel s’effectue le « cadrage interprétatif » des données discursives immédiates, se sert de l’ensemble des noèmes relatifs aux données dont nous disposons et constitue, de ce fait, une sorte de « noèse discursive ». Les données perceptives immédiates reçoivent leur contenu intentionnel seulement après avoir subi la noèse ; il en va de même pour les données discursives premières qui ne deviennent intentionnelles que moyennant le recours aux noèmes correspondants.»

Lähde:

Lehtinen, Mari (2008): La contextualisation du discours radiophonique par des moyens prosodiques. L’exemple de cinq grands philosophes français du  XXe siècle. [Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki LXXIV]. Helsinki: Société Néophilologique de Helsinki. (290 + XII s. + DVD) (Julkaistu myös internetissä.)

Pian väittelemisen jälkeen puuhastelin hetken aikaa pienen vertailevan tutkimuksen parissa. Kyseisen tutkimuksen päämääränä oli vertailla ranskan intonaatiojärjestelmää ja Sara Routarinteen (2003) tutkimia sävelkulun loppunousuja nuorten Helsingissä asuvien tyttöjen puheessa.

Tutkimukseni osoitti, että vaikka suomen ja ranskan intonaatiojärjestelmät ovat hyvin erilaisia ja vaikka kyseiset kielet eivät ole sukua keskenään, lausumanloppuisten sävelkulun nousujen osalta niissä oli tutkitun aineiston valossa seuraavia yhtäläisyyksiä: 1) sävelkulun loppunousu ilmaisi kummassakin kielessä jatkuvuutta tutkimuksen kohteena olevissa konteksteissa; 2) loppunousu kutsui puhekumppanin reaktiota; 3) loppunousun avulla puhekumppanin huomio kohdistettiin johonkin tiettyyn asiaan; 4) loppunousu oli keino, jonka avulla käännyttiin puhekumppanin puoleen, ja 5) loppunousua käytettiin puhekumppanin orientoimiseen jatkoon nähden.

Samoin kuin ranskassa sävelkulun loppunousuja käytetään yleisesti ‘reeman’ (sanotun varsinaisen sisällön) uudelleen kategorisoimiseen johdannoksi jatkoon nähden, myös tutkitussa suomenkielisessä aineistossa loppunousu uudelleen kategorisoi sanotun eräänlaiseksi johdannoksi jatkoon nähden.

AIHETTA KOSKEVAT JOHTOPÄÄTÖKSET:

• PR = pitch rise (sävelkulun nousu)

Despite the fact that French and Finnish are typologically distant languages and basically characterised by very different intonation systems, some remarkable similarities can be found concerning the use of utterance-final PRs in discourse. Indeed, both the findings of Routarinne (2003) concerning Finnish and those of Morel and Danon-Boileau (1998) concerning French suggest that an utterance-final PR typically 1) indicates continuity, 2) calls the interlocutor’s attention, 3) is used to focus the interlocutor’s attention, 4) constitutes a sign of turning towards the interlocutor, and 5) orients the recipient with regard to what will follow. These similar features were found simply by comparing the results of the studies of Routarinne (2003) and Morel and Danon-Boileau (1998). The original contribution of this paper concerns the phenomenon consisting of the recategorization of the rheme with the help of an utterance-final PR: indeed, applying the theory of Morel and Danon-Boileau (1998) to the data of Routarinne (2003) shows that the Finnish utterances carrying a final PR actually constitute rheme segments that are being recategorised as preambles for what will follow.

The similarity does not, however, concern other positions: the French preambles always carry a final PR (Morel & Danon-Boileau, 1998), whereas – according to this study – the Finnish preambles do not. Thus, whereas the oral paragraphs of French always include several utterance-final PRs, the only utterance-final PRs occurring in the Finnish data are those carried by the recategorised rheme segments. As the final PR occurs in the Finnish data only as a recategorization means and not as a standard element of a certain constituent of the oral paragraph, it remains a marked feature in the Finnish data.

As far as the structure of the oral paragraph is concerned, the findings presented in this paper suggest that the Finnish preamble is much more condensed than the French preamble. According to Morel and Danon-Boileau (1998: 37), the French preamble is typically very long and even a bit heavy. However, as in French, if one or several of the preamble constituents do not occur, the functions typically carried by them are taken over by the other constituents. Indeed, in the Finnish data, one preamble constituent typically carries several functions. In other words, whereas the French preamble constituents typically occur one after another, in the Finnish data, the preamble consists of overlapping segments. For instance, the elements constituting the framework often also carry the functions of several other preamble constituents such as the point of view, the dissociated modus and the disjointed lexical support. Consequently, the Finnish preamble is generally much shorter than the French preamble. Unlike in French, the preambles do not carry a final pitch rise in the Finnish data. On the other hand, instead of using prosodic means for indicating the continuation of the oral paragraph, the preambles of the Finnish data normally include continuation-implicative syntactic features. This highlights the complementarity and the non-redundancy of different levels of marks of cohesion in the structuration of discourse (Morel & Danon-Boileau, 1998).

In light of these data, the general structure of the Finnish rheme seems similar to the French one: ‘pronoun + verb + X’ (‘X’ being a complementary sequence, the nature of which is variable). As in French, it expresses a singularized positioning of the speaker with regard to what has been presented in the preamble (the “point” where the preamble has been driving at). It also brings syntactic completion to the whole constituted by the preambles and by the rheme. Unlike the preambles, the rheme does not normally include any continuation-implicative syntactic features.

Lähdeviite:

• Lehtinen, Mari (2010): The Recategorisation of the Rheme and the Structure of the Oral Paragraph in French and in Finnish. Discours 7 (julkaistu internetissä).

Jatko-opintojeni loppuvaiheilla minulla oli joitakin tutkimusharrastuksia, jotka liittyvät välimerkkien käyttöön ranskankielisissä chat-keskusteluissa.

Tutkimusteni mukaan kirjoitetussa kielessä tavallisesti pisteen ilmaisemaa päättyvyyttä chat-keskusteluissa ilmaisi useimmiten “nollamerkki” eli välimerkin poisjättäminen.

Jatkuvuutta puolestaan ilmaisi kolme pistettä. Lisäksi kolmea pistettä käytettiin mm. vuoron fragmentoimiseen, ja se liittyi myös usein erilaisiin puhetoimintoihin kuten uuden osallistujan mukaan tulemiseen, tervehdyksiin, puhutteluun ja chatistä poistumiseen. Pisteiden lukumäärä ei ollut vakio: se saattoi olla enemmän kuin kolme tai vastaavasti vain kaksi. Pisteiden lukumäärä ei kuitenkaan tutkitun aineiston valossa vaikuttanut olevan olennaista välimerkin tehtävien kannalta. Kolmen pisteen tehtävä tyylikeinona vaikutti erityisen selvältä silloin, kun se liittyi dialogipartikkeliin, lyhenteeseen tai interjektioon. Silloin se toimi ylimääräisenä kontekstualisointikeinona, jonka tehtävänä oli johdatella vastaanottajan tulkintaa. Kolme pistettä saattoi esimerkiksi viitata osallistujien yhteiseen tietämyskenttään  (tyylin: “muistathan vielä sen, kun…”) tai valmistella keskustelukumppania epämieluisaan vastaukseen (tyyliin: “lähdetkö tänään leffaan kanssani?” – “no tuota…”).

Huutomerkillä ja kysymysmerkillä oli tutkitussa aineistossa samanlaisia huudahdusta ja/tai kysymystä ilmaisevia tehtäviä kuin kirjoitetussa kielessä yleensäkin. Niiden lukumäärän kasvattaminen yhtä suuremmaksi loi vaikutelmaa puhutusta kielestä ja kompensoi puheen prosodisten piirteiden (äänen voimakkuus, sävelkulku, jne.) sekä ei-kielellisen viestinnän (ilmeet, eleet, jne.) puutetta.

Tässä kolmen pisteen käyttöä koskevat johtopäätökseni (ranskaksi):

« D’une manière générale, les fonctions des points de suspension sur les tchats semblent donc être liées à l’indication de la continuité et à la fragmentation du tour. Ces fonctions dites principales se chevauchent cependant souvent avec différents emplois interactionnels et stylistiques. En effet, lorsque les points de suspension s’associent aux termes d’adresse et aux salutations, ils peuvent notamment faciliter les actions de s’introduire dans la conversation, de recevoir un nouveau participant, de s’adresser à une certaine personne, de quitter le forum, etc. Le nombre des points constituant le signe de ponctuation n’est pas fixe : bien que la majorité des occurrences consistent en trois points, le nombre des points peut aussi être supérieur à trois ou bien réduit à deux. Le nombre des points ne semble cependant pas être très pertinent sur le plan des fonctions véhiculées par le signe de ponctuation.

Les fonctions stylistiques des points de suspension varient naturellement selon le contexte. L’emploi stylistique est particulièrement clair lorsque les points de suspension s’associent à une particule discursive, à un acronyme ou à une interjection. Dans ces cas, le signe de ponctuation constitue un indice de contextualisation supplémentaire, servant à guider le processus de l’interprétation de(s) destinataire(s) (Gumperz 1982, 1992). Plus précisément, les points de suspension semblent dans ces cas souvent mettre en valeur la fonction modale de l’élément lexical auquel ils s’associent et souligner l’impression de la subjectivité typiquement véhiculée par ce type d’éléments (Kerbrat-Orecchioni 1984 ; Fernandez 1994).

Conformément à leur emploi typique dans la littérature, les points de suspension apparaissant sur les tchats semblent souvent être utilisés pour créer un effet du prolongement inexprimé de la pensée à la fin du segment terminé (Grevisse et Goosse 2007 : 138 ; Riegel, Pellat et Rioul 2004 : 91). De plus, ce signe de ponctuation véhicule souvent un sous-entendu (Drillon 1991 : 406), qui peut notamment constituer une référence au champ commun des connaissances des participants. Sur le plan interactionnel, les fonctions stylistiques des points de suspension peuvent aussi être employées notamment pour préparer l’interlocuteur à une réponse non préférée. Souvent, ce signe de ponctuation semble également créer un « effet d’oralité » dans le dialogue écrit14 : il peut notamment servir à imiter une pause ou un débit particulier de la parole (Grevisse et Goosse 2008 : 138 ; Riegel, Pellat et Rioul 2004 : 91 ; Werry 1996 : 56–57).»

Lähdeviite:

• Lehtinen, Mari (2009): Les points de suspension comme ressource interactionnelle sur les tchats francophones. In: Havu E., Härmä J., Helkkula M., Larjavaara M. & Tuomarla U. (éds.), La langue en contexte. Actes du colloque «Représentations du sens linguistique IV », Helsinki 28-30 mai 2008. Société Néophilologique, Helsinki, 323-336. [Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, Tome LXXVIII]. (julkaistu myös internetissä).

Tässä välimerkkien käyttöä yleisesti koskevat johtopäätökseni (ranskaksi):

« L’emploi de la ponctuation sur les tchats semble donc relever à la fois des fonctions traditionnelles des signes de ponctuation ainsi que des traits spé- cifiques des dialogues en ligne. Autrement dit, tout en respectant constamment un principe d’économie et un style familier, les fonctions traditionnelles des signes de ponctuation y sont mises au service de différents buts interactionnels.

En raison de la structure technique des dialogues de tchats, l’emploi d’un signe conclusif est le plus souvent redondant. Pour cette raison, la fonction conclusive du point y est typiquement véhiculée par le signe «zéro», c’est-à- dire, par l’absence du signe de ponctuation.

Les points de suspension constituent un signe multifonctionnel sur les tchats. Typiquement, c’est la fonction continuative traditionnellement attribuée à ce signe qui est mise au service des buts interactionnels et stylistiques divers. De même, les points de suspension sont souvent employés sur les tchats pour contribuer à la structuration interne du tour.

Comme l’a constaté C. Werry (1996), les signes de ponctuation sont employés pour compenser l’absence des traits prosodiques et paralinguistiques sur les tchats. Cela est particulièrement évident dans le cas des occurrences multipliées du point d’interrogation et du point d’exclamation. Dans l’interaction face-à-face, l’effet stylistique véhiculé par la multiplication de ces signes serait typiquement créé par des moyens prosodiques et paralinguistiques. De même, les points de suspension apparaissant à l’intérieur d’un tour y sont souvent employés pour créer un effet d’interruption ou d’allongement.

A la manière des émoticones (qui représentent des traits extralinguistiques de l’interaction), les signes de ponctuation constituent souvent des «indices de contextualisation» dans les dialogues de tchats. Autrement dit, ils servent à guider le processus de l’interprétation du destinataire et à indiquer comment le contenu du tour devrait être interprété. Mais à la différence des émoticones, les signes de ponctuation servent naturellement toujours aussi à indiquer la conclusion, la continuité, l’exclamation ou l’interrogation. » 

Lähdeviite:

• Lehtinen, Mari (2010): La  « grammaire » de la ponctuation sur les tchats francophones. In: Havu J., Klippi C., Hakulinen S., Jacob Ph. & Santisteban Fernández J. (eds.), Actes du XVII^e Congrès des Romanistes Scandinaves, Tampere (Finland), August 12-15, 2008. [Tampere Studies in Language, Translation and Culture. Series B 5]. Tampere University Press, Tampere, 746-759 (julkaistu internetissä).

Silmä. (Kuvan silmä ei liity tutkimukseemme. Se on vain kaivettu jostain netistä.)

Tein kirjoitustulkkaushankkeessa työskennellessäni (v. 2011-2012) yhteistyötä mm. tietojenkäsittelytieteen tutkijoiden kanssa. Yhteistyön pohjalta syntyi mm. artikkeli, joka käsittelee silmänliikkeiden ja dynaamisen tekstin kielellisen prosessoinnin suhdetta kirjoitustulkkauksessa. Kirjoitin artikkelin yhteistyössä Selina Sharminin (Tampereen yliopisto) kanssa. Selina Sharmin on artikkelin ykköskirjoittaja, ja juttu julkaistiin osana hänen väitöskirjaansa vuonna 2015.

Tutkimuksemme tukee aiempia tutkimuksia, joiden mukaan dynaamisen tekstin sana sanalta lukeminen on tehokkaampaa kuin kirjain kirjaimelta lukeminen. Kuitenkin Suomessa kirjoitustulkit usein käyttävät tulkkaamisen apuvälineenä Word-ohjelmaa, jossa teksti ilmestyy kirjan kirjaimelta.

Lisäksi tutkimuksemme osoittaa, että taaksepäin suuntautuvissa silmänliikkeissä (regressions) katse laskeutuu yleensä sisältösanojen päälle. Substantiivit ovat kaikkein todennäköisimpiä sanoja, joiden päälle katse laskeutuu. Silmänliikkeet vaikuttavat seuraavan samaa leksikaalista hierarkiaa kuin ensimmäisen kielen omaksumisessa: ensin tulevat substantiivit, sitten muut sisältösanat, ja vasta kolmantena kieliopilliset sanat (eli ‘välinesanat’). Jatkossa kirjoitustulkkauksessa tulisi siis ottaa entistä paremmin huomioon tämä leksikaalinen hierarkia, joka siis heijastaa merkityksen rakentamista dynaamista tekstiä luettaessa. Tulisi miettiä, miten sisältösanoja voitaisiin korostaa, ja jos mahdollista, redusoinnin tulisi koskea ainoastaan kieliopillisia sanoja. Tulokset voivat olla hyödyksi myös muiden tulkkaustyyppien, mediaesitysten sekä tietokonevälitteisen kommunikaation kehitystyössä.

Lähdeviite:

• Sharmin, Selina & Wiklund, Mari (2014): Gaze Behaviour and Linguistic Processing of Dynamic Text in Print Interpreting. In: Proceedings of the Symposium on Eye Tracking Research and Applications (ETRA ’14). ACM, New York, 263-266 (julkaistu internetissä).

TÄSSÄ ARTIKKELIN JOHTOPÄÄTÖKSET:

“Earlier studies have shown that the comprehension is improved in the word-by-word format compared to the letter-by-letter format. On the other hand, Rayner (1998) has documented that look backs or rereading can be indicators of comprehension difficulties. In this study, observing gaze behaviour revealed significantly more regressive starting points and landing points, i.e., participants reread previous words more, in the word-by-word format than in the letter-by-letter format. The increase in number of regressions can have two causes: poor comprehension on first reading, or desire to strengthen comprehension when there is a better chance for it because the new text appears with longer breaks between words than between letters. In either case regressions should help and result in better understanding. In addition, regression length or percentage of reread words per regression was almost equal for both presentation formats. Hence, in parallel to existing default letter-by-letter presentation in print interpreting, this study suggests the use of the word-by-word format as an alternative.

As already mentioned, previous studies have shown that content words are fixated about 85% of the time, whereas function words are fixated only about 35% of the time (Carpenter and Just 1983; Rayner and Duffy 1988, Furtner et al. 2009). This result falls in line with our findings according to which the first and the second landing points of regressions are generally (90.8%) content words.

Indeed, our results show that the test subjects look for primary and secondary elements of language in order to construct the meaning of what they have just read. Nouns, which are primary elements, are the most likely landing points of regressions (Furtner et al. 2009).

The fact that the lexical hierarchy that can be found here is the same as the one typically observed in the acquisition of language (O’Grady 1987; Furtner et al. 2009) reflects the cognitive processing of language by which the meaning is being constructed. This, in turn, suggests that there is a relationship between the gaze behaviour and the linguistic processing of dynamic text.

In addition, since regressions were more common for the word-by-word presentation format, rendering the text word-by-word should be supported by print interpretation software. Sprintanium (Špakov 2011), the tool used in our experiments, does this, whereas many professional print interpreters use simply Microsoft Word which does not have this option.

Being conscious of this lexical hierarchy may also help print interpreters to improve the presentation of dynamic texts to the user. This could be done for example by highlighting the primary elements and by reducing only tertiary elements of language.”

KOKO ARTIKKELI LÖYTYY MM. ACADEMIA.EDU:STA.

Lisäksi aihepiiristä on pian tulossa toinen artikkeli:

• Sharmin, Selina; Wiklund, Mari & Tiittula, Liisa (2016): The Reading Process of Dynamic Text – A Linguistic Approach to an Eye Movement Study. SKY Journal of Linguistics 29: 2016 (tulossa).

Julkaisin vuonna 2015 Ranskan ääntämisoppaan. Tässä katkelma oppaan esipuheesta:

“Ranskan kielen äänteet tuottavat usein ongelmia suomea äidinkielenään puhuville kielenoppijoille. Syynä tähän ovat kielten varsin erilaiset äännejär­jestelmät. Yhtäältä ranskassa on joitakin foneemeita, joita suomessa ei ole lainkaan. Tällaisia ovat esimerkiksi frikatiivit eli hankausäänteet /ʒ/ (esim. sanassa jeune, ’nuori’) ja /ʃ/ (esim. sanassa vache, ’lehmä’). Toisaalta jotkut sinänsä tutut foneemit ovatkin ranskassa erilaisia. Tästä selvin esimerkki lie­nee ranskan /ʀ/ (esim. sanassa parler, ’puhua’), joka on varsin erilainen kuin suomen /r/ (esim. sanassa ’riita’). Lisäksi joitakin suomen vokaaleja vastaa ranskassa kaksi hieman erilaista foneemia, koska ranskassa vokaalien väl­jyysasteita on neljä, kun taas suomessa niitä on vain kolme. Tästä johtuen suomessa on vain puolisuppea /e/, kun taas ranskassa on sekä puolisuppea /e/ että puoliväljä /ɛ/; suomessa on vain puolisuppea /o/, kun taas ranskan järjestelmään kuuluu sekä puolisuppea /o/ että puoliväljä /ɔ/, jne.

Ranskan ääntämistä luonnehtii kauttaaltaan tiukkuus, kun taas suomen ääntämiselle on tyypillistä höllyys. Artikulaatioelimet ovat siis ranskaa puhut­taessa huomattavassa jännitystilassa, kun taas suomessa ne ovat melko ren­toina. Artikulaation tiukkuudesta johtuukin jossain määrin se, että puhuvan ranskalaisen kasvot saattavat suomalaisesta vaikuttaa ilmeikkäältä. Ranskalai­sen puhujan huulet todellakin liikkuvat enemmän kuin suomalaisen, ja myös poskien lihakset ovat ranskaa puhuttaessa tyypillisesti suuremmassa jänni­tystilassa. Esimerkiksi vokaalien pyöreys toteutuu ranskassa voimakkaammin kuin suomessa: ranskan /y/:tä tuotettaessa huulet ovat pyöreämmät kuin suo­men /y/:ssä ja suuntautuvat vahvemmin ulospäin. Sinänsä tutulta vaikutta­vien äänteiden tuottamismekanismeissa on siis pieniä eroja, jotka vaikuttavat luonnollisestikin siihen, miltä äänteet puheessa kuulostavat.

Suomen kielelle tyypillisten tuottamismekanismien suora siirtäminen ranskaan saa helposti aikaan voimakkaan vierasperäisen korostuksen ja voi jopa vaikeuttaa puheen ymmärrettävyyttä. Tämän oppaan tarkoitus onkin käsitellä ranskan foneemeita kontrastiivisesta näkökulmasta. Toisin sanottuna tulevissa kappaleissa nostetaan mahdollisimman konkreettisesti esiin suomen ja ranskan ääntämisen eroja sekä ranskan piirteitä, joihin suomea äidinkiele­nään puhuvien tulisi erityisesti kiinnittää huomiota. Opas on suunniteltu vas­taamaan yliopistotasoisen ranskalaisen filologian oppiaineen perusopintoi­hin sisältyvän fonetiikan kurssin tarpeita. Opas on laadittu mahdollisimman yleistajuiseksi ja helposti lähestyttäväksi. Täten se soveltuu myös muuhun opetuskäyttöön sekä itseopiskeluun. Teoreettisia selityksiä tuetaan kuva- ja äänimateriaalein. Lisäksi kirja sisältää käytännön ääntämisharjoituksia sekä kertaustehtäviä. Keskeisimmät termit ja käsitteet annetaan myös ranskaksi.”

Tein vuonna 2015 myös dosentuurin opetusnäytteeni pohjalta pienen ranskan ääntämisvideon ja lyhyen yleistajuisen artikkelin, jotka julkaistiin Humanistilehdessä. Tässä pieni katkelma artikkelista:

“Äkkiseltään saattaisi helposti kuvitella, että esimerkiksi sellaiset ranskan äänteet kuin /i/, /e/ ja /a/ ovat helppoja tapauksia, koska nehän löytyvät myös meiltä suomesta. Äänteissä on kuitenkin usein käytännössä pieniä eroja, vaikka niitä merkittäisiinkin samalla foneettisella symbolilla. Erot johtuvat erilaisista ääntämispaikoista ja -mekanismeista, jotka vaikuttavat siihen, miltä äänne kuulostaa.
Täysin syntyperäisen kielenpuhujan tasolle on vaikea päästä, mutta harjoittelemalla kieli vääntyy hieman ranskalaisemmaksi. Voilà!”

Video on upotettu myös Tabletkoulun oppimateriaaliin.

Työskentelin vuosina 2011-2012 tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, joka kohdistui kirjoitustulkkaukseen. Kirjoitustulkkausta tarvitaan kommunikoinnin apuvälineeksi kuuroille ja huonokuuloisille. Kirjoitustulkkauksessa tulkki siirtää puheen mahdollisimman tarkasti kirjoitettuun muotoon siten, että se tulee näkyville tietokoneruudulle tai valkokankaalle.

Sain tutkimuksissani selville mm. sen, että kirjoitustulkit pitävät intonaation nousua topikaalista siirtymää ilmaisevana merkkinä. Kun puheessa tapahtui nk. pitch reset, eli karkeasti sanottuna huomattava intonaation nousu aiemmin sanottuun nähden, kirjoitustulkki teki tekstissään kappaleenjaon 91,7%:ssa tapauksista. Tämä osoittaa, että intonaatiolla on keskeinen rooli puheen jäsentämisessä, ja että huomattavalla intonaation nousulla lausuman alussa on puheessa kirjoitetun kielen kappaleenjakoa muistuttava tehtävä.

Olen julkaissut aiheesta seuraavat artikkelit:

• Wiklund, Mari (2014): The realization of pitch reset in Finnish print interpreting data. Text & Talk  34(4), 491–520 (julkaistu myös internetissä). (Artikkeli löytyy mm. Academia.edu:sta.)
• Wiklund, Mari (2013): Puheen prosodian ja kirjoitetun kohdetekstin suhde suomenkielisessä kirjoitustulkkausaineistossa. Puhe ja kieli 3 (2013), 107–130 (julkaistu myös internetissä).

Netistä lainattu autismiaiheinen kuva. Kuvan poika ei liity tutkimuksiini.

Ryhdyin erään kollegani kanssa käymäni keskustelun johdosta pohtimaan, miten autistisia henkilöitä tulisi kohdata. Mieleeni tulevat äkkiseltään seuraavat asiat:

• KATSEKONTAKTI: Autistiset henkilöt välttelevät tyypillisesti katsekontaktia. Tämän arvellaan johtuvan mm. aistiyliherkkyyksistä ja tästä aiheutuvasta aistien ylikuormittumisesta. Autististen henkilöiden on siksi muita vaikeampaa keskittyä puheen tuottamiseen, jos he joutuvat katsomaan puhekumppaniaan silmiin. Kuuntelemisen aikana katsekontaktin pitäminen ei ole yhtä vaikeaa. Autistiset henkilöt osaavat myös käyttää katsetta palautteen välineenä. Heidän kanssaan kommunikoidessa olisi siis tärkeää antaa mahdollisuus katsekontaktiin, mutta välttää katsekontaktin ottamista väkisin. On myös syytä muistaa, että se, että autistinen henkilö ei pidä koko ajan katsekontaktia ei tarkoita sitä, etteikö hän kuuntele ja/tai ole kiinnostunut siitä, mitä hänelle sanotaan!
• ETÄISYYS: Aistiyliherkkyydet vaikuttavat myös siihen, minkälainen etäisyys on autistisen henkilön kannalta sopiva. Autistiset henkilöt vaistoavat herkästi toisten tunnetiloja, ja minuuden rajojen hahmottaminen saattaa olla heille muita vaikeampaa. Tästä syystä johtuen he saattavat herkästi tavallaan siirtää toisen tunteet itseensä ja ahdistua, jos vaistoavat negatiivisia tunteita puhekumppanistaan. Tästä syystä johtuen riittävä fyysinen etäisyys sekä rauhallinen ja positiivinen mielentila ovat tärkeitä autististen henkilöiden kanssa kommunikoitaessa. Kirjallinen viestintä saattaa olla toisinaan suullista viestintää parempi vaihtoehto, mikäli epäilet, että asiasi on luonteeltaan sellaista, että et pysty pitämään itseäsi rauhallisena siitä puhuessasi.
• KIELENKÄYTTÖ: Autistisilla henkilöillä on taipumusta ymmärtää asioita kirjaimellisesti. Vältä siis heidän kanssaan kommunikoidessasi metaforista kielenkäyttöä ja muuta implisiittistä viestintää. Jos tahtoisit kuulla jostakin lisää, on parempi muotoilla kehotus suoraan eikä käyttää esimerkiksi jotakin dialogipartikkelia ja/tai intonaatiota ilmaisemaan sitä, että toivoisit sanottuun vielä jatkoa. Ja jos toivot autistisen henkilön lopettavan puhumisen, kannattaa siihenkin käyttää suoria keinoja, koska implisiittiset vihjeet (kuten ei-kielelliset pitkästymistä ilmaisevat merkit) eivät välttämättä mene perille ainakaan heti. Muista kuitenkin hienotunteisuus: autistiset henkilöt voivat olla hyvinkin herkkätunteisia ja pahastua helposti. Autistisilla henkilöillä on myös mm. taipumusta hyppiä aiheesta toiseen hieman epäjohdonmukaisesti. Tämä kannattaa ottaa huomioon heidän kanssaan kommunikoidessa. Jos tahdot palata takaisin edelliseen aiheeseen, voit hyvin tehdä niin. Ja jos käsiteltyjen aiheiden välinen yhteys jää sinulle epäselväksi, voit kysyä sitäkin, jotta väärinkäsityksiä ei synny. Autististen henkilöiden puheen intonaatio voi olla hieman poikkeava. Se voi olla esimerkiksi huomattavan tasainen, ailahdella laidasta laitaan tai vaikuttaa poukkoilevalta. Puhenopeus voi olla keskimääräistä korkeampi, puheääni voi olla nariseva tai nasaalinen, puherytmi saattaa olla nykivä tai tauous poikkeava. Näihin piirteisiin ei ole syytä kiinnittää huomiota autististen henkilöiden kanssa kommunikoitaessa eikä niille etenkään pidä yrittää keksiä mitään sen kummempia merkityksiä.
• VÄÄRINKÄSITYKSET: Yllä kuvatut tekijät voivat aiheuttaa väärinkäsitystilanteita autististen ja ei-autististen henkilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Lisäksi väärinkäsityksiä voi aiheuttaa esimerkiksi se, että autististen henkilöiden on vaikeaa asettua toisen asemaan. Heidän on tästä syystä johtuen muita vaikeampaa ymmärtää esimerkiksi sitä, millaisen kuvan he antavat itsestään ulospäin. He saattavat vaikuttaa ulospäin vaikkapa ylimielisiltä, vaikka olisivat todellisuudessa vain ylitsepursuavan innostuneita. He voivat myös vaikuttaa välinpitämättömiltä, vaikka olisivat todellisuudessa vain hieman masentuneita, vuorovaikutukseen lannistuneita ja/tai vahvasti omiin kiinnostuksenkohteisiinsa uppoutuneita. He voivat myös vaikuttaa provosoivilta, vaikka yrittäisivät vain olla aktiivisia ja osallistua ja kenties olla hauskoja; autististen henkilöiden huumorintaju on usein hieman poikkeava. Kannattaa myös varautua siihen, että autistiset henkilöt saattavat täräyttää suoraan sellaisia asioita, joita ei yleensä sanota suoraan. Se ei perustu haluun olla epäkohtelias tai epäkorrekti vaan vaikeuteen nähdä asiat muiden näkökulmasta.

Olen julkaissut tästä aihepiiristä mm. seuraavat artikkelit:

• Wiklund, Mari (2016): Interactional Challenges in Conversations with Autistic Preadolescents: The Role of Prosody and Nonverbal Communication in Other-Initiated Repairs. Journal of Pragmatics 94, 76–97 (julkaistu myös internetissä).
• Wiklund, Mari (2012): Gaze behavior of pre-adolescent children afflicted with Asperger Syndrome. Communication & Medicine 9(2), 173–186 (julkaistu myös internetissä). (Artikkeli löytyy mm. Academia.edu:sta.)
• Lehtinen, Mari (2012): “Aiheesta toiseen” – Ymmärrysongelmatilanteita Asperger-nuorten kuntoutuskeskusteluissa. In: Leskelä, L. & Lindholm, C. (eds.), Haavoittuva keskustelu. Keskustelunanalyyttisia tutkimuksia kielellisesti epäsymmetrisestä vuorovaikutuksesta. Kehitysvammaliitto, Helsinki, 235-277. [Kehitysvammaliiton tutkimuksia, 6]. (Artikkeli löytyy mm. Academia.edu:sta.)

Albert Camus (Kuva lainattu Camus’n Wikipedia-sivulta.)

Julkaisin vuonna 2015 ranskalaisessa L’information grammaticale -lehdessä artikkelin intonaation ja välimerkkien havaitsemisen suhteesta. Tutkimukseni mukaan syvä intonaation lasku, joka saavuttaa puhujan äänialan pohjan ja jota seuraa tauko (ns. “B-B-” -kontuuri) liitetään vahvasti pisteen läsnäoloon. Jos lasku on vähemmän syvä (ns. “BB”-kontuuri), eli lasku on huomattava mutta ei saavuta puhujan äänialan pohjaa, assosiaatio pisteeseen on vähemmän voimakas. Mertensin teorian mukaan “B-B-” -kontuuri ilmaiseekin päättyvyyttä, kun taas “BB”-kontuuri ilmaisee lievää jatkuvuutta. Täten on normaalia, että pistettä ei liitetä yhtä vahvasti “BB”-kontuuriin kuin “B-B-“-kontuuriin. Albert Camus käyttää kuitenkin tutkitussa aineistossa kumpaakin mainittua kontuuria osoittaakseen pisteen paikan. Tutkitussa aineistossa Albert Camus lukee ääneen oman kirjansa Sivullisen (L’étranger) Ranskan radiossa vuonna 1954.

Jos piste on prosodisesti (ts. intonaation, tauotuksen, jne. kannalta) merkitty epätyypilliseen tapaan, kuten esimerkiksi intonaation nousulla, jota ei seuraa tauko, prosodista muotoa ei koskaan liitetä havaintokokemuksena pisteeseen vaan pilkkuun tai välimerkin puuttumiseen.

Pilkun osalta tulokset ovat monimuotoisempia. Pilkun tulkitsemiskategorioita on useita, riippuen mm. prosodisesta muodosta sekä syntaktisesta kontekstista. Tulokset osoittavat, että pilkun läsnäolon havaitseminen on merkittävästi vaikeampaa, mikäli intonaation nousua ei seuraa tauko. Tauon merkitys siis korostuu pilkun tapauksessa. Huomattavaa on myös, että korkealla tuotettu stabiili (ts. tasainen) tavu ei korreloi vahvasti pilkun läsnäolon kanssa EDES silloin, kun sitä seuraa tauko… Keskeistä pilkun havaitsemisen kannalta on siis jatkuva nousu.

Mikäli intonaatio on tasainen, se liitetään useimmiten välimerkin puuttumiseen. Jos koehenkilön täytyy valita pilkun tai pisteen väliltä, hän valitsee todennäköisesti pilkun.

LÄHDEVIITE:

• Wiklund, Mari (2015): La perception de la ponctuation de L’étranger d’Albert Camus à travers la prosodie de son auteur. L’Information grammaticale 145, 45-52.

ARTIKKELIN JOHTOPÄÄTÖKSET (ranskaksi):

« Selon cette étude, le contour B-B- suivi d’une pause est fortement associé à la présence d’un point. Le contour BB, qui est donc moins profond, n’est pas aussi fortement associé à la présence d’un point. À la lumière du modèle de Mertens (1987, 1993, 2008, 2011), cela semble normal, puisque le contour BB y indique la continuation mineure, tandis que le contour B-B- y indique la finalité. Dans la lecture produite par Camus, les deux contours sont cependant employés pour marquer la présence d’un point. Sur ce plan, on peut donc constater une différence entre la production – probablement plus ouverte à la diversité des interprétations – et la perception – probablement plus rigoureusement codifiée.

Les résultats montrent aussi que le point graphique interprété à la lecture de manière non prototypique ne donnera jamais lieu à une association perceptive avec le point ; il donnera lieu à une association avec la virgule ou avec l’absence de toute ponctuation. Surtout dans les cas où le contexte syntaxique le favorise.

La virgule correspond à une diversité de contextes sémantiques et syntaxiques, et à une diversité de réalisations en production de lecture orale. Nos résultats montrent que la perception connaît également des catégories diverses. Cela est lié à la nature très instable et polysémique de ce signe de ponctuation. Par conséquent, il y a des virgules réalisées différemment, interprétées en perception comme des virgules ou comme des continuatifs sans ponctuation. Nos résultats montrent que la perception de la place d’une virgule devient significativement plus difficile si la montée intonative n’est pas suivie d’une pause. Néanmoins, sur le plan de la perception, la syllabe haute stable, même suivie de pause, n’est pas très fortement corrélée avec la présence d’une virgule.

Une intonation plate est le plus souvent associée à l’absence de signe de ponctuation. S’il faut choisir entre le point et la virgule, c’est typiquement la virgule qui est choisie. »

• Lehtinen, Mari (2007): L’interprétation prosodique des signes de ponctuation – L’exemple de la lecture radiophonique de L’Étranger d’Albert Camus. L’Information grammaticale 113, 23-31. (Artikkeli sisältyy väitöskirjaani.)

Kirjoitin viime keväänä seuraavan lyhyen blogitekstin yliopistopedagogiikan aineopintojen “Koulutus kansainvälisessä toimintaympäristössä” -kurssin (YA3) blogiin. Olen laatinut aiheesta myös keskusteluartikkelin, jossa viittaan laajasti lähteisiin, taustoitan ongelmaa, jne. Tekstin julkaisuprosessi on kuitenkin vielä kesken, joten en voi vielä linkittää sitä tähän.

TYTTÖJEN JA POIKIEN ARVOSANOJEN EROISTA