Olen Japanissa 11.11.-10.12.2008. Tarkemmin sanottuna menen Tokioon treenaamaan Aikikai Hombu Dojolle, joka on virallisesti aikidon kansainvälinen päämaja maailmassa. Hombu Dojon on perustanut O-sensei Morihei Ueshiba, aikidon perustaja. Nykyään sitä johtaa O-sensein pojanpoika, Doshu Moriteru Ueshiba.
Tarkoitukseni on treenata matkani aikana aikidoa intensiivisesti. Lisäksi yritän hieman katsella paikkoja ja ottaa etäisyyttä viime aikojen kiireisiin. Jätin väitöskirjani painoon viime perjantaina, joten mikäs tässä matkustellessa! Toki minun täytyy tehdä jonkin verran töitä Japanissakin, koska esim. väitöstilaisuuden lektio on vielä tekemättä (lisäksi on mm. SKY Journalin toimitukseen liittyviä töitä, yliopistopedagogiikan kurssin tehtäviä ja kaikenlaista väitöskirjaan, väitöstilaisuuteen ja karonkkaan liittyvää sälää). Anyway, jonkinlaisesta pienestä irtiotosta tässä on kuitenkin kyse.
Asun matkani aikana ensin yhden yön hotellissa ja sen jälkeen loppuajan espanjalaisen ystäväni, Ivanin, kämpässä. Ivan oleskeli kanssani samaan aikaan Ranskassa joskus vuosia sitten. Nyt hän on asunut Tokiossa jo monta vuotta ja treenannut aikidoa Hombu Dojolla. Hän lähtee Espanjaan tällä viikolla, ja minä vuokraan hänen kämppänsä. Kävi tosi hyvä mäihä! Ainoa huono puoli tässä järjestelyssä on se, että emme ole Ivanin kanssa juurikaan samaan aikaan Tokiossa emmekä siis pysty treenaamaan yhdessä. Dääm! Ivan on nimittäin ihan sairaan hyvä ja mukava, ja hänen kanssaan on ihan ultrakiva treenata.
Sain Suomen Aikidoliitosta merkittävän matka-apurahan reissuani varten. Suurkiitokset siitä liiton hallitukselle! =)
Ti 11.11.2008
(Klo 14.57): Juuri lähdössä lentokentälle! Tästä se reissu alkaa! Jeeeee!!! (Vaikka vähän tulee kyllä näitä kelejä ikävä… ;;;)
Ke 12.11.2008
(Klo 13.36 Japanin aikaa eli klo 6.36 Suomen aikaa): Olen perillä Tokiossa. Istuskelen tässä Shinjukussa Tokyo Business Hotelin ala-aulassa (lähellä Hombu Dojoa) ja odottelen huoneeni vapautumista. Matka meni ihan hyvin, mutta nyt on tosi väsynyt olo, koska en nukkunut yhtään koko yönä. Tulin Finskin suoralla lennolla, mikä oli tosi kätevää. Vieressäni istui eräs iäkäs australialainen rouva, joka oli tosi mukava. Juttelin hänen kanssaan jonkin verran. Lisäksi luin Tapani Jussilan uusinta Tokio-passia. Siis se on aivan loistava matkaopas ja lisäksi tosi värikkäästi ja hauskasti kirjoitettu! Sitä lukiessa pääsi hyvään matkafiilikseen. Ehdin myös katsoa kokonaan uusimman Indiana Jonesin (se oli itse asiassa parempi kuin odotin) ja vähän aikaa Kung-fu pandaa (se ei ollut erityisen hyvä minusta, vaikka yleisesti ottaen pidän piirretyistä).
Tokio – Naritan lentokentällä kaikki sujui ihan sulavasti. Sain nopeasti matkatavarani ja löysin heti juna-aseman. Kentältä pääsi kätevästi JR Express -junalla suoraan Shinjukuun. Shinjuku on siis se kaupunginosa, jossa nytkin olen ja jossa Hombu Dojo sijaitsee. Se on hyvin keskeisellä paikalla sijaitseva moderni ja trendikäs kaupunginosa. Tonttien hinnat ovat täällä pilvissä, joten on aika hienoa, että Hombu Dojo voi sijaita täällä (se johtunee siitä, että tontti on ollut aikidoväen hallussa jo vuodesta 1931, jolloin O-sensei perusti paikalle Kobukan Dojon, eivätkä alueen tonttien hinnat varmaankaan silloin olleet vielä samaa luokkaa kuin nykyään). Oli jotenkin siistiä, kun lentsikassa katselin Tokion karkeaa turistikarttaa, ja siihenkin oli merkitty selvästi Hombu Dojon rakennus ja teksti "Aikido World Headquarters." ("Mä meen tonne! Mä meen tonne!")
Shinjukun asemalta otin taksin tänne hotellille, koska reitti ei ollut minulle ollenkaan selvä ja koska minulla on kolme kassillista matkatavaroita mukana. Lyhyiden matkojen kulkeminen taksilla ei ole täällä kovin kallista. Pääsin siis turvallisesti hotellille, ja sikäli kaikki on hyvin. Tahtoisin kuitenkin jo saada sen huoneeni, jotta pääsisin nukkumaan… Väsyttää ihan sairaasti, ja tänä iltana tapaan vielä Ivaninkin.
To 13.11.2008
(Klo 23.02): Olen nyt majoittunut Ivanin kämppään Yotsuyan kaupunginosaan, joka on lähellä Shinjukua. Nämä pari viimeistä vuorokautta ovat menneet tosi nopeasti. On tapahtunut tosi paljon kaikenlaista, ja uusi ympäristö tuntuu jotenkin tosi kiehtovalta ja jännittävältä. Olen jotenkin ihan pihalla koko ajan (vielä enemmän kuin normaalioloissa siis). Aikaero tuntuu aika rankalta: Japanissa kello on seitsemän tuntia enemmän kuin Suomessa. Ero on sen verran suuri, että se pistää vuorokausirytmin aika pahasti sekaisin. Täytyy koko ajan katsoa kelloa, jotta tietää, mikä aika vuorokaudesta on meneillään. Muuten siitä ei olisi mitään hajua.
Otin eilen kolmen tunnin tirsat heti saatuani hotellihuoneeni. Sen jälkeen tapasin Ivanin dojolla. Oli tosi mukavaa nähdä häntä pitkästä aikaa. Ivan on samanikäinen kuin minä. Tapasimme toisemme ollessamme 19-vuotiaita. Asuimme silloin kumpikin Ranskassa ja olimme kumpikin tulleet Ranskaan ensisijaisesti treenaamaan aikidoa. Ivan oli siihen aikaan valokuvamallityyppinen ilmestys, jonka kanssa oli alusta lähtien tosi mukavaa treenata. Hän on teknisesti tosi taitava, hänellä on erinomaisen hyvä kontakti ja hän treenaa mielestäni poikkeuksellisen hyvällä asenteella (ulkomuodostaan huolimatta hän ei ole koskaan ollut vähääkään macchoilija vaan pikemminkin tosi vaatimaton ja muita kunnioittava). Hän palasi Espanjaan asuttuaan kolme vuotta Ranskassa ja alkoi opiskella Madridissa lakia. Hän kuitenkin keskeytti opintonsa muutama vuosi sitten ja muutti Japaniin aikidon perään. Siitä lähtien hän
on asunut täällä. Tänään hän lähti Miyamoto-sensein mukaan tämän Euroopan-kiertueelle Ranskaan ja Espanjaan. Ivan on aikidoka henkeen ja vereen. Hän vaikutti yllättyneeltä kuullessaan, että minä teen nykyään aika paljon kaikkea muutakin kuin aikidoa (että olen kohta väittelemässä tohtoriksi, jne.). Hänkin kyllä sanoi harkitsevansa sitä, että palaisi joskus Espanjaan ja jatkaisi lakiopintojaan mutta ei kuulemma ihan vielä ole siihen valmis.
Anyway, Ivan näytti minulle eilen hieman paikkoja, esitteli ihmisiä, ja kävimme myös yhdessä syömässä. Hän esitteli minut mm. kahdelle ranskalaiselle kundille, Nicolas’lle ja Laurentille, jotka myös asuvat Tokiossa ja treenaavat Hombulla. Lisäksi tutustuin erääseen liettualaiseen kundiin, Keshaan, sekä Ivanin argentiinalaiseen tyttöystävään, jonka nimi meni minulta ohi. Kävimme täällä Ivanin kämpässä, ja hän esitteli minut myös vuokraemännälleen. Kaikki ihmiset vaikuttavat tosi ystävällisiltä ja avuliailta.
Tänä aamuna kävin jo treenaamassa Hombulla Doshun treeneissä klo 6.30. Aika ei tuntunut erityisen aikaiselta, koska vuorokausirytmi on joka tapauksessa ihan sekaisin. Doshu ei ollut itse paikalla. Hänen treeninsä ohjasi joku muu sensei, jota en tuntenut ennestään. Hän veti samaan tyyliin kuin Doshukin: selkeää perustekniikkaa siis. Treenasin koko treenin yhden suunnilleen ikäiseni japanilaisen miehen kanssa. Täällähän treenataan aina koko treeni saman parin kanssa, joten täytyy aina toivoa, että sattuu saamaan hyvän parin. Onneksi minulla kävi tänään ihan hyvä tuuri. Se japanilainen oli mielestäni ihan ok. Hän liikkui herkästi ja teki pehmeästi. Teknisesti hän ei ollut mitenkään erityisen taitava, mutta ei huonokaan. Hän ei katsonut kovin tarkkaan, mitä opettaja näytti, vaan tuntui tekevän vähän miten huvittaa. Eipä se minua oikeastaan häirinnyt. Hänen kanssaan oli ihan mielenkiintoista treenata, koska hänellä oli koko ajan tosi hyvä kontakti. Treenin lopussa hän pyysi minua jiywazassa tekemään koshinagea (lonkkaheittoa) itselleen. Hän rojahteli heitoistani alas kuin säkki, koska ei tajunnut ottaa kannatusta takistani (enkä kehdannut sanoa siitä hänelle). Siltikin hän kiitteli minua sen jälkeen ihan fiiliksissä ja katsoi minua silmät pyöreinä. (Taustana tässä on se, että Hombulla ei kai turvallisuussyistä juurikaan tehdä koshinagea, kun taas meillä sitä tehdään jatkuvasti.)
Päivällä muutin hotellista tänne Ivanin kämppään ja otin taas monen tunnin tirsat. Väsytti jostain syystä taas ihan sairaasti. Illalla menin taas treenaamaan. Ohjaajana oli Seki-sensei. Hänkin veti aika tavalla perustekniikkaa koko treenin, mutta hieman erikoisella tavalla. Treeni oli mielestäni ihan hyvä. Toisin kuin aamun ohjaajalla, Sekillä oli myös joitakin ihan hyviä teknisiä pointteja. Treenasin koko treenin Nicolas’n kanssa. Hänen kanssaan oli ihan hyvä tehdä. Hän on selvästikin jo treenannut pitkään ja paljon. Hän on suurikokoinen ja vahva ja treenaa Franck Noëlin tyylillä. Yhdistelmä oli sellainen, että hänen kanssaan oli huomattavasti ryydyttävämpää harjoitella kuin sen japanilaisen kanssa aamutreeneissä.
Dojolla on tosi tarkat käyttäytymissäännöt. Ilmapiiri on kuitenkin rento ja tuttavallinen. Mukavaa on myös se, että heti jos mokaa jotakin, joku tulee sanomaan siitä ystävällisesti. Opin tänään (kantapään kautta) mm. sen, että treeneissä ei saa täällä puhua yhtään ja jo muutamaa minuuttia ennen treenien alkua pitää istua hiljaa ja keskittyneesti rivissä. Käytävässä saa kävellä vain paljain jaloin. Vessassa sen sijaan pitää käyttää erityisiä sandaaleja, joita on rivissä oven luona. Koska japanilaiset naiset ovat keskimäärin puolta pienempiä kuin minä, sain survottua niihin sandaaleihin vain hikisesti jalkateräni ja jouduin sen jälkeen hipsimään niissä varpaillani. Hyvää tasapainoharjoittelua! (Mutta näyttää varmaankin aika vammaselta.) Dojolla kaikki tervehtivät toisiaan ja ovat kohteliaita kaikkia kohtaan. En tuntenut oloani dojolla ollenkaan ulkopuoliseksi, vaikka tänään oli ensimmäinen päiväni siellä. Kumartelemisen lisäksi olennaista Japanissa on hymyileminen. Koko ajan täytyy hymyillä leveästi. Mitä leveämpi hymy, sitä kohteliaampi se on. Hymyn luonnollisuus tai kauneus ei ole olennaista (useinkin näkee noin sentin verran enemmän ientä kuin oikeastaan tahtoisi nähdä, mutta siltikin tulee sellainen fiilis, että sellaisen hymyn räväyttäminen on kohteliasta, ja tekee mieli itsekin hymyillä). Mielenkiintoista on myös tervehdysten alussa systemaattisesti toteutuva amplitude shift mechanism (säveltason nosto). En ole kuullut vielä yhtäkään tervehdystä ilman sitä. Luulen, että se on kiinteä osa japanin intonaatiosysteemiä. Lisäksi sillä on varmaankin kohteliaisuusfunktio.
Jännää dojolla on myös se, että jokaisen treenin jälkeen kaikki kilpailevat ihan tosissaan siitä, ketkä kaikki onnistuvat saamaan käsiinsä harjan tai rätin, jolla pääsee siivoamaan salia. Välittömästi treenin loputtua kaikki ryntäävät täysiä miesten pukuhuoneeseen, jossa siivousvälineet ovat. Ne, jotka onnistuvat saamaan käsiinsä siivousvälineen, alkavat siivota innokkaasti ja voitonriemuisina hymyillen. Ne, jotka myöhästyvät lähdöstä eivätkä saa siivousvälineitä, jäävät pettyneinä ja noloina pyörittelemään peukaloitaan keskelle muurahaiskekomaisen järjestelmällistä siivousprojektia. En ole varma, ovatko kaikki täällä todellakin siivoushulluja vai täytyykö kaikkien vain esittää, että he todellakin tahtoisivat päästä mukaan siivoamaan, koska epäsolidaarisen vätyksen leima on varmaankin Japanissa suunnilleen pahin mahdollinen asia. Joka tapauksessa homma toimii sillä tavalla hyvin. Ei mene montaakaan minuuttia, kun sali on taas täydellisen puhdas. Ja oli miten oli, niin on totta, että kun kaikki ympärillä kilpailevat jostakin (vaikka sitten siivouksesta), on vaikeaa olla menemättä mukaan siihen. Aamulla jäin vielä seisomaan hoona, kun kaikki muut ryntäsivät hakemaan siivousvälineitä, mutta illalla minäkin jo menin täysillä mukaan ja olin aidosti pettynyt, kun minulle ei riittänytkään harjaa eikä rättiä (*niisk!*). Aloin jo suunnitella mielessäni ovelaa strategiaa (*kjäh-kjäh*), jolla huomenna VARMASTI olisin ensimmäisten joukossa harjajonossa ja pääsisiin mukaan harjaamaan tatamia! (Ihan sekoa…!)
Ivanin kämppä on muuten ihan täydellinen, mutta netti toimii
hieman katkeilevasti ja hitaasti. Kirjoitan siksi tätä nytkin tätä tekstiä Word-tiedostoon, josta aion copy-pasteta sen blogiini. No, hyvä puoli on se, että eipähän tule roikuttua koko aikaa netissä. En uskalla edes kirjoittaa pitkiä sähköpostiviestejä, koska yhteys saattaa hyvinkin katketa kesken viestin. Toinen huono puoli on se, että täällä ei ole länsimaista pöytää vaan pelkästään polvenkorkuinen japanilaismallinen pöytä, jonka ääressä joutuu istumaan polvillaan maassa. Toistaiseksi ainakaan en ole vielä tottunut siihen. Joudun siis kirjoittamaan väitöstilaisuuteni lektionkin siten, että istun polvenkorkuisen pöydän ääressä polvillani lattialla (no voi hanuri!). Mutta muuten tässä kämpässä on kaikki tarvittava, jopa pyykinpesukone ja pieni parveke. Neliöitäkään ei ole juurikaan vähempää kuin minun kämpässäni Kalliossa.
Sain myös lainaksi Ivanin polkupyörän. Kämppä on melkein puolen tunnin kävelymatkan päässä dojolta, joten pyörä olisi kätevä kulkuneuvo. Ongelma on kuitenkin se, että pyörässä ei ole jarruja (tai siis on, mutta ne eivät toimi). Sillä ajaminen tuntuu aika extremeltä tällaisessa vilkkaassa kaupunkiympäristössä. Meinasin jo kerran törmätä yhden pakettiauton kylkeen, kun ajoin alamäkeä ja unohdin hetkellisesti, että jarrut eivät toimi. (Tolppiin ja ihmisiin olen jo meinannut törmätä montakin kertaa.) Pyörä on myös suunniteltu lyhytjalkaisille japanilaisille, joten sen kanssa joutuu ajamaan polvet suussa. Täytyy ehkä harkita treenimatkan kulkemista kävellen. Ei se mahdottoman pitkä kuitenkaan ole, eikä minulla täällä ole erityinen kiire mihinkään. (Olen myös tavallaan luvannut Juhanille, että yritän pysytellä hengissä väitöstilaisuuteeni asti… 😉
Pe 14.11.2008
(Klo 9.40): Yritän tässä juuri syödä aamupalaa riisipuikoilla… (#¤%&!) Olin tänäänkin Doshun aamutreeneissä klo 6.30. Tänään Doshu oli itsekin paikalla. Eilinen parini tuli ennen treeniä kiittelemään minua eilisestä treenistä (mikä tuntui jotenkin yllättävältä). Siitä innostuneena eräs toinen japanilainen mies pyysi minua parikseen tämän aamun treeniin. Hän oli selvästi jäykempi kuin eilinen parini, mutta ihan mukava ja teknisesti taitava. Treenasimme katateryotedoria. Shihonagen parini teki minulle niin voimakkaasti ja erikoisella tavalla, että se sattui jonkin verran olkapäissäni. Onneksi sitä ei tehty hirveän pitkään. Treenin lopussa teimme melkein vartin verran jiywazaa (vapaatekniikkaa), mikä on ilmeiseti tyypillista Doshun treeneissä. Parini oli hieman liian jäykkä, ja salissa oli hieman liian ahdasta, jotta olisin kunnolla päässyt tekemään jiywazaa treenin aikana. Sen sijaan treenin jälkeen eräs Japanissa asuva ulkomaalainen mies tuli pyytämään minua treenaamaan kanssaan jiywazaa. Treenasimme lopulta melkein puoli tuntia putkeen jiywazaa. Se oli itse asiassa tosi kivaa ja ehdottomasti tämän aamun antoisin osuus. Se kaveri oli aika isokokoinen, mutta hän liikkui pehmeästi ja ketterästi. Loppuajasta hän innostui tekemään minulle joitakin vähän outoja ja mielestäni hieman vaarallisia juttuja, mutta omalla kokemuksellani pystyin selviytymään niistäkin telomatta itseäni. Satuin vielä törmäämään häneen kadulla lähdettyäni dojolta, ja hän tarjosi minulle kahvit. Hän vaikutti yllättyneeltä siitä, että minua ei olekaan ihan kevyt liikutella… (En viitsinyt mainita, kuinka pitkään olen jo treenannut…)
Yritin muuten rynnätä täysiä hakemaan siivousvälineitä treenien jälkeen, mutta TAASKIN myöhästyin! En tajua, miten jotkut aina ehtivät niin nopeasti hakemaan niitä. (Olisin tietysti voinut jyrätä jenkkifudistekniikalla muutaman pienen japanilaisen yli, mutta en viitsinyt mennä ihan niin pitkälle skabassa! 😉 Miksiköhän niitä siivousvälineitä ei vain yksinkertaisesti voitaisi hankkia vähän lisää, jotta kaikki pääsisivät aina siivoamaan treenien jälkeen?! Tämä tällainen systeemi ei ole YHTÄÄN mukavaa niille, jotka AINA jäävät ilman ja joutuvat vain katsomaan surkeina sivusta, kun muut siivoavat ihan fiiliksissä (*niisk!*).
(Klo 23.36): Vitsit, että on vuorokausirytmi sekaisin… Tulee nukuttua ihan sairaasti. Jotenkin vain koko ajan nukuttaa ihan älyttömästi. (Toisaalta se saattaa olla myös pitempiaikaisen väsymyksen purkautumista.) Anyway, kävin tänään (päivätorkkujen jälkeen) Kuribayashi-sensein ohjaamissa iltapäivätreeneissä. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt hänen treeneissään. Moni oli kehunut hänen treenejään etukäteen, ja porukkaa olikin tosi paljon paikalla. Treenit olivatkin minusta ihan hyvät. Missasin tosin tietenkin paljon pedagogisesta annista, koska en ymmärtänyt hänen japaninkielisiä selityksiään. Toisin kuin monet muut opettajat, hän siis todellakin opetti ja selitti asioita. Hän myös kierteli koko ajan ympäri tatamia ja teki tekniikkaa kaikille. Se oli mukavaa. Minäkin pääsin täten hyökkäämään hänelle pari kertaa. Hänen tekniikkansa oli suoraviivaista ja räjähtävää. Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä. Mielestäni hänen heitettävänään oli ihan miellyttävää olla. Sen sijaan kummatkin treeniparini (tässä treenissä jopa vaihdettiin kerran paria) yrittivät matkia sensein tekemistä mielestäni virheellisesti. Siitä syntyi hetkittäin pientä sähläystä ja repimistä. Yksi nuori ulkomaalainen kundi teki minulle yhden kokyonagen siten, että se oli todella epämiellyttävä, ja pelkäsin tosissaan, että vasen olkapääni menisi sijoiltaan. Yksi nuori japanilainen tyttö puolestaan hyökkäsi shomenuchilla niin holtittomasti, että en oikein saanut mitään fiilistä ja pelkäsin, että saan hänen sormensa silmääni, tms. Mitään sellaista ei kuitenkaan sattunut, ja olin lopulta ihan tyytyväinen treeniin.
Muuten, tiedoksi kaikille niille suomalaisille, jotka kuvittelette, että kaikki sellaiset hierarkiset kuviot kuin että ylempi vyö tekee ensin ovat ranskalaisten keksimiä: olette väärässä. Puhuin asiasta kerran Christianin kanssa, ja hän sanoi tavan tulevan Hombulta. Se pitää paikkaansa. Hombulla tosiaankin noudatetaan periaatteessa kyseistä tapaa. Itse tosin hyökkään täällä aina ensin, jos parillani on musta vyö, koska en voi silloin tietää, mikä dani hänellä on, ja koska olen uusi tulokas tässä paikassa. Jotkut miehet saattavat myös kohteliaisuuttaan aina hyökätä naisille ensin, ja ainahan on myös systeemiä vastaan kapinoivia yksilöitä (eli esim
. sellaisia, jotka hyökkäävät ihan aina itse ensin, treenasivat sitten kenen kanssa hyvänsä). Olen kuitenkin huomannut, että taustalla toteutuu täälläkin se sama hierarkinen periaate kuin Ranskassa (ja myös meillä Finn-Aikin treeneissä Suomessa): ylempi vyö tekee ensin. Kaikki poikkeamat siitä ovat aina jollakin tapaa motivoituja ja tunnusmerkillisiä. Neutraali tapa toimia (jos esim. sellaista taustavaikuttajaa kuin epätietoisuus toisen vyöarvosta ei ole) on siis se, että alempi vyö hyökkää ensin ylemmälle. Toisaalta hierarkia ei ehkä toteudu täällä pelkän vyöarvon perusteella (joskaan se ei mene ihan niin yksiselitteisesti Ranskassakaan), vaan hierarkiaan vaikuttaa myös mm. ikä (vanhempi on nuorempaa ylempänä hierarkiassa) ja se, kuinka pitkään on ollut kuvioissa (pitempään mukana ollut menee ainakin aluksi uuden tulokkaan edelle, vaikka uusi tulokas olisi tätä korkeammalla tasolla, jne.).
Olen yrittänyt tänään lueskella Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirjaa, joka minun pitäisi pian saada luettua yliopistopedagogiikan kurssia varten. Teen siitä netin välityksellä lukuraportin pienen ryhmän kanssa. Pitäisi vain saada kiinni jostakin järkevästä vuorokausirytmistä, niin pystyisi taas saamaan hieman enemmän aikaiseksi.
La 15.11.2008:
(Klo 10.32): Tulin juuri Yokota-sensein treeneistä. Ne olivat varmaankin fyysisimmät treenit, joissa olen ollut tähän mennessä tämän reissun aikana. Yokota on myös pedagogisesti hyvä ja hänen treeninsä ovat teknisesti rikkaita. Treenasimme yokomenuchia, ja opin itse asiassa ainakin kaksi kokonaan uutta tekniikan muotoa: yhden sellaisen shihonagen ja kotegaeshin risteytyksen (tosi kiinnostava ja toimiva!) sekä yhden version yokomenuchi kokyonagesta. Hyvää treeneissä oli myös se, että vaihdoimme paria monta kertaa treenin aikana. Se on täällä todella poikkeuksellista. Taaskin minulla kävi ihan hyvä mäihä parien kanssa. Erityisen kivaa oli lopussa, kun treenasin Keshan kanssa sitä yhtä jännää kokyonagea. Hän on tosi hyvä, ja hänellä on tosi fyysinen tapa treenata. Heittelimme siis toisiamme ihan täysiä. Yllättäen tatamin kovuuskaan ei juurikaan häirinnyt minua (Hämeentien salin kova matto on luultavasti tehnyt tehtävänsä…). Aivan erinomainen treeni siis.
Nyt yritän opiskella vähän aikaa sitä yliopistopedagogiikkaa… Onneksi se kirja on varsin kevyttä luettavaa (mutta kuitenkin ihan kiinnostavaa myös). Olen tällä hetkellä lukemassa siitä kohtaa, jossa käsitellään pienryhmätyöskentelyn ryhmädynamiikkaa ja yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmän toteuttamista yliopisto-opetuksessa.
(Klo 22.41): Olin illalla Sugawara-sensein treeneissä. Treenasin koko ajan Keshan kanssa, joten treenistä tuli varsin rankka. Muutenkin Sugawaran tapa vetää oli mielestäni varsin fyysinen. Tehtiin paljon heittoja nopealla temmolla. Treenien jälkeen Kesha tahtoi vielä treenata kanssani jiywazaa (vapaatekniikkaa), joten jäimme vielä heittelemään joksikin aikaa tatamille. Ensimmäistä kertaa olin todella väsynyt treenien jälkeen. Olin tosin ollut jotenkin väsynyt jo ennen treenejä. Anyway, Keshan kanssa on tosi mukavaa treenata, ja hän on hyvä tyyppi. Välillä hän ehkä yrittää hosua vähän liikaa, mutta ei se ole niin vakavaa. Hän on joka tapauksessa teknisesti taitava, ja hänellä on hyvä kontakti koko ajan. Kommunikointi hänen kanssaan on vaikeaa, koska meillä ei ole yhteistä kieltä (hän osaa ilmeisesti vain liettuaa ja japania; englantia hän osaa vain muutaman sanan). Mutta ei se treenien aikana oikeastaan haittaa, koska täällä ei siis joka tapauksessa saa puhua yhtään, ja aikidohan on kansainvälinen kieli, jonka kautta pystymme ymmärtämään toisiamme ja olemaan vuorovaikutuksessa.
Pidän muuten tosi paljon japanilaisesta ruoasta. Käyn yleensä päivisin syömässä jossakin pienessa ruokapaikassa, josta saa nopeasti ja halvalla paljon ruokaa. Muutamalla eurolla saa pääruoan ja vesilasin lisäksi kupin riisiä, keittoa, tofua ja jotain klönttejä, joiden alkuperää ja sisältöä en ole vielä osannut jäljittää. Yotsuyan vilkkaalla pääkadulla on monta sellaista ruokapaikkaa. Oli tosi hassua, kun tänään kävin yhdessä sellaisessa paikassa lounaalla, ja olin siellä ainoa naispuolinen asiakas. Paikka oli ihan täynnä bisnesmiehiä ja duunareita, joista kaikki olivat miehiä. Aloin jo epäillä, että onkohan tämä paikka vain miehille, tai jotain, mutta ei se ilmeisesti ollut, koska minuakin suostuttiin palvelemaan. Paikalliset duunarit muuten tunnistaa työhaalarin lisäksi siitä, että heillä on kaikilla pyyhe kiedottu pään ympärille. Näyttää hassulta, mutta luo varmaankin jonkinlaista ammattikuntaidentiteettiä ja yhteenkuuluvuutta (sen lisäksi tietenkin, että hiki ei valu silmille).
Hyvien ja edullisten ruokapaikkojen lisäksi Japanissa on kätevää se, että kaduilla on tosi paljon juoma-automaatteja, joista saa kylmien juomien lisäksi myös kuumaa kahvia ja teetä. Kahvia on montaa eri sorttia (espressoa, maitokahvia, jne.), ja sitä myydään metallisissa tölkeissä samaan tapaan kuin limua. Tuntuu jotenkin hassulta avata limutölkki, jossa onkin kuumaa kahvia! Tölkkikahvi on mielestäni yllättävänkin hyvää (olen vetänyt tänään jo ainakin viisi tölkkiä, yllättäen…), ja niitä automaatteja on tosiaankin muutaman metrin välein kaikilla kaduilla.
Ivan jätti muuten hoidettavakseni kaksi bonsai-puutaan. Minun pitää kastella niitä joka toinen päivä. Ja siis niitä EI voi kastella niin, että lorauttaa vain vettä päälle, vaan pitää ottaa lasista vettä sormien väliin ja sitten tiputella pisaroita yksitellen kaikkien lehtien päälle ja kaataa sitten varovasti kämmeneltä vettä kasvin juurille… (#¤%&!) Vitsit, että meinasi mennä ikä ja terveys, kun tein sen tänään ekaa kertaa. Täytyy toivoa, että ne bonsait eivät delaa meitsin hoivissa… Ei nimittäin mennyt koko aika ihan putkeen se pisaroiden hallittu tiputtelu tänään… (välillä meni vähän kärsivällisyys, ja tippui semmonen vesimöykky pisaran sijaan… no, ei kai se niin tarkkaa, ehkä… *heh*)
Su 16.11.2008
(Klo 15.35): Heräsin aamulla (tahtomattani aikaeron takia) viideltä ja päätin käyttää ajan hyväkseni lukemalla yliopistopedagogiikkaa. Sainkin sen opuksen luettua loppuun ennen kuin lähdin Doshun treeneihin. Treeneissä oli ihan sikana porukkaa, koska sunnuntaisin ei ole iltapäivä- eikä iltatreenejä, ja paikalla on myös ryhmiä muilta paikkakunnilta. Treenasin tänään yhden jenkkiläisen kundin, Rickin, kans
sa. Hän asuu tällä hetkellä Yokosukassa ja työskentelee siellä USA:n sotilastukikohdassa. Hän matkusti Yokosukasta asti tämän aamun treeneihin Hombulle. Tosin hän ei tullut yksin vaan erään toisen samassa sotilastukikohdassa työskentelevän amerikkalaisen kaverin, Jackin, sekä kolmen japanilaisen treenaajan kanssa. Rickin kanssa oli mielestäni tosi mukavaa treenata. Doshukin oli tänään poikkeuksellisen aurinkoisella tuulella (ehkä sen takia, että oli saanut kerrankin nukkua rauhassa, koska treenit alkoivat vasta klo 10.30 eivätkä klo 6.30, kuten kaikkina muina päivinä). Yleensähän Doshu vetää hillittyä perustekniikkaa, mutta tänään hän innostui vetämään jopa koshinagea (!!!) ja kierteli koko treenin ajan ympäriinsä heitellen naureskellen kaikkia isoja kavereita yllättävänkin räjähtävään tyyliin. Minulle hän tuli heittämään jotain hassua läppää treenin alussa ja kulki aina välillä virnuillen ohi. Rikoimme Rickin kanssa hiljaisuussääntöä moneen otteeseen treenin aikana, mutta niin tuntuivat rikkovan kaikki muutkin. Tänään oli siis kirjaimellisesti "sunnuntaitreeni"!
Treenien jälkeen Rick ja Jack pyysivät minua porukkansa mukaan syömään läheiseen kiinalaiseen raflaan. Ajattelin, että mikä siinä, koska olin joka tapauksessa menossa syömään lounasta. Oli ihan mukavaa olla vaihteeksi porukassa. Jossain vaiheessa tosin alkoi jo hieman kyllästyttää se jatkuva valokuvien ottaminen ja jotkut hölmöt puheenaiheet ja ajanvieteleikit (kuten joku ihmeen japanilainen naruleikki… ei hemmetti, että oli vammasta, mutta piti vain yrittää olla jotenkin messissä, koska en tahtonut olla epäsosiaalinen).
Ostin muuten tänään yhdestä sellaisesta tölkkiautomaatista vihreän tölkin, jonka kuvittelin olevan jotain limua. Mutta se olikin KYLMÄÄ vihreää teetä. YÖH!!! En voi kovin paljon suositella.
Juuri nyt yritän saada treenikamat pestyä tuossa Ivanin pyykkikoneessa. Se toimii jotenkin tosi kummallisesti, ja ohjeet on tietenkin vain japaniksi, joten en ole ollenkaan varma, että painoin oikeaa nappulaa…Mitään numeroita ei näy missään. Olisi ollut kiva lähteä tänään katsomaan nähtävyyksiä, koska iltatreenejä ei siis ole, mutta tähän pyykinpesuun näyttääkin menevän yllättävän paljon aikaa. Oli joka tapauksessa pakko saada kamppeet pestyä tässä välissä (naulakosta päin alkoi jo leijua muualle kämppään sen suuntainen hikilöyhy…), ja toisaalta ulkona on myös sateinen ilma tänään (vaikka muuten ilmat ovat olleet tähän asti yllättävänkin hyvät).
Ma 17.11.2008
(Klo 2.39): Vitsit, että on vuorokausirytmi ihan sekaisin. Kroppani ei edes enää noudata Suomen aikaa vaan jotakin ihan kummallista rytmiä: illalla alkaa väsyttää tosi aikaisin, ja herään sitten keskellä yötä ihan pirteänä. Menin tänäänkin nukkumaan jo kahdeksan aikaan illalla, koska väsytti niin sairaasti, ja heräsin sitten kahden aikaan yöllä ihan pirteänä. Dääm.
Ti １８．１１．２００８
(Klo 13.45): Kamppani nettiyhteys on tokkinyt tosi pahasti viimeisen vuorokauden ajan (ei se hyvin ole toiminut missaan vaiheessa, mutta nyt se ei toimi oikeastaan ollenkaan). Oikeastaan ongelma johtuu siita, etta Ivanilla ei itse asiassa ole lainkaan nettiyhteytta, vaan han vain aina sieppaa jonkun toisen suojaamattoman langattoman verkon. Hanella se kuulemma toimii ihan hyvin niin, mutta ei kylla minulla. Anyway, ongelma alkoi lopulta tuntua tanaan siina maarin piinalliselta, etta paatin etsia kasiini nettikahvilan (jollaisia ei ole Tokiossa yhta tiheassa kuin esim. Pariisissa). Ensin paadyin yhteen ihan sikahintaiseen business centeriin. Sitten loysin lopulta taman nettikahvilan, Kona Cafen, joka on kylla ihan ihme mesta. Ensinnakin minulta meni vaikka kuinka pitkaan, ennen kuin loysin tanne sisaan. Enka edelleenkaan ole loytanyt taalta ollenkaan henkilokuntaa! Taalla on vain tallaisia koppeja, joissa on netti, sohvat, kuulokkeet, telkkari, jne., ja jotka on selvastikin suunniteltu niin, etta taalla voi oleilla vaikka yonkin yli, mutta en ollenkaan ymmarra, mihin tama on tarkoitus maksaa. Kun ei taalla ole ketaan! Tosi outo systeemi. Pakkohan taalla on ollu joku vastaanotto jossakin. Yritin kysya sita yhdelta toiselta asiakkaalta, mutta han ei ymmartanyt ollenkaan, mita yritin selittaa. No, kai se selviaa. Jos ei muuten, niin varmaankin joku tulee jossain vaiheessa heittamaan minut taalta ulos.
Tana aamuna olin Yasuno-sensein treeneissa. Myos eilen illalla olin Yasuno-sensein treeneissa, ja eilen aamuna olin Doshun treeneissa. Doshun treeneissa tehdaan aina ihan perustekniikkaa. Yasuno puolestaan vetaa toisinaan jopa hieman vaikeaselkoisia sovelluksia. Han nayttaa edessa jotain, ja sitten taas jotain muuta, ja lopulta ihmiset tekevat jotain. Erityisesti eilen illalla minulla kavi tosi hyva maiha parin kanssa, ja paasin siksi tosi kivasti treenaamaan Yasunon harkoissa. Treenin jalkeen jain viela heittelemaan joksikin aikaa Keshan kanssa.
Ai niin: tana aamuna paasin ekaa kertaa SIIVOAMAAN tatamia treenien jalkeen! Jeee!!! Oli ihan sikasiistia! =)))) Eilen illalla onnistuin jo olemaan toiseksi ensimmainen, joka ei saanut harjaa (tai 'luuta' se ehka pikemminkin on), eli olin siis tavallaan jo 'toisella varasijalla', ja tanaan sitten lopultakin onnistuin saamaan kasiini luudan! =)))) Pyorimme yhdessa ympari tatamia herkasti kuin vastarakastuneet… (*huokaus*) Oli se hienoa…
(Klo 14.24): Ok, selkis tama systeemi. Olin vaarassa kerroksessa. Tama maksaa 300 jenia (eli noin 2,5 euroa) puolelta tunnilta. Eli ei mitenkaan erityisen halpaa kuitenkaan. Vitsit, tosi harmi, etta kampassa ei toimi netti.
Ke 19.11.2008
(Klo 10.09): Olen taas tassa yhdessa nettikahvilassa, koska kampan nettiyhteys toimii niin surkeasti. Yritan tassa virittaytya tunnelmaan, etta pitaisi tassa kohta alkaa tehda duunia… (tai opintoja oikeastaan, koska kyse on yliopistopedagogiikan kurssin ryhmatehtavasta). Taytyy nimittain kohta alkaa naputella ryhmamme wiki-sivustolle lukuraporttia siita Yliopisto- ja korkeakouluopettajan kasikirjasta, joka meidan on pitanyt lukea. Mina keskityn siita erityisesti lukuun, jossa kasitellaan massa- ja ryhmaopetuksen haasteita. Ihan kiinnostava aihe kylla, mutta suoraan sanottuna en tunne juuri nyt (taalla Japanissa ollessani) olevani parhaassa mahdollisessa motivaatiotilassa sen kasittelyyn…
Eilen lahdin paivalla Shinjukuun hengaamaan, koska minun piti saada nostettua lisaa kateista. Se olikin yllattavan suuri urakka, koska en meinannut millaan loytaa automaattia, joka hyvaksyisi korttini (vaikka se on kansainvalinen Visa). Alkoi jo vahan tulla kylma hiki… Olisin nimittain ollut aikamoisessa liemessa, jos en olisi saanut mistaan nostettua lisaa kateista, kun kuitenkin olen taalla viela kolme viikkoa. Onneksi lopulta noin viiden turhan kokeilun jalkeen loysin yhden Citybankin konttorin, jossa oli sellainen automaatti, joka hyvaksyi minunkin korttini. Tutustuin myos eil
en Tokion metroon, mika oli aika kaoottinen kokemus sekin.
Eilen illalla olin Masuda-sensein treeneissa. Masuda on tosi iakas sensei (varmaan noin 80), ja hanen treeneissaan oli paikalla sellainen "ukkelikaarti", luultavasti jotain hanen vanhoja oppilaitaan. He olivat selvastikin tulleet paikalle enemman tapaamaan kavereitaan kuin treenaamaan. Tunnelma niissa treeneissa olikin paljon rennompi kuin monissa muissa treeneissa taalla. Itse treenasin kuitenkin yhden nuoren, varmaankin noin parikymppisen japanilaisen kundin kanssa, ja me teimme kylla ihan kunnolla. Hanen kanssaan oli ihan kiva treenata. Jossain vaiheessa teimme ihan sikapitkaan yonkyota, mika oli ihan kamalaa. (Taustatietona niille, jotka eivat tunne aikidoa, etta 'yonkyo' on aikidon v****maisin tekniikka, jossa tehdaan eraanlainen hermopistelukko luukalvoon ranteen ylapuolelle kasivarteen. Se on ihan sairaan epamiellyttavaa, mista syysta tekniikkaa harjoitellaankin aika harvoin.) Se kundi teki sen valilla vaaraan kohtaan (keskelle katta) ja vahan liian kovaa. Ja kun sita vain tehtiin ja tehtiin, niin se alkoi tuntua ihan kamalalta. Odotin todella, etta se ukkeli heraisi horroksestaan ja vaihtaisi tekniikkaa. Aloin jo keksia strategioita, miten saisin ajatukseni pois kivusta. Huomasin myos etta voimakas uloshengitys auttaa kivun sietamisessa. Treenin lopussa teimme noin kymmenen hengen ryhmissa kakarikeikona (eli siten, etta yksi tekee ja muut hyokkaavat vuorotellen) erilaisia kokyonageja. Se oli ihan mukavaa, koska siina tuli vuorovaikutusta koko ryhman kanssa. Fyysisen harjoittelun kannaltahan sellainen ei ole kovin tehokasta, mutta tuli siina kuitenkin hieman erilaista etaisyys-, rytmitys- ja nopeustreenia kuin tavallisesti.
Tanaan olin Doshun aamutreeneissa. Oli tosi kivaa. Treenasin yhden nuoren japanilaisen tyton kanssa. Han vaansi ja riuhtoi vahan liikaa, mutta han oli sen verran pienempi ja heikompi kuin mina, etta ei se oikeastaan haitannut. Han vaikutti tuntevan hyvin Doshun, koska Doshu kavi puhumassa hanen kanssaan monta kertaa treenin aikana. Ajattelin, etta se saattoi jopa olla hanen tyttarensa (myos Doshun poika, nykyinen Waka-sensei, oli tanaan paikalla). Jossain vaiheessa Doshu tuli treenaamaan kanssamme. Se oli ihan siistia.
Kropassa alkaa olla pienta remppaa: eilen siina Masudan yonkyo-treenissa satutin jotenkin ranteeni, ja tanaan yksi iso kaveri lensi nilkkani paalle jiywazassa. Tulehdus-kipuvoidetta vaan… Toivotaan, etta vaivat paranevat pian. Mitaan isompaa ei kuitenkaan onneksi ole viela sattunut.
Ai niin, herasin muuten tanaan ekaa kertaa vasta silloin, kun heratyskello soi klo 5.15, kun piti lahtea aamutreeneihin! En siis herannytkaan pirteana keskella yota! Se johtui varmaankin siita, etta olin saanut pakotettua itseni valvomaan koko paivan ilman paivaunia. Tanaan siis tuntui ekaa kertaa silta, etta aamu oli aamu, eli klo 5.15 tuntui ihan jarkyttavan kamalan aikaiselta… JEEEE!!! Alan siis lopultakin tottua tahan vuorokausirytmiin!
Pascal muuten lahetti minulle eilen osoitteen juuri avatuille nettisivuilleen. Olen jo pitkaan yrittanyt sanoa hanelle, etta hanen pitaisi ehdottomasti tehda omat nettisivut. Oikein hienot sivut niista tulikin! Kannattaa kayda vilkaisemassa klikkaamalla tasta.
(Klo 19.58): Vitsit, etta on hyva fiilis! Siis ihan sikahyva fiilis!!! Tama on ollut ihan loistava paiva. Tai siis, oli han loistavat treenit asken. Olin nimittain Endo-sensein treeneissa Hombulla, ja se oli tosi makeeta. Tai no, treenien ekat 45 minsaa eivat olleet mitenkaan ihan jarisyttavia (aika rauhallista tahtia siina treenailtiin), mutta sitten Endo-sensei tuli tekemaan minulle jiywazaa tosi pitkaksi aikaa, ja siis se oli aivan mieletonta! Olin todella vaikuttunut! Tietenkin siis tunsin Endon jo ennestaan (koska han kay Suomessa kerran vuodessa vetamassa leiria ja on tehnyt niin jo pitkaan), mutta en ollut koskaan aiemmin paassyt ihan kunnolla fiilikseen hanen kanssaan. Hanen tekniikkansa ei mielestani nayta mitenkaan ihan hirvittavan jarisyttavalta, mutta siis se fiilis tanaan siina jiywazassa oli ihan mieleton! Han teki minulle mielestani yllattavankin voimakkaasti ja intensiivisesti, ja han vei minut ihan aarirajoilleni. Ei tiennyt itsekaan, etta pystyisin seuraamaan ukeana silla tavalla. Keskityin vain kontaktiin ja lentelin milloin mihinkin suuntaan siten, etta olin koko ajan totaalisesti hanen hallinnassaan. Han aloitti kevyehkosti ja alkoi sitten vahitellen pistaa enemman ja enemman painetta. Lopulta tulin yhdesta iriminagesta kuin sakki alas (kova ukemi ilman mitaan kannatusta ja taysin valmistautumatta). Siihen han sitten paatti sen. Mutta siis han vei minut tosi pitkalle! En tiennyt, etta pystyisin seuraamaan silla tavalla niin ennalta arvaamatonta tekniikkaa. Enka tiennyt, etta hanen tekniikkansa tuntuisi niin kokonaisvaltaiselta, hallitulta, nopeatempoiselta ja voimakkaalta. Todella vaikuttava kokemus, ei voi muuta sanoa.
Muutenkin tanaan on ollut hyva paiva. Olen siis lopultakin paassyt kiinni takalaiseen vuorokausirytmiin. En nuku enaa paivisin vaan oisin, ja olen ainakin tanaan ollut kaikin tavoin pirtea. Tein paivalla aika pitkaan toita sen yo-pedagogiikkakurssin eteen ja sainkin sen jo hyvalle mallille. Siitakin tuli hyva fiilis. Ja illalla niiden Endon treenien jalkeen kavin Nicolas'n luona, ja han kavi sitten minun luonani. Hanen kanssaan oli tosi mukavaa jutella. Juttelimme kaikenlaista mm. aikidosta ja opinnoistamme. Nicolas on opiskellut Ranskassa matikkaa ja fyssaa yliopistolla. Taalla Japanissa han treenaa aikidoa ja opiskelee japania.
Ainoa negatiivinen huomio talta paivalta on se, etta totesin tana aamuna, etta kampassani on itse asiassa aika kylma. Ilma on viilentynyt viikossa aika paljon, eika japanilaisissa taloissa ole ollenkaan yhta hyva lammitys kuin Suomessa. En oikeastaan tieda, onko Ivanin kampassa oikein minkaanlaista lammitysta. Siella on myos sellainen suuri lasiovi, josta vetaa. Voi olla, etta parin viikon paasta olen siina kampassa ihan umpijaassa. Vuoteen peitto on onneksi paksu, mutta kun pitaisi pystya tekemaan siella kampassa myos mm. se vaitostilaisuuden lektio…
To 20.11.2008
(Klo 15.33): Okei, eiliseen verrattuna nyt on suhteellisen heikko fiilis. Nukuin nimittäin viime yönä huonosti, koska kämpässäni oli niin hemmetin kylmä. Aamuyöstä kylmyys tuntui suorastaan sietämättömältä. Totesin, että Ivanin kämpässä ei ole toistaiseksi minkäänlaista lämmitystä, ja tänään Tokiossa on ollut vain 3 astetta lämmintä… (ja viime yönä vielä vähemmän…) Lisäksi kämpässä on suuri parvekkeelle vievä lasiovi, josta vetää. Ivanilla on kuulemma olemassa pieni erillinen sähkölämmitin, mutta se on tällä hetkellä Nicolas'lla. Luultavasti Nicolas'kin tahtoisi pitää sen itsellään, joten en oikein tiedä, mitä tehdä. Ivan kyllä sanoi, että voin pyytää lämmittimen Nicolas'lta, koska se kuuluu kuitenkin Ivanin kämpän varustukseen; joka tapauksessa Ivan tarvitsee sitä varmasti itsekin, kunhan palaa Euroopasta. Tai sitten minun pitää vain ostaa lasketteluhaalari ja käyttää sitä sekä oloasuna että pyjamana, tai jotain. Huomiseksi on kyllä onneksi taas luvattu yli kymmenen asteen päivälämpötilaa, mutta en kestä, jos jossain vaiheessa joudun taas olemaan yön jossain nollan lämpötilassa.
Luulen myös, että olen tulossa kipeäksi, koska olen todellakin ollut tänään koko päivän ihan jääss&a
uml;, ja on muutenkin hieman sairas olo. Treenasin kyllä tänään aamulla Osawa-sensein treeneissä, ja siellä fiilis oli ihan ok (oli tosin kylmä silloinkin; myös muut olivat sitä mieltä, että tatamilla oli tänään kylmä).
Tajusin tänään, että tässä nettikahvilassa on myös sellainen avoin osasto, jossa pääsee nettiin omalla kannettavalla. Ihan kätevää. Tämä on myös hieman halvempaa kuin kahvilan koneiden käyttäminen, mutta ei nyt halpaa kuitenkaan (250 jeniä eli hieman yli 2 euroa puolelta tunnilta). Huono puoli on se, että täällä saa näköjään polttaa (joku sauhuttelee parhaillaan tuossa ihan vieressäni *köhhh!!!!*)
Pe 21.11.2008
(Klo 13.31): Jess, sain eilen illalla kämppääni sen Ivanin sähkölämmittimen (se on sellainen eräänlainen irrallinen lämpöpatteri). Se on tosi tehokas, eikä minulla siksi ollut viime yönä ollenkaan kylmä (tosin ulkolämpötilakin oli selvästi korkeampi kuin edellisenä yönä). Eilen olin tosiaankin koko päivän ihan umpijäässä ja tunsin itseni hieman kipeäksi. Ajattelin jo, että "tästä taitaa tulla aika pitkä reissu…" En saanut Nicolas'han puhelimitse yhteyttä ja jouduin siksi menemään illalla treeneihinkin (en olisi varmaan muuten mennyt, koska kurkkuni oli kipeä). Treeneissä fiilis oli kuitenkin tosi hyvä. Ohjaajana oli Seki-sensei, joka tekee tosi selkeää tekniikkaa ja vetää hyvin rytmitettyjä treenejä. Minulla oli myös ihan sairaan kiva ja hyvä pari. Ja kaiken lisäksi treenien jälkeen sain taas luudan käsiini ja pääsin siivoamaan tatamia! Jeeee!!! =)))) (Toinen kerta ei tunnu enää ihan yhtä ainutlaatuiselta ja vaikuttavalta kuin eka kerta, mutta oli se ihan hienoa silti…! 😉
Kävin treenien jälkeen Nicolas'n kanssa hakemassa tämän luota sen lämmittimen ja roudasimme sen kämppääni. Ei hän kuulemma edes olisi tarvinnut sitä itse, koska hänellä on myös joku oma lämmitin. Ivanin lämmitin oli vain jotenkin jäänyt sinne jonkun muuton yhteydessä. Kylmyysongelma on siis nyt ratkaistu. Nicolas jäi luokseni vielä joksikin aikaa viettämään iltaa: juttelimme mm. aikidosta ja tietokoneista. Oli tosi mukavaa. Sen jälkeen nukuin autuaasti lämmöstä nauttien 10 tunnin yöunet! En ollutkaan nukkunut vielä kertaakaan tämän matkan aikana enempää kuin muutaman tunnin yhtäjaksoisesti. En ollut tänään aamutreeneissä, koska tahdoin parannella kipeää kurkkuani. Nyt se tuntuukin jo selvästi paremmalta. En tunne tänään itseäni juurikaan kipeäksi.
Tänä iltana lähden Warubiin treenaamaan eräälle Nishio-sensein tyyliä seuraavalle dojolle. Nishio-senseihän on kuollut, mutta dojoa vetää eräs hänen oppilaansa, vanhempi rouva, jonka nimi on muistaakseni Yukie Hashimoto. Hän treenaa Hombulla ja kutsui minut vierailemaan omalle dojolleen Warubiin (joka on kai aika kaukana täältä Yotsuyasta, mutta menen sinne Hashimoton kanssa yhtä matkaa Hombulta, joten ainakin löydän perille ja on seuraa). Siellä on tänä iltana kahden tunnin treenit. Ajattelin, että mikäs siinä. Onhan se erilaista kuin mihin on tottunut, mutta varmaan ihan mielenkiintoista ja kivaa vaihtelua.
Minua alkaa vähitellen stressata kaikenlaiset työt ja hoidettavat asiat, jotka tuntuvat vyöryvän mm. sähköpostin välityksellä tänne Japaniinkin… Niin se vain on, että ei mitään todellista breikkiä ole koskaan mahdollista ottaa kuin korkeintaan ihan lyhyen ajan. On niin monta rautaa tulessa ja paljon kaikenlaista, ja olen sitä ihmistyyppiä, jota hoitamattomat asiat häiritsevät pakonomaisesti. Mutta tietenkin jo tämä uusi ja eksoottinen ympäristö tuo tiettyä etäisyyttä arkeen. (Toisaalta taas erilaiset käytännön ongelmat, kuten netin toimimattomuus kämpässä, lisäävät hieman stressiä.)
La 22.11.2008
(Klo 1.10): Tulin asken sielta Warubista, Tokion esikaupunkialueelta. Jessus, etta oli pitka ilta yksien treenien takia. Yukie-san tuli hakemaan minut Hombulta ja matkustimme sitten yhdessa Warubiin erinaisten mutkien kautta. Lahdimme liikkeelle klo 16.30, ja treenit alkoivat klo 19. Kaiken lisaksi myohastyimme treeneista (koska Yukien piti odotella yhdessa vaiheessa tytartaan ihan sika pitkaan). Missasimme siksi alkulammittelyn ja saavuimme paikalle silloin, kun alettiin treenata aikiotoshia. Aikiotoshi ei kuulu varsinaisesti mihinkaan lammittelytekniikoihin… (Jos ei tieda, mika on aikiotoshi, tasta nakee, milta liike nayttaa Christian Tissier'n tekemana.) Niin siis, ja olin ymmartanyt sikali tilanteen vaarin, etta Yukie ei ollutkaan treenien vetaja, vaan vetajana oli joku Tanaka-niminen mies. Ja itse asiassa minulle ei missaan vaiheessa oikein selvinnyt, mita hemmettia mina siella tein. Hauskaa oli tietenkin se, etta siella tehtiin joitakin sellaisia (tosi monimutkaisia) asejuttuja, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Se oli ihan hyvaa aivotreenia. Fyysisesti treenit olivat minun makuuni ihan liian kevyet, eika taso ollut luonnollisestikaan ollenkaan sama kuin Hombulla. Ihan ok treenit siis, mutta ei se nyt ihan ehka maksanut vaivaa (piristavinta oli ehka ne jotkut sopot ja iloiset opiskelijapojat, jotka tahtoivat innokkaasti treenata kanssani). Olisin paassyt paremmin treenaamaan Hombulla, ja olisi mennyt vahemman aikaa. Yukie yritti jo houkutella minua Warubiin sunnuntainakin. No way! Sunnuntaina menen kylla ihan taatusti Doshun treeneihin Hombulle.
Parasta illassa oli ehka se, kun menimme treenien jalkeen muutaman hengen porukalla yhteen pieneen paikalliseen raflaan syomaan. Se oli sellainen oikein tyypillinen japanilainen mesta, jossa istutaan lattialla, ja jossa poyta ei ole edes polvenkorkuinen. Siella oli ihan hyva fiilis. Soimme erilaisia merenelavia ja joimme sakea (erityisesti ne japanilaiset joivat… itse asiassa aika paljonkin…). Yukie oli ainoa, joka osasi englantia kunnolla. Muiden kanssa oli aika hankalaa kommunikoida. Mutta oli ihan viihdyttavaa kuunnella heidan puheensa prosodiaa ja seurata ilmeita (erityisesti oli kiinnostavaa havainnoida, miten ne korreloivat saken maaran kanssa…).
(Klo 21.21): Huh, taisin sittenkin juoda (minäkin…) eilen illalla sitä sakea hieman enemmän kuin olin kuvitellut. Ne olivat sellaisia hämäävän pieniä kippoja, eikä kuuma sake maistunut kovinkaan vahvalta. Mutta siis voi vitsi mikä olo oli tänä aamuna!! En siis todellakaan ollut treenikunnossa (oho!). Lisäksi minulla oli kuitenkin tänäänkin flunssainen olo, vaikka eilen kuvittelinkin olevani ihan terve. Voi olla, että treenaaminen eilen ei ollutkaan hyvä idea.
En ole varma, olisiko minun kannattanut tänäänkään treenata. Menin kuitenkin illalla Sugawaran treeneihin, koska en jaksanut olla koko päivää treenaamattakaan. Sugawara ei itse ollut paikalla, vaan treenit veti joku nuori siilitukka, joka oli tietenkin hyvä, mutta teki mielest&
auml;ni hieman erikoisella tyylillä kaiken (horjutti tosi yllättäviin suuntiin ja kiihdytti oudoissa kohdissa). Mutta mikäs siinä. Ihan hyvät treenit hän veti, ja kun hän teki minulle tekniikkaa, pääsin toteamaan oikein kädestä pitäen, että hänen liikkeensä to-del-la-kin toimivat… Harvoin tulee ikkyossakin lenneltyä niin vauhdikkaasti, että yhden tekniikan aikana kerkeää leijua ilmassa sekä vaakatasossa että ylösalaisin. Hmmm… En vieläkään tajua, miten hän oikein sai sen aikaiseksi.
Treenasin muuten yhden nuoren uchideshin kanssa melkein koko treenin. 'Uchideshit' ovat nuoria "valittuja" ammattilaisia, joista koulutetaan mestareita. Nykyiset Hombun opettajat ovat siis kaikki olleet aikoinaan uchidesheja. Uchideshit treenaavat viisi tuntia päivässä ja hoitavat dojolla myös erilaisia (hantti)hommia. He käyvät mestarien johdolla läpi erittäin kovan fyysisen ja henkisen koulutuksen; ryhdyttyään uchidesheiksi heistä tulee käytännössä koulutuksen ajaksi lähestulkoon mestarien omaisuutta. He ovat fyysisesti huippukunnossa ja henkisesti äärimmäisen nöyriä. Kaikista heistä ei tietenkään loppujen lopuksi tule mestareita, vaan jotkut lopettavat kesken. Kovuudestaan huolimatta heidän asemaansa pidetään varmaankin yleiseti ottaen kadehdittavana, koska siihen pääsevät (ainakin perinteisesti) vain harvat ja valitut, jotka ovat riittävän lahjakkaita ja sattuvat miellyttämään valinnan tekeviä mestareita. Anyway, treenasin siis tänään yhden uchideshin kanssa. Kumartaessani hänelle treenin alussa näin hänen (nöyrissä) silmissään pienenpienen vivahduksen: "Voi dääm, joudun treenaamaan tytön kanssa…" Hetken päästä se vivahdus kuitenkin katosi ja meillä oli tosi hauskaa. Teimme ihan täysiä ja olimme kumpikin ihan hiestä märkiä. Oli tosi siistiä. Voi olla, että sen takia se ohjaajakin teki minullekin niin täysiä tänään, että hän oli huomannut, kuinka treenasin sen uchideshinkin kanssa ihan täysiä.
Mietin tänään taas dojolla ollessani hierarkia-asioita. Mielestäni hierarkia on kiinnostava asia. Siihen liittyviä ilmiöitä on mukava tarkkailla ja miettiä itsekseen. Juttelin kerran Ranskassa aiheesta Maren kanssa. Totesimme, että aikidossa hierarkia koostuu ainakin Ranskassa seuraavista tekijöistä: grade (vyöarvo), niveau (taso), âge (ikä), ancienneté (miten pitkään on ollut kuvioissa) ja effort (panostuksen määrä). Mare on mies, joten hän ei näe tätä erittäin keskeistä tekijää: sexe (sukupuoli). (Minä sen sijaan tunnen tuon tekijän erittäin hyvin…) Tänään myös mietin, että lisäksi vaikuttavat kyllä myös suhteet (relations). Jos tuntee tärkeitä ihmisiä ja on näiden kanssa hyvissä väleissä, asema nousee. Myös yksittäisten vahvuuksien (qualités) merkitys voi olla huomattava: jos esim. omaa joitakin fyysisiä ominaisuuksia, joita muilla ei ole, asema nousee. Japanissa hierarkia on varmaankin vielä monimutkaisempi kuin Ranskassa, mutta en ole siitä vielä kovin hyvin selvillä. Kiinnostava ilmiö on myös hierarkia yliopistossa, mutta siitäkään en ole vielä hirveän hyvin selvillä. Luulen kuitenkin, että yliopistollakin monet noista mainituista tekijöistä pätevät jossakin määrin (jos vyöarvo korvataan virka-asemalla, taso ansioluettelolla ja fyysiset ominaisuudet henkisillä ja sosiaalisilla ominaisuuksilla), joskaan toistaiseksi en ole vielä huomannut, että sukupuolella olisi yliopistomaailmassa ainakaan hirveän suurta merkitystä (mikä onkin yksi sen parhaita puolia; on hienoa, kun ei ole jo lähtökohtaisesti vammainen!). (Huom! Kuten kaikki tässä blogissa, tämäkin on vain minun omaa subjektiivista tulkintaani ja vapaamuotoista pohdiskelua. Joku muu varmaankin näkisi nämä asiat ihan eri valossa, ja hyvä niin!)
Maresta tuli muuten mieleen (tällaisena keventävänä adekdoottina tähän väliin), että hän kertoi kerran meinaavansa saada tosi usein turpiinsa nimensä takia! Maren sukunimi on nimittäin Seille. Eli hänen nimensä on Mare Seille, joka lausutaan ranskaksi samoin kuin se kaupunki, 'Marseilles'. Koska Mare on mies ja ihonväriltään musta, poliisit ratsaavat hänet kuulemma usein. Kun häneltä kysytään nimeä, hän vastaa tietysti "/marsej/", ja poliisi kysyy "joo, joo, viisastelija, mutta mikä nimesi OIKEASTI on?!", "no se on /marsej/", jne., jne. =DDD
Sain muuten tänään väitöskirjani koevedokset! Hienolta näyttää!!! Näpräsin niitä ihan fiiliksissä! ("Mun kirja! Mun kirja!") Ihan pieni kämmi oli takakannen tekstissä, mutta eipä juuri mitään korjattavaa ollut kokonaisuutena. Hieno homma. Pääasiassa käytin kuitenkin päivän yliopistopedagogiikan kurssin ryhmätehtävän tekemiseen (lukuraportti siitä yhdestä käsikirjasta). Toivon, että se alkaa nyt olla aika tavalla valmis. Pitäisi jo päästä siirtymään muihin hommiin, ja jossain välissä olisi kiva ehtiä käydä katsomassa vähän Tokion nähtävyyksiäkin.
Su 23.11.2008
(Klo 13.05): VOI HELVETTI, mitkä treenit!!! Siis #¤%&! Ja x%&¤#! Voisin luetella tässä kaikki tuntemani kirosanat, eivätkä ne siltikään kuvastaisi osaksikaan sitä fiilistä, joka oli tänään treeneissä. Oli nimittäin niin järkyttävän kamala pari, että voi helkutarallaa… Tähän astihan minulla olikin käynyt tosi hyvä mäihä parien kanssa, joten oli jo tavallaan aikakin
saada joku urpo pariksi. Onhan tilastollinen fakta, että kaikki törmäävät urpoihin pareihin x kertaa elämänsä aikana, joten jos positiivisesti ajatellaan, niin nyt niiden määrä on minun osaltani x-1 eli yksi vähemmän (tosin se tämän päivän kaveri pitäisi laskea potenssiin kymmenen, tai jotain, jotta hänen tuottamansa v****maisuuden määrä tulisi edes jotenkin todenmukaisesti edustetuksi tilastoissa). Anyway, minulta ei löydy edes sanoja kuvaamaan sitä pöyristyttävää kamaluutta, jota hänen kanssaan treenaaminen oli. Mutta yritetään… (*hrrrrrrrrrr!*, kylmät väreet kulkevat vieläkin selkää pitkin, kun ajattelenkin sitä treeniä)
Kuten jo viime sunnuntaina totesin, sunnuntaitreeneihin tulee jonkin verran porukkaa myös muilta paikkakunnilta. Minun tämän päivän parini oli selvästikin jostakin muualta. (Hänellä oli hihassa jonkun seuran/koulukunnan merkki, jonka painoin kyllä todella tarkkaan mieleeni, jotta osaan jatkossa kiertää sen merkin TODELLA kaukaa. Ai mikäkö sitten oli niin kamalaa?? No siis, ensinnäkään sillä kaverilla ei ollut minkäänlaista tajua siitä, miten Hombun kaltaisessa ahtaassa paikassa täytyy treenata, jotta ruumiilta vältytään. Hän heitteli minua jatkuvasti toisia päin, toisten alle ja ulos tatamilta. Lisäksi hän teki AI-VAN JÄR-KYT-TÄ-VÄN KO-VAA!!! Siis niin KOVAA, että jotkut Tissier’n tappo-tenchinagetkaan eivät ole MITÄÄN sen rinnalla. Minulle ei ole KUKAAN KOSKAAN tehnyt niin jumalattoman kovaa. Kuten tavallista, Doshu aloitti treenin iriminagella. (Jos joku ei tiedä, mikä on iriminage, niin voi katsoa tästä koosteen Christian Tissier’n iriminageista.) Ja siis iriminage jos joku, on aivan kamala tekniikka, jos sitä tekee jonkun brutaalin tyypin kanssa. Ja sen tekeminen vaikka rauhallisestikin Doshun treeneissä, joissa on aina paljon väkeä (ja sunnuntaisin suorastaan ryysis), on aina mielestäni hieman vaarallista ja epämiellyttävää. Mutta siis TÄNÄÄN SE OLI IHAN HIRVEÄÄ!!! Se tyyppi paiskoi minua ympäriinsä ihan holtittomasti, horjutti ihan täysiä ja ihan kummallisiin suuntiin, kiskoi pitkiä matkoja pitkin tatamia kuin siivousrättiä, repi hartioista ja käsistä, työnsi minut jonkun toisen parin alle, astui hiusteni päälle ja loppujen lopuksi teki loppuheiton niin kovaa, että pelkäsin todella, että minulta lähtee pää irti, tai jotain. Jo parin ensimmäisen heiton jälkeen minulle tuli melkein pakokauhu, kun tiesin, että joutuisin tekemään koko treenin hänen kanssaan (koska Doshun treeneissä ei siis koskaan vaihdeta paria). Jos olisin vähänkään tyttömäisempi kuin olen (ja ennen kaikkea jos en olisi käynyt läpi Paten kovaa ja maskuliinista asennekoulutusta, jossa kaikenlainen tyttömäinen uikuttaminen on ehdottomasti kielletty), olisin varmaan alkanut itkeä, tai jotain. Aloin jo hädissäni miettiä, miten pääsisin liukenemaan tilanteesta. Ajattelin jo, että voisin lopettaa itse kärsimykseni lyömällä itseltäni nyrkillä nenän auki tai juoksemalla tarkoituksella naama edellä jonkun hanuriin, tms. Siten olisin voinut mennä loukkaantumisen turvin sivuun istumaan lopputreenin ajaksi eikä minun olisi tarvinnut enää treenata sen tyypin kanssa. Onneksi Doshu sentään vaihtoi tekniikkaa ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmani.
Iriminagen tekeminen sen tyypin kanssa oli kaikkein kamalinta. Sen jälkeen tulleet tekniikat (ikkyo, nikyo, sankyo, kotegaeshi ja shihonage) eivät olleet ihan yhtä kamalia. Kaikki tuntuivat kuitenkin tosi epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, koska hän vei aina kaikki nivellukot IHAN äärirajoille. Shihonagessa pelkäsin, että hieman löysä oikea ranteeni menisi sijoiltaan. Se oli ihan siinä rajoilla koko ajan. Sijoiltaan menoja ei kuitenkaan sattunut. Oli ainoastaan ennen kokematonta kipua… Mutta täytyy myöntää, että treenin jälkeen nivelissä oli suorastaan hyvä fiilis. Tuntui jotenkin veri kiertävän, tai jotain. Kai sellainen vääntäminen jotenkin avasi paikat. Se tyyppi ei siis suoranaisesti tehnyt mielestäni väärin. Hän vain teki IHAN eri tavalla kuin mihin olen tottunut MISSÄÄN, missä olen koskaan käynyt, ja lisäksi hän siis teki ihan tolkuttoman kovaa. Hassuinta tässä on, että hän vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. Ei hän ollut ollenkaan ilkeänoloinen, ylimielinen, tms. Pikemminkin hän vaikutti ihan vaatimattomalta ja ystävälliseltä ihmiseltä (treenien jälkeen hän kiitteli minua treenistä, kysyi nimeäni, jne.). Hän ei myöskään näyttänyt päältä päin miltään gorillalta. Hän oli keskikokoinen (täällä noin 170 cm), hoikka ja todella timmissä kunnossa. Itse asiassa hänen fysiikkansa muistutti minusta lähinnä jonkun ammattisotilaan kondista: kuiva mutta lihaksikas kroppa. Luulenkin, että hän saattoi hyvinkin tulla jostakin sotilastukikohdasta, tms. Joitakin aikidon tyylejä opetetaan Japanissa myös sotilaille ja poliiseille. Samanlainen hihamerkki kuin hänellä oli tänään myös muutamalla muulla kaverilla, jotka näyttivät kaikki mielestäni vähän militääreiltä. Huh-huh… (*hrrrrr!!!*, kylmät väreet taas!) No, täytyy sanoa, että jos näin on, niin vakuutuin kyllä tänään siitä, että aikidoa sopivasti sovellettuna VOIDAAN käyttää myös vastustajan nopeaan ja tehokkaaseen eliminoimiseen.
Normaalisti olen treenien jälkeen ostanut dojon alakerrasta tölkin urheilujuomaa ja se on riittänyt palautumiseen. Tänään vedin lisäksi heti kämpille päästyäni tölkin siideriä. (I need a drink!) Siivosin juuri kämpän ja pesin pari koneellista pyykkiä. Eiköhän se tästä vähitellen…
Kun kävelin dojolta kämpille, vierelläni kulki kaksi kääpiöpinseriä toppatakeissa! Iiiih!!! Söpöä!!! =))))
Tässä nettikahvilassa on muuten se hyvä puoli, että täällä saa samaan hintaan juoda kahvia, teetä ja limua niin paljon kuin tahtoo. Lisäksi vessoissa on lämmitetyt istuinreunat. =D
Ma 24.11.2008
(Klo 12.51): Tänään Japanissa on kansallinen pyhäpäivä, "Labor Thanksgiving Day" (tai itse asiassa se kai oli eilen, mutta koska se sattui sunnuntaille, tänään on ylimääräinen vapaapäivä). Hombukin on tänään suljettu. En siis pääse tänään ollenkaan treenaamaan. Ehkä se on ihan hyvä, koska tänään herätessäni niskani ja kaulani olivat IHAN totaalisen jumissa siitä eilisestä horror-treenistä. (AAAARGH!!!) On myös ollut pientä flunssaa. Yksi lepopäivä ei siis ehkä ole pahasta.
(Klo 17.58): Saa
ei kylla oikein suosinut tata pyhapaivaa. Ulkona sataa nimittain kaatamalla. Lahdin sateenvarjon kanssa kavelylle, mutta paadyin varsin pian ensin ruokapaikkaan ja sitten nettikahvilaan… Ei tuollaisella kelilla tosiaankaan ole kiva hengailla ulkona. Monet paikat ovat myos tanaan kiinni, joten kaupungilla ei ole ihan samanlaista syketta kuin yleensa. Kaytinkin tanaan suuren osan paivaa kampilla tietokoneeni aaressa (kirjoitin vaitoskirjani suomenkielisen abstraktin ja hoitelin seuran asioita).
Taalla nettikahvilassa on mielestani tosiaankin viihtyisaa: kahvia saa samaan hintaan rajattomasti ja montaa eri sorttia, voi kuunnella musaa, jne. (Kuuntelen talla hetkella aika paljon Happoradiota. Mielestani esim. Che Guevara on tosi hyva biisi, ja Hirsipuukin menettelee.)
Vitsit, etta on kroppa jumissa siita eilisesta horrorista. Jopa vatsalihakset tuntuisivat olevan kipeina, ja kokonaisuutena on tosi hakattu olo. En tosiaankaan ollut koskaan aiemmin kokenut mitaan vastaavaa. Ranskassa ja Venajalla on kylla joskus ollut veemaisia pareja, mutta siella sentaan vaihdetaan paria yleensa suhteellisen usein, joten koskaan ei ole tarvinnut treenata tuntia jonkun teurastajan kanssa. Huh. No, kokemus sekin.
