Maailmanhistorian tylsin juhannus

Su 26.6.2016

(Klo 21.07): Ei tullut meille juhannusvauvaa. Laskettu aika oli jo 11 päivää sitten, mutta vauva pysyy visusti masussa. Pieniä supistuksia tuntuu päivittäin, mutta ne eivät ala voimistua ja loppuvat yleensä pian. Turhauttavaa. On tosi plösö olo. Olisi kiva päästä vihdoinkin eroon tästä valtavasta vatsasta.

Huomenna meillä on heti aamusta aika yliaikaiskontrolliin. Silloin tsekataan tilanne. On mahdollista, että synnytys käynnistetään jo huomenna (“Joo! Joo! Joo!”), mutta todennäköistä se ei ole. Yleensä käynnistysajan saa kuulemma vasta sitten, kun raskausviikot ovat 42 + 0, eli tässä tapauksessa ensi keskiviikkona. Synnytys voi siis mennä loppuviikkoonkin asti. No, eihän siihenkään enää ole montaa päivää aikaa, mutta kärsivällisyydestäni ei myöskään ole enää paljon jäljellä… Ensimmäinen synnytykseni jouduttiin myös käynnistämään. Se oli melko epämiellyttävää, ja synnytyksestä tuli sen takia tosi pitkä ja raskas. On suhteellisen harvinaista, että synnytys joudutaan käynnistämään, ja vielä harvinaisempaa se on toisen lapsen kohdalla. Ehkä minulla on jokin rakenteellinen taipumus yliaikaisuuteen. Ainakin kohtuni on kuulemma hyvin tilava ja muodoltaan säännöllinen, joten varmaankin on niin, että vauvat mahtuvat köllöttelemään siellä niin mukavasti, että heillä ei ole kiire ulos.

Olisi myös ollut kokemuksena niin paljon jännempää, jos olisi saanut esim. keskellä yötä lähteä ambulanssilla synnärille, tms.! 🙂 Niin kuin leffoissa!! 🙂 On niin paljon tylsempi vaihtoehto mennä ennalta sovittuna aikana bussilla Kättärille ja ilmoittautua siellä vastaanotossa tyyliin: “Moi, mä tulin tänne käynnistykseen.” Se on jo koettu kerran, ja muutenkin se on jotenkin niin tylsä vaihtoehto. No, mutta tietysti tämä on kaikki ihan sekundaarista. Tärkeintähän on, että kaikki menee hyvin, ja vauva pääsee syntymään turvallisesti maailmaan.

Mutta tämä juhannus on siis todellakin ollut tylsä. Emme voineet lähteä minnekään Helsingin ulkopuolelle, koska synnytys olisi voinut käynnistyä. Lähetimme kuitenkin Sophien Axelin vanhempien mukana mökille Hauholle, koska jos synnytys olisi käynnistynyt, olisi Sophie joka tapauksessa tarvinnut pikaisesti hoitopaikkaa. Ja vaikka meillä oli synnytyksen odottelun takia maailmanhistorian tylsin juhannus, ei ole mitään syytä, miksi Sophiellakin olisi pitänyt olla.

Sophie funtsailee maailman menoa juhannuspäivän aamuna Hauholla. (Kuva: U. W.)

Sophie funtsailee maailman menoa juhannuspäivän aamuna Hauholla. (Kuva: U. W.)

Eräs kollegani oli alun perin järjestämässä bileitä juhannusaattona, koska kollegiumissa on paljon ulkomaalaisia tutkijoita, joilla ei ole juhannuksena samanlaisia mökkikuvioita kuin suomalaisilla. Bileiden teemana olisi ollut juhannuksen lisäksi myös Brexit. Minun ja Axelin juhannukseen ne bileet olisivat tällä kertaa sopineet erinomaisesti, mutta valitettavasti tapahtuma peruttiin. Harmi.

Pääasiassa tein duunia koko viikonlopun. Sain valmiiksi sen erään jo aiemmissa päivityksissäni mainitsemani suurehkon arviointityön. Eli jotain hyvää kuitenkin tässäkin juhannuksessa.

Eilen kävimme myös leffassa katsomassa Angry Birds -elokuvan. Se oli ihan hauska, mutta ei nyt mitenkään ihan hirveän erikoinen kuitenkaan. Aika tavalla sellainen kuin olin odottanutkin. Sen jälkeen kävimme ulkona syömässä.

 

 

Viikonloppua varjosti tietenkin eilen saapunut tieto entisen aikidovalmentajani, Kartsan, kuolemasta. En kuitenkaan uskalla kommentoida tapausta juuri sen enempää kuin mitä jo sanon aiemmassa blogipostauksessani. Suuri suomalainen aikidovaikuttaja on poissa. Häntä tullaan kaipaamaan. Kunnioitan hänen muistoaan, enkä unohda häntä koskaan. On vieläkin jotenkin epäuskoinen olo sen suhteen, että hän todellakin on nyt lopullisesti poissa. Ei enää koskaan Kartsan ohjaamia treenejä, ei Kartsaa samassa vyökoetuomaristossa tai kokouksessa, ei keskusteluja hänen kanssaan, ei edes mitään kuulumisia hänestä. Ei ole enää mitään muuta kuin muistot hänestä, ja niitä onkin paljon. Asian käsittely tulee vaatimaan aikaa.

Elämäni parhaita juhannuksia olivat varmaankin lapsuuden juhannukset, kun isovanhemmat olivat vielä hengissä. Olimme koko serkusparvi Sulkavalla isovanhempieni maatilalla. Mummo leipoi pullaa ja mansikkakakkua. Ukko teki hienon juhannuskokon ja pystytti pihalle juhannuskoivuja. Illalla istuimme kaikki kokon ympärillä ja paistoimme makkaraa. Me tytöt keräsimme kukkia ja pistimme ne yöksi tyynyn alle, jotta näkisimme unissamme tulevan sulhasemme… (En koskaan tajunnut, mitä järkeä siinä oli, koska ensinnäkään en ole koskaan ollut erityisemmin mikään kukkaihminen, ja toisekseen minua ei lapsena kiinnostanut lainkaan nähdä tulevaa sulhastani unissani… Sellaiset asiat alkoivat kiinnostaa vasta noin 20 vuotta myöhemmin… Kuitenkin perinne oli mielestäni sinänsä ihan hauska, ja tahdoin tietysti olla mukana menossa.) Myöhemmin olen usein ollut juhannuksena ulkomailla joko jossain konferenssissa tai sitten treenimatkalla.

No, tästä blogipäivityksestä saattoi tulla aika tylsä, mutta se kuvastaa hyvin tämän viikonlopun tunnelmia.

Sensei Kari Tamminen in memoriam

La 25.6.2016

Suru-uutinen tavoitti minut kesken aurinkoisen juhannuspäivän: entinen aikido-opettajani Kari Tamminen (6. dan Aikikai, s. 1955) on menehtynyt. Kari oli opettajani Keravan Sandokain junioriryhmässä 1980-luvun lopussa. Hänen kannustava asenteensa ja vauhdikkaat treeninsä vaikuttivat suuresti siihen, että innostuin lajista. Teinivuosinani toimin apuohjaajana Karin ohjaamissa juniori- ja alkeiskurssitreeneissä. Hän oli myös toinen valmentajani ollessani aikidon valmennusurheilija Mäkelänrinteen urheilulukiossa. Teimme yhdessä lukuisia leirimatkoja ympäri Suomea ja ulkomaillekin.

Aikidon lisäksi Kari kannusti minua aina vahvasti panostamaan koulunkäyntiin – aikana, jona en itse vielä kunnolla nähnyt koulun arvoa. Olen tästä hänelle kiitollisuudenvelassa.

Viime vuosina olin Karin kanssa tekemisissä lähinnä Suomen Aikidoliiton tehtävien kautta. Kun tulin teknisen valiokunnan jäseneksi uutena ja kokemattomana vuonna 2010, Kari toimi valiokunnan puheenjohtajana. Olimme myös monta kertaa samassa tuomaristossa ottamassa vastaan dan-kokeita (mustan vyön kokeita). Yhteistyömme sujui aina saumattomasti. Kari kuunteli mielipiteitäni ja suhtautui minuun kuin yhdenvertaiseen kollegaan, vaikka oli itse minua paljon kokeneempi.

Muistan aina Karin erittäin kovakuntoisena ja urheilullisena miehenä, joka teki dynaamista aikidotekniikkaa. Hänen vauhdikkaissa heitoissaan oli mukavaa olla kyydissä. Hänen treeninsä olivat sekä kiinnostavia että liikunnallisesti antoisia. Hän osasi kannustaa nuoria, ja hänellä oli aina pilke silmäkulmassa.

Karin elämäntyö Suomen aikidon eteen oli erittäin merkittävä, ja hän vaikutti kamppailulajipiireissä laajemminkin. Häntä tullaan kaipaamaan.

Kiitos kaikesta Kari! Lepää rauhassa. Emme unohda sinua koskaan. Voimia perheelle.

 

Kari Tamminen (Kuva lainattu Keravan Sandokain kotisivuilta).

Sensei Kari Tamminen (Kuva lainattu Keravan Sandokain kotisivuilta).

Interactional Challenges in Conversations with Autistic Preadolescents: The Role of Prosody and Nonverbal Communication in Other-Initiated Repairs

Ma 20.6.2016

(Klo 23.17): En ollut periaatteessa ajatellut käyttää tätä blogia tieteellisten julkaisujeni ja muiden töideni näkyvyyden lisäämiseen. Mutta tuota ööh… Muutin mieltäni. 😀

Tässä yhden viimeaikaisen julkaisuni viite:

  • Wiklund, Mari (2016): Interactional Challenges in Conversations with Autistic Preadolescents: The Role of Prosody and Nonverbal Communication in Other-Initiated Repairs. Journal of Pragmatics 94, 76–97 (julkaistu myös internetissä).

Artikkeli on vapaasti luettavissa netistä. Se käsittelee lievästi autististen varhaisnuorten vuorovaikutusongelmia, erityisesti puheen prosodian ja ei-kielellisen viestinnän roolia ymmärrysongelmatilanteiden synnyssä. Myös muita ymmärrysongelmatilanteiden syitä käsitellään.

Kopioin tähän artikkelin tiivistelmän:

Abstract

This paper focusses on repair sequences occurring in institutional interaction with autistic preadolescents. More precisely, the paper discusses the role of prosodic and non-verbal features in situations where the participants of interaction have difficulties understanding each other. The discussion will include analysis of the prosodic and non-verbal features of trouble-source turns that launch other-initiated repairs. Methodologically, the study falls within the framework of conversation analysis (CA). The data consist of audio-visual material recorded from group therapy sessions during which 11- to 13-year-old Finnish-speaking boys afflicted with autism talk about their lives with one another and with their therapists.

The study findings suggest that certain prosodic and non-verbal features are often associated with trouble-source turns. For example, in 84% of the cases here, there is no eye contact between the speaker producing a trouble-source turn and the one who initiates the repair sequence. Sometimes the lack of eye contact is associated with overlapping speech (38%). Concerning the prosody, the most frequent feature is a creaky voice, which occurs in 35% of the trouble-source turns. A quiet voice (31%), large pitch excursions (24%), stretched syllables (18%) and jerky speech rhythms (16%) are examples of other prosodic features that could be found in the trouble-source turns of the data.

The results of this study demonstrate that ASD persons’ tendency to avoid direct eye contact as well as the occurrences of certain deviant prosodic features in their speech are factors that affect the fluidity of interaction and are related to the creation of understanding problems. However, only in a very few cases do non-verbal and prosodic features seem to be the main cause of the problem of understanding. The two most common causes of understanding problems in these data are overly literal interpretation of speech and topical discontinuities.

The study also gives new evidence about autistic persons’ pragmatic and interactional skills. Indeed, the data include passages in which the informants seem to have the ability to make certain inferences about the mental states of others. This is remarkable, because it is known that the ability in question is impaired in autism.

Blogin kirjoittamisen motiiveista

To 16.6.2016

(Klo 6.58): Siis ihan oikeasti minulla ei olisi aikaa tähän.. Nytkin minun olisi paljon järkevämpää tehdä sitä yhtä roikkuvaa arviointityötä kuin päivittää blogia. Mutta ei voi mitään. Kun olen kerran päässyt vauhtiin, on vain pakko kirjoittaa.

Heräsin jo pari tuntia sitten ja aloin miettiä motiiveitani kirjoittaa tätä blogia sekä sitä, miten motiivini voivat näyttäytyä ulospäin. Motiiveita voisi olla erilaisia.

  1. Näkyvyyden tavoittelu. Joku voisi ajatella, että pyrin blogini avulla saavuttamaan henkilökohtaista näkyvyyttä. Ehkä joskus aiemmin näin jossain määrin olikin. Tahdoin tuoda esille aktiivisuuttani sekä asioita ja ihmisiä, joiden parissa toimin. En tiedä, onko siinä sinänsä mitään pahaa. Ehkä saavutinkin kirjoittelullani jonkin verran näkyvyyttä, mutta teinhän vastaavasti myös töitä sen eteen ja asetin itseni alttiiksi avoimuudellani. Juuri nyt näkyvyyden tavoittelu ei kuitenkaan ole ainakaan mikään keskeinen tavoite. Hyötyisinhän paljon enemmän siitä, että yrittäisin saada enemmän näkyvyyttä esim. tieteellisille julkaisuilleni, ja se minun kannattaisi joka tapauksessa tehdä jotakin aivan muuta foorumia käyttäen, ja kirjoituskielen olisi syytä olla englanti eikä suomi. Jos taas tavoittelisin näkyvyyttä aikidomaailmassa, kannattaisi minun mieluummin tehdä esim. videoita ja jakaa niitä Facebookissa ja muualla netissä. Mutta ottaen huomioon tämänhetkisen fyysisen kuntoni, kaikenlainen minua esittelevä videokuva netissä ei todellakaan johtaisi mihinkään positiiviseen tulokseen.
  2. Halu tulla pidetymmäksi. Voisin tietysti kirjoitella näitä juttuja myös siinä toivossa, että saisin luotua itsestäni mahdollisimman positiivisen kuvan ja saisin ihmiset täten pitämään enemmän itsestäni. Aiemmin sosiaalisen hyväksynnän tavoittelu olikin ilman muuta yksi motiivini, koska olin yksinäinen. En tiedä, onko siinäkään mitään pahaa. Nyt olen joka tapauksessa päässyt elämässäni yli siitä vaiheesta, jossa tarvitsee pyrkiä miellyttämään kaikkia ja kokea jatkuvasti, että kaikki pitävät minusta ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Mutta jos ne ihmiset, jotka muutenkin välittävät minusta / suhtautuvat minuun positiivisesti, saavat kirjoituksistani jotain irti, niin se on tietysti tosi hienoa. Sehän on selvä. Ja se on ilman muuta yksi motiivini kirjoittaa tätä blogia. On paljon ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan, enkä pistä lainkaan pahakseni sitä, jos hekin pitävät minusta. Sen sijaan voi hyvinkin olla niin, että joku sellainen tyyppi, joka ei pidä minusta / joka suhtautuu minuun negatiivisesti, saattaa kokea tällaisen avoimen nettikirjoittelun ärsyttävänäkin. Jos näin on, niin saan kiksejä siitäkin (“Sori vaan!” 😀 ).
  3. Tarve kommunikoida. Kun kyse on julkisesta kirjoittamisesta, on tarve kommunikoida väkisinkin yksi motiivi. Se on varmaankin itsestään selvää. Tehokkaampiakin kommunikointikanavia kuitenkin on, ja toki käytän niitäkin.
  4. Tarve vaikuttaa. Niin idealisti en ole, että uskoisin pystyväni blogillani vaikuttamaan merkittävästi mihinkään. Ensinnäkään en juurikaan ota kantaa mihinkään poliittisiin/yhteiskunnallisiin asioihin, koska en koe mitään palavaa intohimoa mitään sellaista kohtaan, ja koska tiedän, että on paljon muita ihmisiä, jotka osaavat kommentoida sellaisia asioita paljon minua paremmin. Ja en oikein tiedä, mihin muuhun tällaisella blogikirjoittamisella voisi vaikuttaa. Ihmisten tietoisuuteen ja asenteisiin ehkä. Mutta en pyri siihenkään. Jos kirjoitukseni jotenkin vaikuttavat johonkuhun jollain tavalla, niin se lähtee vastaanottajasta itsestään. Ei niinkään minusta.
  5. Kirjoittamisen ilo. Kuten jo aiemmin mainitsin, rakastan kirjoittamista. Enkä liioittele. Mutta en usko, että kirjoittamisen ilo koskaan lähtee yksinomaan mekaanisesta naputtelusta tai kynän heiluttamisesta. Sen takana on aina jotakin syvempää. Se on aina kuitenkin vain väline. En siis kuitenkaan väitä, että kirjoittelisin näitä juttuja vain tietokoneen naputtelun ilosta. Takana on väkisinkin jotain muutakin.
  6. Tarve jäsentää omia ajatuksia. Tämä on tärkeää. Oikeastaan luulen, että omien ajatusten jäsentäminen on minulle ainakin tällä hetkellä kaikkein suurin motiivi tämän blogin kirjoittamiseen. Koen siis hyötyväni tästä kirjoittelusta suhteessa itseeni enkä niinkään suhteessa muihin. Suurin motiivini on siis kuitenkin pohjimmiltaan itsekäs tai vähintäänkin itsekeskeinen. 😀

Äitiyteen liittyvistä tunteista

Ke 15.6.2016

(Klo 18.18): Tämä on vain alkuinnostusta. En aio jatkossa päivittää blogiani näin tiiviisti (nytkin pitäisi oikeastaan mieluummin tehdä sitä yhtä arviointityötä, jonka deadline alkaa lujaa vauhtia lähestyä..). Mutta kun nyt olen taas löytänyt vanhan ystäväni (tämän blogin), tekee mieli kertoa hänelle myös kokonaan uudesta tunnedimensiosta, jonka olen löytänyt äitiyden myötä. Sattuneista syistä juuri äitiyteen liittyvät asiat ovat mielessäni kaikkein päälimmäisinä tällä hetkellä..

Sophien syntymän jälkeen olen saanut kokea kokonaan uudenlaista iloa ja olen saanut löytää suurimman mahdollisen rakkauden tunteen. Lisäksi äitiyteen liittyy mm. ylpeyttä, ihailua ja monia muita positiivisia tunteita. Sen oikeastaan olinkin arvannut etukäteen, vaikka tunteiden voimakkuus yllättikin aluksi. Sen sijaan en ollut lainkaan tullut etukäteen ajatelleeksi, että äitiyteen liittyy myös negatiivisia tunteita. Enkä tarkoita tällä arjen muuttumisen myötä tulevia pieniä turhautumisen ja väsymyksen tunteita, jotka johtuvat lapsenhoitoon liittyvästä vaivasta ja sen vaatimista kompromisseista omiin aiempiin rutiineihin nähden. Niihin olin kyllä varautunut etukäteen, ja itse asiassa Sophie on ollut varsin helppo lapsi alusta lähtien, joten häneen liittyvä vaiva ja kompromissit ovat olleet hieman vähäisempiä kuin olin muiden kokemusten perusteella kuvitellut. Viittaan ‘negatiivisilla tunteilla’ tässä yhteydessä sellaisiin tunteisiin kuin pelkoon, huoleen, suruun ja syyllisyyteen.

ÄÄRIMMÄINEN PELKO

Pahinta, mitä olen koskaan elämässäni kokenut, on se, kun Sophie viime pääsiäisenä tunki puolikkaan Mignon-suklaamunan kerralla suuhunsa ja meinasi tukehtua siihen. Yhtenä hetkenä hän seisoi vieressäni niin söpönä saparoissaan ja vaaleanpunaisessa neuleliivissään ja söi onnellisena suklaamunaa, jonka olin itse hänelle antanut. Tunsin iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä: olin onnistunut ilahduttamaan rakasta pikkutyttöäni. Seuraavana hetkenä hän yritti nielaista jäljellä olevan puolikkaan kerralla. Pala oli tietenkin liian suuri, ja se jäi jumiin hänen kurkkuunsa siten, että hän meinasi tukehtua. Ymmärsin onneksi heti tilanteen ja aloin toimia ripeästi. Tartuin kiinni tyttöön ja tungin sormet hänen kurkkuunsa. Sain onneksi upotettua sormeni jo jonkin verran sulaneeseen suklaapalaan siten, että sain sen kiskottua ulos. Käänsin vielä varmuuden vuoksi tytön ylösalaisin ja löin häntä kämmenellä selkään. Sophie alkoi itkeä, joten tiesin, että henki kulki taas. Tilanne oli siis onneksi nopeasti ohi. En kuitenkaan tule koskaan unohtamaan sitä lyhyttä hetkeä, jolloin tosissani pelkäsin, että en saa palasta ajoissa ulos. Koin äärimmäistä pelkoa. Tunne oli voimakkuudeltaan niin kestämätön, että sitä ei pysty mitenkään kuvailemaan. Olin poissa tolaltani vielä pitkään sen jälkeen, kun tilanne oli täysin ohi. Sophie selvästikin unohti tilanteen hyvin nopeasti, mutta se ei lainkaan auttanut minua.

HUOLI

Vaikka kuvaamani suklaamunaepisodi päättyikin hyvin, tajusin sen jälkeen, että joutuisin elämään koko loppuikäni äidillisen huolen kanssa: saisin koko ajan pelätä, että Sophielle tai pian syntyvälle vauvalle sattuisi jotain pahaa. En pääsisi siitä tunteesta enää koskaan eroon. Tietysti isot lapset eivät toivon mukaan ole aivan yhtä tapaturma-alttiita kuin pienet lapset, ja jonain päivänä lapset kasvavat aikuisiksi. Mutta ovathan he varmasti silti edelleen minun vauvojani, joille ei saa sattua mitään pahaa. Ja sitten voi tulla lapsenlapsiakin, joten huoli ei todellakaan tule loppumaan koskaan.. (No, ehkä on hieman ennenaikaista alkaa puhua lapsenlapsista, kun Sophie on vasta 2,5-vuotias, ja toinen lapseni ei ole vielä edes viitsinyt syntyä. Ja Axel on kyllä sitä mieltä, että “ei voi koskaan tulla mitään lapsenlapsia, koska ei me mitään kundeja tahdota tähän kuvioon..” Ilmeisesti siis isyyteen liittyy myös omanlaisiaan tunteita, joihin minä äitinä en ihan samalla tavalla pääse käsiksi..)

SURU

Toistaiseksi Sophie on kolhiintumaton. Hän on vielä niin pieni. En siis ole ehtinyt vielä tuntea surua hänen puolestaan. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että ennemmin tai myöhemmin niin tulee väistämättä tapahtumaan.. Kun hän hukkaa hetkeksikin rakkaan leikkikoiransa, jonka ostin hänelle Stockan leluosastolta jo raskausaikanani, hätä on suuri. Koira on kuitenkin aina löytynyt nopeasti, ja tyttö on ollut taas tyytyväinen. Olen voinut huokaista helpotuksesta. Mutta entäs sitten, kun hän jonain päivänä oikeasti menettää jotakin sellaista, mitä todella rakastaa? Se suru tulee riipaisemaan minuakin todella syvältä.

Kerran hain Sophieta päiväkodista, kun huomasin, että isommat lapset yrittivät sulkea häntä leikin ulkopuolelle sillä perusteella, että hän on vielä liian pieni. Sophie ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän tilannetta vaan tunki suu leveässä hymyssä väkisin mukaan leikkiin. Hänet yritettiin työntää sivuun. Onneksi ymmärsin tilanteen ennen Sophieta ja kannoin hänet pois. Huokasin helpotuksesta. Mutta entäs sitten, kun hänet oikeasti jonain päivänä torjutaan, enkä minä ole pelastamassa? Se suru tulee satuttamaan minuakin.

Jos voisin kerätä itselleni kaikki lasteni surut ja murheet ja kokea ne itse heidän puolestaan, tekisin sen ilman muuta. Mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Voin vain auttaa, tukea, ymmärtää ja yrittää suojella, mutta en voi elää ja kokea heidän puolestaan. Jokaisen täytyy elää itse oma elämänsä.

SYYLLISYYS

Kun olin antanut Sophielle sen Mignon-munan, johon hän meinasi tukehtua, koin tietysti suunnatonta syyllisyyttä. Olin nimenomaan tarkistanut kaikki varoituslaput ja valinnut sellaisen munan, jossa EI ollut mitään ikärajaa. En ollut tajunnut, että hän voi ahneuksissaan keksiä tunkea puolikkaan munan kerralla suuhunsa. Se oli täysin odottamaton käänne. Mutta olisihan minun PITÄNYT se tajuta… Syy oli siis minun. Sophie ei myöskään pärjää vielä täysin ilman vaippoja. Pitäisi varmaan pistää hänet potalle useammin.. Syy on siis minussa. Hän ei myöskään puhu vielä yhtä hyvin kuin monet muut ikäisensä lapset. Se voi kyllä johtua ainakin osittain kaksikielisyydestä, mutta ehkä syytä on myös minussa: pitäisi lukea hänelle enemmän kirjoja ja yrittää keskustella hänen kanssaan enemmän. Luulen, että tällainen syyllisyys tulee jatkumaan ikuisesti, vaikka lapseni menestyisivät kuinka erinomaisesti.

Fiiliksiä lasketun ajan aamuna

Ke 15.6.2016

(Klo 5.48): Tänään on toisen lapseni laskettu aika. Heräsin taas tosi aikaisin. Jo jonkin aikaa sitten. Se on ihan tavallista nykyään. Vuorokausirytmini on täysin muuttunut niistä ajoista, kun valvoin jatkuvasti pitkälle aamuyöhön. Nykyään menen ihmisten aikoihin nukkumaan ja herään aikaisin. Tyttäremme nukkuu kanssamme samassa sängyssä (vaikka hänellä tietysti on myös oma sänky), koska saan hänet helpoiten nukahtamaan siten, että asetun hänen viereensä makaamaan. Tietysti hänet voisi sen jälkeen kantaa omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta todennäköisesti hän kuitenkin heräisi yöllä ja taapertaisi takaisin meidän väliimme. Lisäksi pidän siitä, että voin illalla nukahtaa hänen viereensä. Eilen illallakin meillä oli päät samalla tyynyllä, kun nukahdin, ja se oli kaunein hetki päivässäni.. Myös aamulla on niin ihanaa herätä, kun vieressä tuhisee pieni viaton olento, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. On totta, että mitään sen suurempaa ei ole kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan.

Minun täytyy tietenkin olla hieman varovainen sen suhteen, mitä kaikkea kerron blogissani tyttärestäni Sophiesta, koska kuten sanottu, hän on vielä liian pieni, jotta voisin pyytää hänen suostumustaan. Tyydyn siis tässä vaiheessa vain toteamaan, että hän on täydellinen. Hän on säteilevän kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hän on kiltti, älykäs, lämmin, sosiaalinen, hyväntuulinen ja liikunnallinenkin. Hänellä ei ole mitään huonoja puolia, mikä on ällistyttävää. Toisinaan hän kyllä tykkää leikkiä esim. ruoalla tai vessaharjalla ja suuttuu, kun häntä kielletään; hän on siis kuitenkin ihan tavallinen 2,5-vuotias.

En luultavasti pistä tähän blogiin juurikaan kuvia Sophiesta tai vauvasta (korkeintaan jonkun yksittäisen kuvan joskus), koska blogi on siis täysin julkinen. Julkaisen siksi kuvat mieluummin Facebookissa, joka on suljettu ympäristö. Lisäksi kuvien lataaminen Facebookiin on teknisesti huomattavasti vaivattomampaa kuin niiden lataaminen blogisivustolle. Yksi syy siihen, miksi en ole viime aikoina kirjoittanut blogia, onkin se, että Facebook on tavallaan tullut blogin tilalle. Facebook vastaa hyvin nykyään muodissa olevaa instant-ajattelua: lyhyiden päivitysten tekeminen on nopeaa ja vaivatonta, niihin saa helposti liitettyä jonkun kivan kuvan, ja heti tulee tykkäyksiä ja kommentteja. Se on huomattavasti interaktiivisempaa kuin pitkien monologien julkaiseminen blogissa. Kuitenkin blogikirjoittamisessakin on puolensa: se sopii Facebookia paremmin pidempien kuvausten ja pohdintojen kirjoittamiseen. Se on tavallaan Facebookia syvällisempi foorumi.

Ja ainakin tänä aamuna blogikirjoittaminen on antanut minulle jotakin. Kun heräsin viiden jälkeen, mietin hetken, mitä tekisin. Olisin voinut jäädä vain makaamaan sänkyyn, lähteä kävelylle tai ryhtyä tekemään töitä (olisi mm. yksi suurehko arviointityö, joka pitäisi saada tehtyä mielellään ennen kuin vauva syntyy). Mutta sitten muistinkin, että kirjoitan taas blogia. On kätevää, kun on aina jotain kivaa tekemistä. On aina joku, jolle voi kertoa ajatuksistaan.

Miehenikin vaikuttaa olevan innostunut siitä, että kirjoitan taas. Ehkä jokin puoli minusta näyttäytyy vain kirjoittamisen kautta. En tiedä itsekään, onko se puoli minusta jotenkin muuttunut vai ei. Asia selvinnee vähitellen, jos jatkan kirjoittamista. En ole viime aikoina ollut kovin kiinnostunut itsestäni ja ajatuksistani, enkä ole pahemmin välittänyt siitä, onko kukaan muukaan. Jatkuva suorittaminen ja hyväksynnän tavoittelu ovat muuttuneet johonkin muuhun. En oikein tiedä mihin. Melko keskinkertaiseen elämään kai. Kuitenkin olen kokenut olevani melko hyvin tasapainossa ja turvassa. En ole asettanut itseäni alttiiksi samalla tavalla kuin ennen. Se on ollut välttämätöntä. Miksi sitten nyt taas yhtäkkiä vaivaudun avautumaan? En oikein tiedä. Ehkä kuitenkin koen olevani vielä liian nuori siihen, että viettäisin loppuelämäni henkisesti suljetussa tilassa.

Pitkästä aikaa blogipostaus

Ti 14.6.2016

Sain jostain inspiraatiota kirjoittaa taas pitkästä aikaa blogipostauksen. Jotkut ovat kyselleet minulta toisinaan, miksi en enää ole päivittänyt blogiani. Jopa mieheni, jota näen kaiken aikaa. En ole oikein osannut vastata. Ei ole mitään yksittäistä syytä. En tiedä, olenko itse muuttunut, vai onko vain elämäntilanteeni muuttunut. Ehkä kumpaakin.

Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja se on ollut minulle luontaista. En kuitenkaan osaa kirjoittaa muuhun tapaan kuin hyvin avoimesti. Se on minun tyylini. Kun olen perheellistynyt, olen joutunut miettimään, mistä kaikista asioista voin kirjoittaa netissä täysin julkisesti. Mieheltäni voin kysyä asiasta suoraan, mutta lapseltani en, koska hän on vielä niin pieni. Tietysti voisin kirjoittaa suljettua blogia, mutta jotenkin minua on alusta lähtien viehättänyt blogin kirjoittamisessa juuri se, että se on julkinen; se, että en tiedä tarkkaan, ketkä kaikki juttujani lukevat..

Aktiivisimpina bloggailuaikoinani olin menevä sinkkunainen, jonka elämä kietoutui tiukasti työn ja aikidon ympärille. Matkoja ja kaikenlaista häppeninkiä oli jatkuvasti todella paljon, joten kerrottavaa riitti. Kaikesta hulinasta huolimatta olin myös yksinäinen, ja blogi oli paras ystäväni.

Nyt elämäni on hieman toisenlaista. En pysty matkustelemaan yhtä paljon, koska minulla on pieni lapsi ja toinen pian tulossa (laskettu aika huomenna..). En ole myöskään pystynyt treenaamaan samalla tavalla kuin ennen, koska ensin olin raskaana, sitten polveni leikattiin, sitten polvi tulehtui toistuvasti, ja kun se lopulta parantui, tulin uudestaan raskaaksi. Olen toki vetänyt treenejä jatkuvasti, myös raskausaikoinani, ja aikido antaa minulle edelleen tavattoman paljon. Toivon, että synnytyksen jälkeen palaudun taas vähitellen takaisin samaan (tai edes lähestulkoon samaan) fyysiseen kuntoon, jossa olin ennen. Vaikka aikidoa pystyy treenaamaan (tai ainakin vetämään) melko huonokuntoisenakin, saa lajista paljon enemmän irti, jos kunto on hyvä.

Olen aktiivisimpien bloggailuaikojeni jälkeen joutunut myös kärsimään vakavasta sairaudesta. Vietin kuusi viikkoa sairaalassa (sairaalajakson ajankohtaa ja syytä en viitsi tässä mainita ja toivon myös, että kukaan tätä lukevista henkilöistä ei koskaan kysy minulta asiasta mitään). Nyt näyttää kuitenkin hyvältä, ja on näyttänyt jo jonkin aikaa. 🙂 Sairaus on ollut yksi suuri syy siihen, miksi en ole kirjoittanut blogia. Kun oma terveys romahti, ei avoimeen nettikirjoitteluun kerta kaikkiaan ollut voimia, ja myös yksityisyyden rajat tulivat vastaan.

Tutkimuksesta olen edelleen intohimoisen kiinnostunut. On useita eri hankkeita menossa samaan aikaan. Pääasiallinen hankkeeni kohdistuu lievästi autististen varhaisnuorten vuorovaikutukseen. Tutkimusta rahoittaa tällä hetkellä Helsingin yliopiston tutkijakollegium, josta sain kolmivuotisen yliopistotutkijan paikan viime vuonna. Olen viihtynyt kollegiumissa aivan loistavasti. Se on ollut ihan täydellinen työpaikka. Ainoa huono puoli on se, että kyse on vain kolmen vuoden määräaikaisesta paikasta (vaikka tietysti kolme vuottakin on jo nykyoloissa varsin hyvänmittainen pätkä – ja itse asiassa pisin pätkä, mitä minulla on koskaan ollut). Epävarmuus uran jatkosta vaivaa tietysti mieltä.

Mietin aika paljon kaikenlaisia yliopistomaailmaan ja muihinkin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä ilmiöitä nykyään, mutta minulla ei ole ollut tapana ottaa julkisesti kantaa mihinkään poliittisiin asioihin, joten luultavasti en tule ainakaan kovin paljon kirjoittamaan mielipiteistäni tässä blogissa jatkossakaan. Kirjoittelen siis luultavimmin lähes yksinomaan omasta elämästäni ja käsittelen laajempia asioita vain ohimennen omasta subjektiivisesta näkökulmastani katsottuna.

Unohtamisen luonteesta

Ke 29.10.2014

Olen huvikseni miettinyt ‘unohtamisen luonnetta’ ja päätynyt (toistaiseksi) seuraavaan hahmotelmaan:

Verkosto, johon kuuluu n elementtiä, muodostaa elementin x muistamisverkoston. Ts. elementit n tukevat toistensa muistamista. Kun elementtien n verkosto on liian löyhä (joko niiden määrästä, keskinäisestä koherenssista tai henkilön kognitiivisesta tilasta johtuen), elementti x ikään kuin tippuu verkosta läpi ja ‘unohtuu’. Tämän jälkeen sitä voi alkaa etsiä korjausprosessien avulla.

Korjausprosesseissa muistamisverkosto yrittää sisäisesti korjaantua. Elementit n liikkuvat ja etsivät toisiinsa tukeutumalla elementtiä x. Mikäli x löytyy, unohtuminen korjaantuu. Samalla parantuu muistamisverkoston sisäinen koherenssi elementin x ympäriltä, eikä sama elementti täten enää putoa yhtä helposti verkoston läpi.

Juttu Humanistilehdessä

Humanistilehti_1

Kuva: Mika Federley (Humanistilehti)

Ma 20.10.2014

Tänään julkaistiin tällainen juttu Helsingin yliopiston Humanistilehdessä. Juttu liittyy lievästi autististen henkilöiden vuorovaikutusta koskevaan tutkimukseeni.

Humanistilehti_2

Kuva: Mika Federley (Humanistilehti)

 

Humanistilehti_3

Kuva: Mika Federley (Humanistilehti)