Satuin törmäämään eräiden judokisojen tuloksiin, jotka julkaistiin Hesarissa helmikuussa 1999. Judovalmentajani oli kannustanut minua kovasti osallistumaan kisoihin, joten aloin käymään judokisoissa melko pian sen jälkeen, kun palasin Ranskasta Suomeen toukokuussa 1998. (Olin treenannut judoa aikidon sivulajina yläasteella ja lukiossa. Ranskassa asuessani lukion jälkeen treenasin aikidon ohella brasilialaista ju-jutsua, joka muistuttaa monessa suhteessa judoa mutta on erikoistunut mattopainiin, ja säännöt ovat erilaiset.)

Ihan ekoissa kisoissani (muistaakseni ne olivat jotkut kansalliset kisat Savonlinnassa) hävisin kaikki matsit, jotka otin. Ihan kaikki. 😀 Mutta vähitellen aloin myös voittaa matseja. Se tuntui tosi siistiltä! Muistaakseni nuo kisat (kyseessä oli muistaakseni Finlandia Cupin osakilpailu Pieksämäellä) olivat ekat kisat, joista sain mitalin: voitin hopeaa. Jee! Kultaa en koskaan voittanutkaan. En yhtäkään kertaa. Mutta pronssi- ja hopeamitaleita voitin joitakin. (En hirveän montaa, mutta muutaman.) On ne vieläkin jossain tallessa. Ulkomailla en koskaan kilpaillut vaan ainoastaan Suomessa, ja “kilpaurani” jäi lyhyeksi: se kesti muistaakseni vain kolmisen vuotta. Kävin sinä aikana kolme kertaa leikkauspöydällä nimenomaan judossa tulleiden vammojen takia, vaikka päälajini oli aikido…

Yksissä kisoissa sain jonkun erityispalkinnon ‘hyvästä asenteesta’, tms. Mitään sen kummempia perusteluja en virallisesti koskaan kuullut, mutta eräs valmentaja arveli minun saaneen palkinnon siksi, että hymyilin ottelun jälkeen kätellessäni vastustaajaani, vaikka hävisin kyseisen matsin! 😀 (En tiedä, miksi en olisi hymyillyt. Oli hyvä matsi, ja oli helpottavaa, että se oli ohi. Eikä minua NIIN paljon koskaan haitannut, jos hävisin jonkun matsin. Judo oli kuitenkin minulle aina vain sivulaji, vaikka jossain vaiheessa treenasinkin sitä lyhyen aikaa lähes yhtä paljon kuin aikidoa.)

Lopulta (liian aikaisin; olisin mielelläni jatkanut vielä) oli pakko lopettaa kilpaileminen jatkuvien loukkaantumisten takia. Lopetin judon kokonaan joksikin aikaa viimeisen olkapääleikkauksen (2002) jälkeen. Aloitin sen myöhemmin uudestaan ja jatkoin parisen vuotta, mutta silloin en enää kilpaillut. Lähinnä uusien nivelvammojen pelossa lopetin judon kokonaan jo kymmenisen vuotta sitten. (Siirryin judosta nyrkkeilyyn, koska siinä on selvästi pienempi riski saada nivelvammoja. Mitä nyt päähän saattaa tulla vähän hittiä… 😀 ) Anyway, hauska joskus muistella menneitä.

(Lisään myös tähän, että tuo naisten -70 kg -sarja ei ollut ainakaan siihen aikaan läheskään kovin naisten painoluokka. Esim. -63 kg oli selvästi kovempi, koska siinä oli yleensä enemmän osallistujia. Alle seiskakympissä meitä ei ollut koskaan hirveän montaa ainakaan niissä kisoissa, joissa minä olin mukana. Kerran voitin kuitenkin pronssia tai hopeaa – en muista enää kumpaa – myös naisten avoimessa painoluokassa. Toki siinäkin oli hyötyä siitä, että en ollut ihan kevyt. Vahvimmat ominaisuuteni judossa olivat aina voima ja kunto. Teknisesti en ollut erityisen taitava verrattuna moniin muihin ottelijoihin, jotka olivat treenanneet paljon nimenomaan judoa. Itselläni kaikki perustui kuitenkin koko ajan vahvasti aikidopohjaani eikä niinkään lajikohtaisiin judotaitoihini.)

*******************************************

Judon lisäksi olen treenannut seuraavia kamppailulajeja aikidon sivulajeina:

• Karate (v. 1989-1991 Keravalla). Karatea treenasin siis pari vuotta. Innostus lähti Karate Kid -elokuvista. Aluksi viihdyin hyvin, mutta melko pian totesin, että karate ei sopinut ruumiinrakenteelleni ihanteellisesti. Aikido ja judo sopivat paremmin. Siksi vaihdoin karaten judoon v. 1991. 
• Taido (~ v. 1994 Keravalla). Urheilulukioaikoinani kokeilin myös taidoa. Kävin siellä kuitenkin säännöllisesti vain joitakin kuukausia. Taido on hyvin akrobaattista ja näyttävää. Siksi kiinnostuin siitä. Aikani ei kuitenkaan oikein riittänyt sen treenaamiseen lukioaikana, jolloin ohjelmaa oli muutenkin enemmän kuin  tarpeeksi. Sen takia lopetin taidon enkä tullut koskaan aloittaneeksi sitä uudestaan.
• Taekwondo (v. 1996 Keravalla). Taekwondoa treenasin muutaman kuukauden ajan abivuoden keväällä ja kesällä, jolloin yo-kirjoitukset olivat ohi, mutta en ollut vielä muuttanut Ranskaan. Olisin mielelläni jatkanut taekwondoa Ranskassakin, mutta en löytänyt seuraa, jonka treeniajat olisivat sopineet yhteen aikidotreenien kanssa.
• Brasilialainen ju-jutsu (v. 1996-1998 Pariisissa). Treenasin brassijutsua pari vuotta Ranskassa asuessani (vain pari kertaa viikossa tosin), koska Tissier’n dojolla oli vahva brassijutsuseura ja koska myös esikuvani, aikidon uchideshit Bruno ja Pascal, olivat treenannet brassijutsua sivulajina… Treenit olivat samassa salissa kuin aikidotreenit, joten ne eivät voineet mennä päällekkäin aikidon kanssa. Se oli ehkä suurin syy, miksi treenasin juuri kyseistä lajia. Brassijutsu myös muistutti judoa, josta minulla oli jo kokemusta, joten se tuntui minusta jotenkin “kodikkaalta” lajilta treenata. Brassijutsu myös sopi rakenteelleni ihan hyvin. En kuitenkaan jatkanut sitä enää palattuani Suomeen vaan siirryin silloin takaisin judoon. Kaipasin kuitenkin pystyheittoja, joita judossa tehdään selvästi enemmän kuin brassijutsussa.
• Kick-boxing (~ v. 2002-2004, 2006-2007 Helsingissä). Kick-boxingia eli potkunyrkkeilyä aloin treenata sen jälkeen, kun olin loukkaantunut monta kertaa judossa niin pahasti, että olin joutunut leikkauspöydälle. Sain potkunyrkkeilyn ansiosta leikatut olkapääni melko hyvään kuntoon parissa vuodessa. Kävin myös ottelutreeneissä jonkin aikaa, mutta en koskaan osallistunut kilpailuihin, vaikka minua siihen hieman kannustettiinkin. Kick-boxing sopi minulle mielestäni ihan kohtuullisen hyvin, mutta vaihdoin sen vuonna 2007 tavalliseen nyrkkeilyyn, koska totesin, että käsisparri sopii minulle paremmin kuin sellainen sparri, jossa on mukana sekä kädet että jalat.
• Nyrkkeily (v. 2007-2010 Helsingissä). Nyrkkeilyä treenasin kolmisen vuotta. Se oli etenkin aluksi todella kivaa. Kävin treeneissä vain pari kertaa viikossa, mutta sain niistä tosi paljon irti. Otin harjoitusotteluita mutta en käynyt kilpailuissa, vaikka minua siihen aluksi hieman kannustettiinkin. Olin myös mukana nyrkkeilyseuran johtokunnassa, koska minua jostain syystä pyydettiin siihen mukaan (ehkä aikidoseurakokemukseni ja koulutukseni takia mahdollisesti). Päätin lopulta lopettaa nyrkkeilyn, koska totesin, että minulla ei ole oikeaa nyrkkeilijäluonnetta: en tahdo ottaa kovia iskuja päähän enkä myöskään tahdo lyödä toiselta tekareita takaraivoon. Oli siis parasta lopettaa.
• Savate forme (v. 2010-2013 Helsingissä). Vaihdoin nyrkkeilyn savate formeen eli ranskalaisen potkunyrkkeilyn kuntoilumuotoon. Kaipasin jälleen potkuja pelkkien lyöntien lisäksi, ja tahdoin rankkoja kuntotreenejä, joihin ei sisälly otteluharjoittelua. Savate forme oli siis täydellinen valinta. Lisäksi asuin aivan savatesalin lähellä. Lopetin savaten silloin, kun olin noin puolivälissä raskaana ensimmäistä kertaa. Sophien syntymän jälkeen ei enää ollut aikaa käydä iltaisin missään muualla kuin aikidossa. Siksi jouduin valitettavasti lopettamaan savaten enkä varmaankaan pysty aloittamaan sitä uudestaan vielä ainakaan muutamaan vuoteen.
• Kuntonyrkkeily (2014-2015): Kuntonyrkkeilyä kävin treenaamassa päiväsaikaan UniSportilla yliopiston hallintorakennuksessa palattuani takaisin töihin Sophien syntymän jälkeen. Lopetin kuitenkin kuntonyrkkeilyn melko pian, koska treenit eivät aivan täysin vastanneet sitä, mitä etsin, ja koska tahdoin käyttää työpäiväni työskentelyyn. Lisäksi tulin raskaaksi vuonna 2015. Sen jälkeen olen käynyt vain aikidossa.

Tällä hetkellä käyn Sophien kanssa taapero-taekwondossa kerran viikossa (se on sellainen lapsi-vanhempi -ryhmä), mutta siinähän minä en suoranaisesti pahemmin treenaa vaan Sophie.

Jatkosta en osaa vielä sanoa oikein mitään. Savate formea on hieman ikävä. Jos saisin sen tungettua jotenkin aikatauluuni, niin sitä jatkaisin mielelläni aikidon ohella. Myös iaido eli ‘miekan tie’ kiinnostaisi hieman.

Kamppailulajien lisäksi olen treenannut hieman juoksua: lapsena kävin maastojuoksukilpailuissa (en menestynyt erityisemmin) ja joissain yksittäisissä yleisurheilukilpailuissakin (vahvin lajini oli pituushyppy, mutta en menestynyt sen kummemmin). Aikuisena olen osallistunut kuntoilumielessä joihinkin juoksutapahtumiin ja käynyt lenkkeilemässä. Nykyään polviongelmani jonkin verran häiritsevät juoksuharrastusta. (Pitäisi vähintäänkin saada pudotettua hieman painoa… Sitten ehkä voisin jatkaa.)

Lapsena treenasin vähän uintia ja hetken aikaa myös lentopalloa. Pihan muiden lasten kanssa pelasimme usein fudista tai pesistä tai treenasimme yleisurheilulajeja kotipihamme lähellä sijaitsevalla yleisurheilukentällä, mutta se oli tietysti ihan sellaista leikkimielistä liikkumista vain. Urheilulukiossa tuli tietysti kokeiltua paljon kaikenlaisia lajeja.

Sain siis juuri “Elämäni 13 parasta tapahtumaa” -blogipostaussarjan valmiiksi. Mietin tässä, mikä voisi olla aihe uudelle postaussarjalle… Ajattelin, että ehkäpä vaikka “Elämäni kymmenen parasta matkaa” -sarja. Jos jollakulla blogin lukijoista on muita ideoita, niin saa mieluusti kommentoida. (Mutta EN siis tahdo kirjoittaa mitään “Elämäni 13 paskinta tapahtumaa” -sarjaa tai “Elämäni kymmenen paskinta reissua” -sarjaa, vaikka se voisikin omalla tavallaan olla ihan viihdyttävää… 😀 )

Ensimmäinen kuva Emiliasta.

13. EMILIA SYNTYI:

Harkinnan jälkeen päädyimme siihen, että tahdomme Sophielle pikkusisaruksen. Noin puoli vuotta tämän päätöksen jälkeen, lokakuussa 2015, tulin töistä kotiin, menin suihkuun ja pistin siksi aikaa raskaustestin pyörimään. Yllätyin ja ilahduin suuresti, kun testi näyttikin positiivista! Tein pari testiä lisää, ja nekin näyttivät positiivista. Taas kerran piti uskoa se todeksi: olin raskaana.

Raskaus sujui tälläkin kertaa ihan hyvin. Pahoinvointia oli jonkin verran enemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa, mutta ei hirveän paljon kuitenkaan. En oksentanut kertaakaan. Suurin oire oli se, että olin tosi väsynyt koko ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan. Raskausdiabeteksen sain tälläkin kertaa. Paino nousi vain noin kahdeksan kiloa koko raskauden aikana, ja ne kilot lähtivät viikossa. Vatsalihakset katosivat minulta synnytyksen jälkeen lähes kokonaan. Niitä joudun varmaankin työstämään jonkin aikaa, ennen kuin saan ne takaisin ja pystyn taas treenaamaan normaalisti.

Emilia kymmenen päivän iässä.

Raskaus meni täydet kaksi viikkoa yliajalle, joten se jouduttiin käynnistämään. Synnytystä käynnistettiin lääkkeiden avulla kaksi päivää, ennen kuin se lopulta käynnistyi myöhään torstai-iltana 30.6.2016. Sen jälkeen kaikki eteni hyvin nopeasti. Emilia Saga Aurora Wiklund syntyi Kätilöopistolla perjantaina 1.7.2016 klo 4.18.

Imetin ensimmäiset kolme kuukautta, mutta sen jälkeen lopetin, koska maidontuotanto vain hiipui. Olin aluksi tosi pettynyt, mutta nyt pidän tätä tilannetta hyvänä: olen paljon vähemmän jumissa, kun en imetä. Vauva juo korviketta pullosta oikein tyytyväisenä. Ei häntä vaikuta ollenkaan häiritsevän se, että en enää imetä.

Emilia on harrastanut vauvauintia siitä lähtien, kun täytti kolme kuukautta. Liikun hänen kanssaan kaupungilla siten, että kannan häntä Manducassa. Se on tosi kätevää. Viemme joka aamu yhdessä Sophien päiväkotiin, sen jälkeen menemme hetkeksi kahvilaan, päivällä olemme joko kotona tai keskustassa (käyn melko usein työhuoneellani kollegiumissa), ja joskus neljän aikaan haemme Sophien päiväkodista. Illalla olen joko vetämässä treenejä (ja Emilia on Axelin ja Sophien kanssa kotona) tai sitten olen kotona lasten kanssa.

Emilia ennen ensimmäistä vauvauintisessiotaan lokakuun alussa.

Emilia on oikein terve ja ponteva vauva. Hän syö hyvin ja nukkuukin hyvin, joskin luultavasti hieman vähemmän kuin ikäisensä vauvat keskimäärin. Öisin hän herää keskimäärin kolme kertaa syömään. Hän on melkein koko ajan hyvällä tuulella. Hän selvästikin ihailee isosiskoaan. Kun Sophie osoittaa pienenkin hetken huomiota Emilialle, Emilian kasvot säteilevät kuin aurinko, ja hän alkaa potkia jaloillaan tyytyväisenä. Hän seuraa sivusta Sophien leikkejä ja hekottelee niille iloisesti. Sophie puolestaan hoitaa vauvaa kuin omaa pienokaistaan: hän antaa Emilialle pullosta maitoa, heiluttelee lelua tämän pään päällä ja peittelee päiväunille pukluliinalla. Siskokset selvästikin rakastavat toisiaan jo nyt. Mikä voisikaan olla kauniimpaa? <3

Emilia noin kolmen kuukauden iässä leikkipuiston valokuvassa.

Patrick Bénézi sensei ohjaamassa treenejä tänään Liikuntamyllyssä

Pe 28.10.2016

Tänään alkoi Patrick Bénézi sensein (7. dan, shihan) leiri Liikuntamyllyssä. Leiri on seurani, Finn-Aikin, järjestämä. Olen tuntenut Bénézin vuodesta 1992 lähtien. Hän oli silloin vetämässä toista leiriään Helsingissä. Vuonna 1993 olin ensimmäistä kertaa Ranskassa ja silloin majoituin hänen luokseen. Asuessani Ranskassa ja myös muiden pitkien oleskelujeni aikana Ranskassa treenasin hänen dojoillaan aina niinä päivinä, joina Christian ei ollut Pariisissa. (Christianhan on Pariisissa yleensä vain pari päivää viikossa + leirit.) Perustekniikkani pohjautuu erittäin vahvasti Bénézin oppeihin, ja kuten kaikki minut tuntevat aikidokat tietävät, olen “perustekniikkanainen”, eli tykkään paljon perustekniikasta ja vedän sitä tosi usein. Samoin Bénézi on “perustekniikkamies”, eli hän vetää paljon perustekniikkaa. Tästä syystä johtuen hänen vaikutuksensa aikidooni on ollut erittäin suuri. Hänellä on ollut pitkään (ainakin niin kauan kuin minä olen käynyt Ranskassa) dojo aivan Pariisin keskustassa, Hallien lähellä. Hän vetää siellä päivätreenejä. Lisäksi hänellä oli aikaisemmin dojo Stade Charléty -nimisellä urheilustadionilla, Cité Universitairen vieressä. Nykyään sitä ei enää ole, mutta hänellä on joku toinen paikka jossain 14. kaupunginosassa.

En ollut tänään vielä tatamilla vaan seurasin treenejä sivusta. Syynä tähän on se, että vatsalihakseni eivät ole vielä palautuneet raskaudesta riittävän hyvin, jotta pystyisin treenaamaan (pystyn kyllä vetämään treenejä ihan hyvin, mutta se on eri asia kuin treenaaminen..). Menetin vatsalihakseni noin 90-prosenttisesti tällä kertaa. En pysty oikeastaan vielä tekemään ukemeita kunnolla, mikä tietysti aika tavalla estää treenaamisen. Mutta pikkuhiljaa… Olen päättänyt, että vuodenvaihteen jälkeen treenaan taas! Jos en vielä ihan sataprosenttisella tahdilla niin jotenkuten kuitenkin.

Anyway, sain tämän päivän treeneistä paljon irti, vaikka en pystynytkään tekemään muuta kuin katsomaan ja tulkkaamaan. Aluksi tehtiin nikyota ja siinä palautui taas mieleen kyynärpääkäden rooli otteenvaihtoa tehtäessä. Muita tärkeitä teknisiä pointteja oli se, että shihonagessa uken täytyy perääntyä (paitsi jos kyse on aloittelijasta), ja heitto tehdään siihen perääntyvään liikkeeseen. Taitarissakin uken pitää liikkua toria kohti kontaktin avulla, ja heitto tehdään eteenpäin tulevaan liikkeeseen.

Mielenkiintoista oli myös se, kun opettaja puhui harjoittelun perusasioista: Aluksi tekniikoiden (esim. nivellukkojen) kuuluukin vähän sattua, koska muuten ne eivät ole aloittelijoiden silmissä uskottavia. Mutta kun treenataan 20 vuotta samaa tekniikkaa, niin myöhemmin riittää, että pari tietää, että tekniikka sattuu, jos se tehdään kunnolla. Sen jälkeen ei tarvitse enää satuttaa, vaan tekniikka tehdään pehmeästi ja kevyesti. Harjoittelusta tulee silloin paljon miellyttävämpää, eivätkä nivelet kärsi.

Mielestäni yllä kuvattu liittyy läheisesti siihen yleiseen väärinkäsitykseen, että aikido ei muka oikeasti toimisi. Kyllä se saletisti toimii, mutta mistä syntyykään sellainen VAIKUTELMA, että se ei toimisi?? Jos havaitsee väärinkäsityksen, pitäisi löytää sen taustalla oleva virheellinen vaikutelma ja korjata kyseinen vaikutelma.

Treenien jälkeen olimme opettajan kanssa syömässä hotellin (Hotelli Pasilan) ravintolassa, Sevillassa. Oli tosi mukavaa. Opettaja kertoi mm. tulevista leireistään. Voi olla, että hän tulevaisuudessa alkaa vetää viikon kesäleiriä myös Omskissa, Siperiassa! Olisi tosi jännää lähteä sinne joskus!! Täytyy toivoa, että saan sen jotenkin järjestymään edes jonakin vuonna. =)

La 29.10.2016

Tänäänkin treeneissä tehtiin pääasiassa ihan perusasioita. Aamupäivätreeneissä tehtiin perustekniikoita gyakuhanmi katatedorista (ote ranteesta) ja iltapäivätreeneissä yokomenuchista (kämmensyrjäisku ohimoon). Kertautui monia hyviä pointteja, jotka olen kuullut aiemminkin, mutta jotka ovat unohtuneet. Tietenkin myös uusia pointteja tuli joitakin. Tarkkailin oppilaideni tekemistä ja löysin heidän tekniikoistaan myös omia virheitäni. Se oli kiinnostavaa ja tuli heti sellainen fiilis, että “ok, tuota ei näköjään ole treenattu tarpeeksi”, tai että “voi hemmettiläinen, taidankin itse tehdä samalla tavalla kuin tuo, tai olen ainakin joskus aiemmin tehnyt”. Tai vähintäänkin oppilaideni tekemät virheet saattavat olla jonkinlaista heijastumaa jostakin sellaisesta, mitä olen itse joskus tehnyt tai sanonut tai antanut vahingossa ymmärtää. Siksi tämänkin päivän treenit antoivat minulle paljon ajattelemisen aihetta, vaikka en ollutkaan tatamilla vaan ainoastaan tatamin reunalla. Katsomalla todellakin oppii. (En tarkoita, että olisin sen kummemmin “syyllistänyt” itseäni oppilaideni tekemistä virheistä. Koska virheethän ovat hyviä ja välttämättömiä, jotta pystyy edistymään. Mutta oli kiinnostavaa nähdä, millaisia virheitä oppilaani tekivät ja miettiä, miten ne suhteutuvat omaan tekemiseeni sellaisena kuin sen itse näen sekä nykyhetken valossa että menneisyyden perspektiivistä. Oppilaideni tekemät virheet – ja tietysti myös onnistumiset – ovat siis eräänlaista palautetta minulle sekä suhteessa opetukseeni että suhteessa omaan tekniikkaani.)

Olin tänäänkin tulkkina, mikä tietysti hieman vaikeutti keskittymistä itse asiaan – etenkin loppuajasta, kun aloin jo hieman väsyä. Kuitenkin leiri on minulle myös kielellisesti hyödyllinen: on ollut tosi mukavaa ja hyödyllistä päästä puhumaan ranskaa. En pääse puhumaan ranskaa kovinkaan usein nykyään. Ja tämän viikonlopun aikana olen puhunut TODELLA paljon ranskaa! Juttelen Bénézin kanssa melkein koko ajan (etenkin nyt, kun en pysty treenaamaan vaan istun tatamin reunalla), ja se on tosi hyvä juttu minun kannaltani.

Kiinnostavaa oli myös se, kun Bénézi sanoi, että aikido on hänen mielestään keskeisesti “kommunikoinnin taito”. Kyse on siis oikeastaan koko ajan kommunikoinnista. Se on kyllä totta. Itse ainakin olen oppinut paljon kommunikoinnista nimenomaan aikidon kautta. Uken (hyökkääjän) pitää olla “kuulolla” suhteessa toriin (puolustautujaan), ja sama toisin päin. Ketään ei pysty liikuttamaan väkisin, vaan pitää luoda sellaiset olosuhteet, että toinen tahtoo liikkua. Jos toinen alkaa liikkua itseä kohti, pitää itsekin liikkua. Muuten ei tapahdu luontevaa kohtaamista. Ja jos kumpikaan ei liiku, mitään ei tapahdu. Ei synny kohtaamista. Ja jos ei synny kohtaamista, ei synny aikidoa. Aikido vaatii kontaktin ja liike-energian, joita sitten työstetään.

Minusta onkin hyvä, että on jonkinlainen kontakti. Ja on hyvä, että on energiaa, jota suunnata johonkin. Kaikki ihmisten välinen oikeastaan perustuukin näihin kahteen elementtiin: kontaktiin ja energiaan. Ja myös kaikki ihmisten ja asioiden välinen perustuu näihin kahteen elementtiin: kontaktiin ja energiaan.

On myös loppujen lopuksi niin, että KAIKKI, mitä minulle tapahtuu, on eräänlaista palautetta. Sekä ympäristö, keho että mieli antavat minulle jatkuvasti palautetta siitä, mitä teen. Jotkut asiat ovat miellyttäviä ja hauskoja, jotkut taas hyvinkin rankkoja ja vaikeita käsitellä. Mutta kaikki se on loppujen lopuksi vain palautetta, joka pitäisi osata hyödyntää tavalla tai toisella jatkoa ajatellen. Mietin vielä, että mikä on se taho, joka sitten ottaa palautetta vastaan, jos jopa oma mieli voi antaa palautetta.. En oikein tiedä, mutta se on jokin sellainen entiteetti – minuus – joka muodostuu kehon ja mielen yhteiselosta sekä näiden suhteesta ympäristöön. Koska onhan selvää, että myös kehon ja mielen suhde ympäristöön määrittää minuutta vahvasti. Lannistavaa tässä ajattelutavassa on se, että oikeastaan edes mieli ei ole koskematon, koska myös se antaa minuudelle palautetta. Ihmisellä ei siis oikeastaan ole mitään sellaista, mikä ei olisi palautteelle alistettu ja täten altis ulkopuolisten voimien suunnille ja vahvuuksille. Tietysti minuuden ympärille voi ainakin teoriassa yrittää rakentaa muurin, jonka läpi ei pääse mitään palautetta miltään taholta, mutta sellainen minuus ei voi kovin pitkälle kehittyä eikä varmaankaan edes pysyä hengissä pitkällä tähtäimellä, koska se tukehtuisi hapenpuutteeseen.

Illalla treenien jälkeen kävimme Lappi-ravintolassa syömässä. Tiedän, että se on Bénézin lempipaikka Helsingissä, joten käymme usein siellä. Oli tosi mukava ilta. Oikein hyvää sapuskaa ja hyvä fiilis myös kaikin puolin.

Su 30.10.2016

Leiri on nyt onnellisesti ohi. Hyvin meni! Itse asiassa tajusimme tänään, että nyt on 25. vuosi, kun Patrick Bénézi käy Suomessa vetämässä aikidoa. Ensimmäinen leiri oli nimittäin vuonna 1991 (itse en ollut vielä sillä leirillä paikalla, vaikka treenasinkin jo silloin aikidoa). Hienoa, että hän jaksaa edelleen käydä täällä kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Tänään treeneissä tehtiin pääasiassa katadori-menuchia (ote hihasta, toisella kädellä kämmensyrjäisku otsaan). Hyviä pointteja oli esim. se, että tietystä tasosta (tyyliin 3. dan) lähtien atemi-vaiheeseen (nyrkillä tehtävä atemi siis) ei pidä enää pysähtyä vaan siitä tulee mennä sulavasti läpi avokämmentyyppisellä atemilla. Ylipäänsä tekemisestä pitää tulla noin 3. danista lähtien aiempaa sulavampaa ja sujuvampaa. Tekniikan avainkohtiin ei pidä enää turhaan pysähtyä. Tärkeä pointti itselleni oli myös se, että katadori-menuchi uchikaitennagessa uken käsi otetaan hallintaan ylhäällä eikä alhaalla. Itse olin aina laskenut käden alas ensin, mutta se on siis oikeastaan turhaa. Ja sotokaitennagea en ollut kyseisestä hyökkäysmuodosta tehnyt varmaan koskaan tai en ainakaan tosi pitkään aikaan, ja sekin tekniikka nousi tänään esiin. Yllättävää oli se, että suwariwaza yokomenuchissa omote-muodot voi tehdä graduoinnissakin taisabakin kautta tietystä tasosta (tyyliin 3. dan) lähtien. Itse olen kyllä aina tehnyt lukkotekniikoiden graduointimuodot ilman taisabakia. Aina oppii uutta.

Mitään kovin filosofisia ajatuksia tämän päivän treeni ei herättänyt. Olin varmaan sen verran väsynyt tänään. Lähinnä mietin noita teknisiä pointteja. Ehkä hieman jäin miettimään sitä, että uken ja torin (hyökkääjän ja puolustautujan) pitää todellakin liikkua yhdessä. Puolustautuja ei voi tehdä omia juttujaan omassa tahdissaan, vaan hänen täytyy ottaa hyökkääjän tahti ja liikkumistapa huomioon. Sitä opettaja painotti tänään paljon. Ehkä ylipäänsä on tärkeää, että on kuulolla – vuorovaikutuksessa – suhteessa ympäristöönsä eikä vain tee omaa juttuaan eteenpäin omassa tahdissaan omalla tyylillään (vaikka sekin on kivaa, ainakin minusta).   

12. PÄÄSIN TUTKIJAKOLLEGIUMIIN:

Jatko-opintojeni viimeisen vuoden ajan pyörittelin mielessäni tulevaa post doc -hankettani. Tahdoin alkaa tutkia lievästi autististen (nyt poistumassa olevan Asperger-diagnoosin saaneiden) nuorten vuorovaikutusta. Tarkemmin sanottuna olin kiinnostunut heidän puheensa prosodiasta ja tahdoin ottaa vertailun kohteeksi suomen- ja ranskankielisiä AS-diagnoosin saaneita henkilöitä. Myöhemmin liitin mukaan myös katsekäyttäytymisen ja ymmärrysongelmatilanteet.

Alusta lähtien olin todella innostunut hankkeestani. Aloin lähettää rahoitushakemuksia jo noin vuotta ennen kuin väittelin ja onnistuinkin saamaan Koneen säätiöltä apurahan hieman ennen kuin väittelin. Minulla oli siis post doc -rahoitus heti alusta lähtien. Tein myös pian väittelemisen jälkeen yhden vuoden yliopistonlehtorin sijaisuuden, ja hieman myöhemmin pääsin kahdeksi vuodeksi tutkijatohtoriksi erääseen Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen, joka kohdistui kirjoitustulkkaukseen. Sitten olin taas hetken aikaa apurahalla, sitten äitiyslomalla, sitten taas apurahalla (Koneen säätiön kaksivuotisen apurahakauden jälkeen sain yhden vuoden apurahan Emil Aaltosen säätiöltä).

Ja lopultakin se tapahtui: PÄÄSIN TUTKIJAKOLLEGIUMIIN!!! Se oli kyllä jotain aivan uskomatonta. Hain kollegiumiin kolmatta kertaa syksyn 2014 haussa enkä todellakaan ajatellut, että voisin onnistua pääsemään sisään silläkään kertaa. Olihan hyväksyttyjen hakemusten määrä sinäkin vuonna vain 2,5 %, enkä ollut aiempina vuosina päässyt haussa edes varasijalle. Mutta joskus voi käydä hyvä mäihä, ja minulla kävi hyvä mäihä: olin yksi 11 hakijasta, jotka valittiin tutkijakollegiumiin vuonna 2015. JEEEE!!! Olin TODELLA TODELLA onnellinen ja tyytyväinen. Se oli oikea unelmien täyttymys.

Sain tiedon pääsystä kollegiumiin helmikuussa 2015 ollessani japanilaisen Endo-sensein ohjaamalla dan-leirillä (mustien vöiden leirillä) Järvenpäässä. Katsoin pikaisesti sähköpostini kännykällä pukuhuoneessa aamupäivätreenien jälkeen ja törmäsin onnitteluviesteihin. Ihmettelin. Skrollasin viestijonoa hieman alaspäin, ja siinä se oli: viesti hyväksymisestä kollegiumiin! Samana iltana kävin Axelin kanssa ulkona syömässä juhlistaakseni tapausta. Mutta suurimmat juhlat kävin tietenkin yksin omassa päässäni seuraavien viikkojen aikana. Se olin niin TAVATTOMAN hienoa!!!

Ja todellakin kollegium on myös täyttänyt kaikki odotukseni. Siellä on todella hyvät resurssit (vaikka niitä onkin nyt jonkin verran leikattu siitä, mitä meillä aluksi oli), hyvä ilmapiiri (ei turhaa hierarkiaa tms.) ja hyvät ulkoiset puitteet (työhuoneeni on niin suuri, että sinne mahtuu kuntoilulaite ja säkkituoli). Ei ole mitään muuta negatiivista kuin se, että pesti on kuitenkin vain määräaikainen: olen kollegiumissa kolme vuotta (+ äitiysloman kesto), ja sen jälkeen täytyy taas hakea jotain muuta. (Lue: täytyy hakea ihan kaikkea mahdollista ja toivoa, että saa jotakin jostakin edes vähäksi aikaa…)

Anyway, voisin jatkaa tätä kollegiumin suitsuttamista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn vain toteamaan loppuun, että olen siis viihtynyt siellä paremmin kuin erittäin hyvin. Ensimmäinen työpäiväni kollegiumissa (1.9.2015) oli ehdottomasti tähänastisen urani paras työpäivä.

Todella hyvä haastattelu! Haastateltavana Micheline Vaillant Tissier (6. dan Aikikai). Hyvä ystäväni ja yksi maailman tunnetuimpia naispuolisia aikidomestareita. Olemme treenanneet paljon yhdessä Ranskassa, olen kutsunut häntä Suomeen vetämään leirejä ja myös ollut hänen kotonaan Etelä-Ranskassa useita kertoja (pari kertaa noin viikon verran, kun olen ollut treenimatkalla sillä suunnalla). Aivan ihana ihminen ja luonnollisestikin todella hyvä aikidoka. Dynaamista, näyttävää aikidoa. Rispekt!

(Niille, jotka eivät tiedä, niin Micheline Vaillant Tissier on Christian Tissier’n ex-vaimo. Erosivat muistaakseni 90-luvun lopussa mutta ovat edelleen erittäin hyvissä väleissä. Sikäli kun tällaiset asiat jotakuta kiinnostavat.)

11. SOPHIEN SYNTYMÄ:

Jotkuthan haaveilevat jo lapsena siitä, että saisivat itsekin lapsia jonain päivänä. Minä en pahemmin haaveillut. Muistan, kuinka yläasteella oli sellainen oppiaine kuin ‘perhekasvatus’ (eli teinikielellä – tai ainakin joidenkin teinien kielellä.. – ilmaistuna ‘persekasvatus’), ja siellä piti kerran piirtää itsestään ja perheestään kuva aikuisena. Lisäksi piti kirjoittaa, mitä tekisi silloin työkseen ja missä asuisi. Piirsin itseni yksin kämppääni koiran kanssa ja selitin, kuinka minulla olisi menestyvä aikidoseura Reykjavikissa (ja lisäksi pienemmät sivudojot Grönlannissa ja Färsaarilla). Jotain tuntui puuttuvan… Piirsin vielä toisen koiran – luppakorvaisen ja löysäihoisen basset-pötkylän – ja olin tyytyväinen. (Myöhemmin muuten luovuin ajatuksesta perustaa aikidoseuroja Islantiin, Grönlantiin ja Färsaarille kyseisten paikkojen alhaisen väestömäärän takia… Nykyään Islannissa ja Grönlannissa on aikidoa. Färsaarista en ole varma. Mutta ainakaan ne ohjaajat siellä eivät ole ammattilaisia…)

Anyway, koko lapsuuteni olin poikatyttö, joka oli kiinnostunut aivan toisenlaisista asioista kuin lapsista. Teininä sama juttu. Ja vielä nuorena aikuisenakin enemmän tai vähemmän. Vasta joskus kolmekymppisenä aloin vähitellen havaita, että itse asiassa monilla kavereillani oli jo lapsia tai vähintäänkin he harkitsivat sellaisten hankkimista. Itselläni ei ollut edes parisuhdetta. Pidinkin yhtenä ihan relevanttina vaihtoehtona sitä, että omistaisin koko elämäni vain työlleni ja aikidolle enkä koskaan hankkiutuisi parisuhteeseen enkä hankkisi lapsia. Mutta kuten postaussarjan edellisestä osasta kävi ilmi, lopulta kävi kuitenkin niin, että aloin tuntea itseni yksinäiseksi ja päädyin ensin parisuhteeseen ja melko pian sen jälkeen naimisiin.

Eka raskaustesti

Pari kuukautta häiden jälkeen tein ihan vain varmuuden vuoksi raskaustestin työpaikan vessassa. Yllätys oli melkoinen, kun testi näyttikin positiivista! Tein pari testiä lisää, ja kaikki näyttivät positiivista. Uskottava se oli: olin raskaana. Oli perjantai-ilta. Tulevan viikonlopun aikana päässäni tapahtui käänteen tekevä muutosprosessi: minusta tuli äiti. Siitä lähtien VAUVA oli koko ajan jollain tasolla mielessäni, useimmiten päälimmäisenä. Ajattelin kaikki asiat vauvan kautta, ja rakastin häntä jo enemmän kuin mitään muuta maailmassa, vaikka hän oli vasta mitättömän pieni alkio.

Ensimmäinen kuva vauvastamme: ultraäänikuva alkiosta raskausviikolla 9

Raskausaika sujui kokonaisuutena hyvin, vaikka terveyteni rakoilikin silloin. Paino tosin nousi lähes 20 kiloa, ja sain raskausdiabeteksen. Pahoinvointia oli vain vähän. Vedin aikidotreenejä elokuun loppuun asti ja kävin itse treenaamassa savatea kesäkuun loppuun asti. Laskettu aika oli lokakuun puolivälissä.

Sophie Irja Maria Wiklund syntyi lopulta 31.10.2013 Kätilöopistolla, kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen käynnistyksellä. Synnytys oli pitkä ja kivulias. Olin synnytyssalissa muistaakseni noin 12 tuntia ja ennen sitä olin ollut osastolla voimakkaissa supistuksissa muutaman tunnin. Ystäväni Jonna, joka on koulutukseltaan mm. kätilö, oli tukenani synnytyksessä. Se auttoi todella paljon.

Ensimmäinen kuva Sophiesta pian synnytyksen jälkeen.

Äitiysloma oli mukavaa aikaa, vaikka minulla olikin terveydellisiä ongelmia ja vaikka kärsinkin raskauden aikana kertyneistä liikakiloista. Asuimme Laajasalossa, ja kävin joka päivä Sophien kanssa ostarilla kaupassa ja kahvilla. Harrastimme yhdessä vauvajumppaa (Kampissa) ja vauvamuskaria (Laajasalon keskustassa). Tein myös jonkin verran töitä äitiyslomani aikana, koska Sophie oli varsin helppo vauva. En imettänyt häntä eri syistä johtuen. Aloin vetää aikidotreenejä jo joulukuussa, noin viisi viikkoa synnytyksen jälkeen. Niveleni olivat kuitenkin monta kuukautta erittäin huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen: jouduin ottamaan kortisonipiikkejä sekä polveeni että olkapäähäni, koska ne olivat niin pahasti tulehtuneita. En oikeastaan pystynyt itse treenaamaan kuin vasta syksyllä 2014. Siihen asti vain vedin treenejä.

Palasin töihin syyskuussa 2014, eli Sophie meni varsin pienenä (alle 1-vuotiaana) päiväkotiin. Valitsimme ruotsinkielisen päiväkodin, koska ajattelimme, että suomea hän oppii joka tapauksessa. Päiväkodissa on sujunut ihan hyvin. Sophie viihtyy siellä hyvin, oppii paljon jatkuvasti, ja hänellä on siellä kavereita. Kuulemma Sophie on ryhmässään varsin suosittu ja pidetty. Sen pystyn tietenkin kuvittelemaan hyvinkin… Hän on niin täydellinen ja ihana… <3 <3 <3

Sophie on päässyt jo matkustalemaankin jonkin verran: hän on käynyt monta kertaa Portugalissa ja lisäksi mm. Virossa ja Ahvenanmaalla.

Nyt Sophie on lähes 3-vuotias pikkutyttö. Hän aloitti tänä syksynä taekwondon Espoossa. Käyn siellä hänen kanssaan. Se on sellainen lapsi-vanhempi -ryhmä. Lisäksi käymme koko perheen voimin vauvauinnissa kerran viikossa. Sophie silmin nähden nauttii uinnista ja erityisesti uima-altaalla olevasta liukumäestä. Taekwondossa hän pääasiassa riuhuu ja pelleilee mutta osaa kyllä myös jo potkia vähän, vaikka aloitti vasta syyskuussa. Se on meille sellainen hauska yhteinen juttu.

Sophie rakastaa hauvoja ja Muumeja. Lisäksi hän on kiinnostunut musiikista ja tanssimisesta. Hän puhuu jonkin verran ruotsia ja vähän suomea. Kumpaakin kieltä hän ymmärtää ihan täysin, mutta puhe tulee vähän hitaammin. Sophie osaa myös rakennella tosi hyvin palikoilla: jo 1-vuotiaana hän teki neuvolassa supernopeasti 3-vuotiaan tornin. Hän pitää myös autoista, autoradoista, jne. Hänellä on kotona suuri muovinen parkkihalli, jonka Axel on ostanut hänelle. (Mutta lisäksi tietysti myös mm. suuri Muumitalo ja ihan hirvittävä vuori erilaisia pehmoleluja…) Luulen, että hän on teknisesti ainakin jossain määrin lahjakas. Jännä nähdä, mitä hänestä tulee isona.

Sophie leikkipuiston valokuvassa lokakuussa 2016.

10. MENIN NAIMISIIN:

Kun mainitsin Axelille, että suunnittelin aikani kuluksi tällaisen “Elämäni 13 parasta tapahtumaa” -postaussarjan laatimista, hän sanoi: “Meidän hääpäivän on parasta olla yksi niistä…” Ja onhan se toki. 😀

Tapasin Axelin ensimmäistä kertaa Vanhalla Ylioppilastalolla 15.2.2011. Sitä ennen olimme kirjoittaneet toisillemme pari viestiä netissä. Kaksi yksinäistä kohtasi, ja kaikki alkoi sujua hyvin. (Uusi kokemus parisuhderintamalla..) Kävimme luistelemassa, keilaamassa, leffassa, katsomassa musikaaleja, kiertelemässä museoita, jne. Ja jos tahdoin osallistua vaikkapa zen-kurssille, sain Axelista seuraa. Aloimme myös alusta lähtien matkustella paljon yhdessä, koska kumpikin olemme aina olleet kiinnostuneita reissaamisesta. Heti ensimmäisenä vuonna kävimme Islannissa, Havaijilla, Ranskassa ja New Yorkissa… (Totesimme tässä juuri yhdessä, että nykyään meidän kummankaan budjettiin ei enää mitenkään mahtuisi noin montaa vapaa-ajan reissua vuodessa, mutta tuohon aikaan meillä kummallakin oli säästöjä, koska meillä kummallakaan ei ollut ollut juurikaan sosiaalista elämää ennen sitä…)

Hyvin pian aloimme nähdä toisiamme päivittäin. Kävimme yhdessä syömässä lounasta ja illalla näimme vielä treenieni jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme myös harrastaa yhdessä savatea, mikä toi meille lisää yhteistä aikaa. Alusta lähtien Axelin kanssa oli helppoa keskustella, vaikka hän ei umpisuomenruotsalaisena ollutkaan kovin tottunut puhumaan suomea. Hän oli älykäs ja sivistynyt, innostunut kokeilemaan kaikenlaista ja jaksoi aina kuunnella. Meillä oli hauskaa yhdessä, ja tunsin oloni turvalliseksi hänen seurassaan. Olimme samalla aaltopituudella.

Axel polvistui ja kosi minua todistajien (villakoiran ja kilpikonnan) läsnäollessa 28.4.2012. (“Täh?! Mitä sä ny?!”) Suostuin, ja häät pidettiin 15.12.2012 Tuusulan kirkossa. Se oli kyllä aivan upea päivä. Hääjuhla pidettin Krapihovissa, ja sen jälkeen lähdimme viettämään hääyötä Kalastajatorpalle. Valitsimme hääjuhlapaikan minun lapsuuden maisemistani (koska olen kotoisin Keravalta) ja hääyöpaikan Axelin lapsuuden maisemista (koska hän on kotoisin Munkkiniemestä). Häämatkalle lähdimme Malediiveille. Se oli samalla häälahjamme kaikilta häävierailta.

Axel on pysynyt rinnallani niin helppoina kuin vaikeinakin hetkinä. Tapahtui mitä hyvänsä, niin Axel on aina ollut tukenani… <3