Jatkan tässä blogipostauksessani tiivistelmää esitelmästä, jonka pidin Uusfilologisen yhdistyksen kuukausikokouksessa 27.4.2017. Kerron alla esitelmäni toisesta osasta, joka kohdistui prosodian ja alisteisuuden suhteeseen.
Yhteinen kriteeri ‘alisteisuuden’ määrittelyssä on ‘riippuvuus’ (dependency).
Tämän käsityksen mukaan sivulause ei voisi esiintyä yksin, vaan päälauseen ja sivulauseen välillä vallitsee epäsymmetrinen riippuvuussuhde. Lisäksi toisinaan sivulausetta on pidetty päälauseen lauseenjäsenenä.
Joidenkin tutkimusten mukaan sivulauseet antavat yleensä taustatietoa, kun taas päälauseet antavat varsinaista tietoa. Kognitiivisessa kielitieteessä hahmopsykologiasta lainattuja termejä ‘kuvio’ (figure) ja ‘tausta’ (ground) käytetään ilmaisemaan samankaltaista idea. Langackerin kielellisten rakenteiden kuvaukset perustuvat tähän ajatukseen. Langackerin kognitiivisen kieliopin mukaan kielelliset rakenteet ovat yleisten kognitiivisten prosessien motivoimia. Langacker toteaa, että sivulauseella ei ole itsenäistä profiilia. Sen profiilin syrjäyttää päälauseen profiili, joka ulottuu koko virkkeen yli. Lähestyn tässä tutkimuksessa aineistoani tästä näkökulmasta.
Luonnollisestikin myös sivulauseen sijainti suhteessa päälauseeseen on olennaista.
Mertensin prediktiivisen intonaatioteorian mukaan päälausetta edeltävän sivulauseen ja päälauseen välillä on pakollinen prosodinen raja. Päälausetta edeltävät sivulauseet ovat ”irrallisia” sivulauseita, joilla on tietty autonomia suhteessa päälauseeseen. Päälausetta edeltävät sivulauseet päättyvät tyypillisesti nousevaan intonaatioon. Päälausetta seuraavat sivulauseet puolestaan ovat ”mukautuvia” sivulauseita. Nämä sivulauseet mukautuvat päälauseen prosodiaan.
Sivulausetyyppi vaikuttaa tietenkin paljonkin siihen, millainen suhde sivulauseen ja päälauseen välillä vallitsee. Adverbiaalilausekkeita (propositions subordonnées circonstancielles) luonnehtii suuri liikkuvuus virkkeessä. Ne täydentävät päälauseessa kuvattua toimintaa olosuhteiden osalta. Niillä on täten tietty syntaktinen autonomia suhteessa päälauseeseen. Tätä autonomiaa puolestaan ilmaisee usein pilkun läsnäolo (paitsi jos sivulauseen subjekti on sama kuin päälauseen subjekti).
Verbin täydennyksenä olevat että-lauseet (complétive-tyyppiset sivulaiseet) ja epäsuorat kysymyslauseet puolestaan ovat vahvemmin kiinnittyneitä päälauseeseen. Useimmiten näitä tyyppejä edustavien sivulauseiden ja päälauseen välillä ei ole pilkkua.
Relatiivilauseiden tapauksessa pilkun käyttö ilmaisee, onko kyse selittävästä vai määrittelevästä sivulauseesta.
Tässä tutkimuksessa keskityn ainoastaan adverbiaalilausekkeisiin.
Aineistona on Albert Camus’n Sivullisen (L’Étranger, 1942) viisi ensimmäistä sivua nauhalta ranskaksi. Lisäksi aineisto koostuu kahden havaintokokeen tuloksista. Vuoden 2011 havaintokokeesta, jossa oli 28 koehenkilöä, sekä vuoden 2010 havaintokokeesta, jossa oli 13 koehenkilöä. Koehenkilöiden tehtävänä oli lisätä nauhoitetta vastaavaan tekstiin pisteet ja pilkut prosodisten piirteiden perusteella. Nauhoite on vuodelta 1954. Se on lähetetty Ranskan radiossa, ja tekstin lukijana on Albert Camus itse.
Tutkimus nojautuu metodologisesti kokeelliseen ja instrumentaaliseen fonetiikkaan.
Analysoin ensin kaikki propositions subordonnées circonstancielles (eli adverbiaalilauseke) -tyyppiset sivulause-esiintymät. Niiden lukumäärä aineistossa on seitsemän kappaletta. Analysoin ensin kaikki esiintymät Praat-puheanalyysiohjelmalla sävelkulun (F0) ja taukojen osalta. Sen jälkeen vertailin suullisia virkkeitä kirjoitettuun tekstiin.
Muodostui kategorioita sivulauseen sijainnin sekä pilkun läsnäolon tai poissaolon perusteella:
1) Sivulause edeltää päälausetta, ja sitä seuraa pilkku;
2) Sivulause seuraa päälausetta, ja sitä edeltää pilkku; ja
3) Sivulause seuraa päälausetta, ja sen edellä ei ole pilkkua
Aineistossa ei ole esiintymiä, joissa sivulause edeltää päälausetta, ja sitä ei seuraa pilkku. Tämä ei ole yllättävää, koska pilkun käyttö on ranskassa lähestulkoon pakollista, jos sivulause edeltää päälausetta.
Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa vertailin havaintokokeiden tuloksia kunkin esiintymän prosodisiin piirteisiin. Tässä vaiheessa analysoin prosodisten piirteiden ja välimerkkien välistä suhdetta. Pilkun lisänneiden koehenkilöiden määrä ilmaisi, mitkä prosodiset piirteet tyypillisesti liitetään pilkun läsnäoloon.
Teoreettisesti tutkimus nojautuu Mertensin prediktiiviseen intonaatioteoriaan sekä kognitiiviseen kielioppiin.
Tuottamisen osalta tutkimuksen päämääränä oli selvittää:
1) ovatko lauseiden väliset prosodiset rajat erilaisia riippuen siitä, edeltääkö vai seuraako sivulause päälausetta;
2) vaikuttiko myös pilkun läsnäolo tai poissaolo prosodiseen rajaan.
Tutkitussa aineistossa lauseiden välinen raja on aina merkitty sävelkulun (F0) nousulla ensimmäisen lauseen lopussa riippumatta sivulauseen paikasta suhteessa päälauseeseen. Sävelkulun nousun suuruus on vaihteleva. Siinä ei ole merkittävää eroa sen mukaan, edeltääkö vai seuraako sivulause päälausetta.
On kuitenkin huomattavaa, että mikäli sivulause edelsi päälausetta, sivulauseen lopussa oleva sävelkulun nousu saavutti aina puhujan äänialan korkean tason. Mikäli sivulause seurasi päälausetta, päälauseen lopussa oleva sävelkulun nousu jäi useimmiten matalammalle tasolle. Toisin sanottuna ensimmäisen lauseen lopussa esiintyvä sävelkulun nousu on useimmiten korkeampi, jos sivulause edeltää päälausetta kuin jos se seuraa päälausetta. Syntyvä prosodinen raja on myös täten vahvempi. Tämä korostaa päälausetta edeltävien sivulauseiden ”irrallista” luonnetta.
Lisäksi päälausetta edeltävien sivulauseiden jälkeen esiintyy useimmiten tauko, jonka pituus on noin 0,5 sekuntia. Mikäli sivulause seuraa päälausetta, taukoa ei koskaan esiinny. Morelin ja Danon-Boileaun mukaan tämänmittainen tauko yhtenäistää aiemmin sanotun temaattiseksi kokonaisuudeksi ja ”rematisoi” sen, mitä on tulossa. Täten tauko korostaa lauseiden välistä hierarkiaa: ”rematisoimalla” jatkon se ilmaisee, että päättyvällä sivulauseella ei ole itsenäistä profiilia, vaan sen tulee syrjäyttämään päälauseen profiili.
Havaitsemisen osalta tutkimuksen päämääränä oli yhtäältä selvittää, lisäävätkö koehenkilöt systemaattisesti pilkun päälauseen ja adverbiaalilauseke-tyyppisen sivulauseen väliin riippumatta niiden järjestyksestä. Havaintokoetulokset osoittavat kiistattomasti, että näin ei ole:
‒ Jos sivulause edelsi päälausetta, pilkku lisättiin vain 47% tapauksista.
‒ Jos sivulause seurasi päälausetta, pilkku lisättiin vain 6% tapauksista.
Ero luvuissa johtuu siitä, että mikäli sivulause edeltää päälausetta, prosodinen raja lauseiden välillä on vahvempi kuin jos sivulause seuraa päälausetta.
Toisaalta päämääränä oli myös selvittää, liitetäänkö tietyt prosodiset piirteet systemaattisesti joko pilkun läsnäoloon tai poissaoloon. Havaintokoetulokset osoittavat, että tietyt prosodiset piirteet tulkitaan selvästikin pilkun läsnäolon merkeiksi. Näitä piirteitä ovat:
‒ Lauseiden välinen tauko
‒ Puhujan äänialan korkean tason saavuttava sävelkulun nousu. Mitä korkeampi sävelkulun nousu oli, sitä suurempi osa koehenkilöistä tulkitsi sen pilkun läsnäolon merkiksi.
Tauon puuttuminen ja matala sävekulun nousu puolestaan liitettiin tyypillisesti pilkun poissaoloon.
Lopuksi voidaan todeta, että prosodia on suullisen kielen käytössä oleva keino, jonka avulla voidaan korostaa lauseiden välisiä syntaktisia suhteita. Tarkemmin sanottuna tutkimus osoittaa, että prosodian avulla voidaan korostaa suhdetta, joka on kirjoitetussa tekstissä luotu mm. lauseiden välisen järjestyksen sekä pilkun läsnäolon tai poissaolon avulla.
Olen julkaissut aiheesta seuraavat kirjakappaleet:
- Wiklund, Mari (2014): Subordination and the prosodic marking of punctuation in L’étranger by Albert Camus. In: Visapää, L., Kalliokoski, J. & Sorva, H. (eds.), Contexts of Subordination. Cognitive, interactional and typological perspectives. John Benjamins, Amsterdam / Philadelphia, 203-221. [Pragmatics & Beyond New Series, 249]. (Kappale löytyy Academia.edusta ja Research Gatesta.)
- Wiklund, Mari (2013): Le rôle de la prosodie dans l’indication de la relation entre les propositions subordonnées circonstancielles et les propositions principales. In: Havu, E. & Hyvärinen, I. (eds.), Comparing and contrasting syntactic structures. From dependency to quasi-subordination. Société Néophilologique, Helsinki, 17-44. [Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, Tome LXXXVI]. (Kappale löytyy mm. Academia.edusta ja Research Gatesta.)
Voin myös tarvittaessa lähettää yllä mainitut tekstit sähköpostitse.
Olen tutkinut ymmärrysongelmia ja vuorovaikutustaitojen opettamista autismikirjon varhaisnuorten kuntoutuskeskusteluissa Melisa Stevanovicin kanssa. Kuten tiedetään, autismiin liittyy monenlaisia sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia. Artikkelimme (2018) lähtökohtana ovat aiemmassa tutkimuksessa tehdyt havainnot siitä, kuinka sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeudet näkyvät kuntoutuskeskusteluissa, joissa 11–13-vuotiaat lievästi autistiset, suomea äidinkielenään puhuvat pojat keskustelevat toistensa ja kuntouttajiensa kanssa. Keskustelunanalyysin menetelmää hyödyntäen pohdimme autististen poikien ongelmia vuorovaikutuskumppanin tulkitsemisessa, kielellisessä ja kehollisessa ilmaisussa sekä prosodiassa. Tarkastelemme yhtäältä ymmärrysongelmien ratkaisuun tähtääviä korjausjaksoja, toisaalta kuntouttajien ammatillista ja pedagogista toimintaa. Osoitamme, että samalla kun kuntouttajat pyrkivät vihjeiden avulla ylläpitämään intersubjektiivisuutta ja ratkaisemaan ymmärrysongelmia, he myös kommunikoivat ymmärrystä vuorovaikutuksen yleispätevistä normeista, joita poikien odotetaan kuntoutuksen myötä vähitellen oppivan hallitsemaan. Vuorovaikutustaitoihin liittyvä kuntouttajien opettamisorientaatio on tavallisesti implisiittistä, normaaleihin arkisen ja symmetrisen vuorovaikutuksen korjauskäytänteisiin nojaavaa toimintaa. Kuitenkin erityisesti kehollisten vuorovaikutustaitojen kohdalla kuntouttajien suuntautuminen näiden taitojen opettamiseen saatetaan joutua tekemään eksplisiittiseksi, samalla kun prosodisten taitojen opettaminen näyttäisi aineistomme perusteella pakenevan jopa eksplisiittistä opettamisorientaatiota.
