Ma 18.10.2010

Olen lukuvuonna 2010-2011 yksi Suomalaisen Tiedeakatemian Nuorten Akatemiaklubin 16 jäsenestä. Ensimmäinen tapaaminen oli kuukausi sitten. Silloin ohjelmassa oli Tiedeakatemian yleisesittely sekä toisiin klubin jäseniin tutustumista viinilasin ääressä. Silloin paikalla oli myös runsaasti viime vuoden klubin jäseniä. Ilmapiiri oli oikein mukava. Oli tosi inspiroivaa jutella samaa ikäluokkaa olevien muiden alojen tutkijoiden kanssa ja samalla tuntea pientä sielunsisaruutta… Satuin istumaan samassa pöydässä parin nuoren tutkijanaisen kanssa. Toinen heistä kertoi olevansa toistaiseksi sinkku ja lapseton mutta kasvattavansa kotonaan suurta KOIRAperhettä! ("IIIIIIH!!! HAUVOJA!!! SÖPÖÄ!" =)))) Toinen puolestaan mainitsi tekevänsä usein pitkää työpäivää mutta joutuvansa jossain vaiheessa lähtemään kotiin vaativan harrastuksensa takia. Hän totesikin suurimman arkielämän haasteensa koskevan työn ja harrastuksen yhteen sovittamista, mutta että loppujen lopuksi se on hänestä hyvä asia, koska muutenhan hän jumittuisi koneen ääreen varmaan koko yöksi. ("Hmm… Why does that sound familiar…?? Jess! Mä en olekaan friikki!!" =)))

Tänään päästiin jo itse asiaan. Vuorossa oli kaksi esitelmää. Ensin oli toki tarjolla kahvia, virvokkeita ja pientä purtavaa. Ensimmäisen esitelmän piti ilmakehätieteiden edustaja Ilona Riipinen Helsingin yliopistosta. Hänen aiheensa oli "Pienhiukkaset: Uhka ihmisen terveydelle vai pelastus ilmastolle?". Hän osasi kertoa pienhiukkasista ihailtavan yleistajuisesti. (Koska siis MÄKIN tajusin, mistä oli kyse!! 😎 Tästä lähtien katson mm. pilviä ja savua ihan eri silmällä. Alan myös ehkä kiinnittää huomiota ilmanlaatuun. Erityisesti kaikkein pienimmät pienhiukkaset voivat olla terveydelle vaarallisia, koska ne voivat kulkeutua hengityksen mukana keuhkoihin asti. Ilonahan oli muuten viime kevään promootiossa primatohtorina eli ensimmäisellä kunniapaikalla. Hän aloitti kuulemma tutkijauransa jo toisen opiskeluvuoden jälkeen päästyään kesätöihin laitokselle. Ilmankos hän on jo ehtinyt niin pitkälle.

Ilonan jälkeen vuorossa oli Petteri Kaski Aalto-yliopistosta. Hänen alansa on teoreettinen tietojenkäsittelytiede. Hän kertoi meille "Parinmuodostuksesta tietojenkäsittelytieteen silmin". Kun alun perin näin hänen aiheensa, ajattelin, että "Täh?! Tuosta mä nyt en AINAKAAN voi tajuta mitään!!" Loppujen lopuksi asia oli niin selkeästi ja havainnollisesti esitetty, että esitelmää oli varsin helppo seurata. Hänen tutkimuksensa käsittelee algoritmiikkaa, ja tämä esitelmä kohdistui parinmuodostusalgoritmiin, jota hän havainnollisti kiinnostavasti mm. parisuhteiden, kenkäparien ja työsuhteiden muodostamisessa tapahtuvan "pariutumisprosessin" avulla. Lopulta löytyi sekä vakaita pareja että rikkuripareja (tai jotain…). Ajattelin, että oman tutkimushankkeeni loppuvaiheilla jotakin tuollaista kaavaa saattaisi hyvinkin pystyä käyttämään tutkittaessa sitä, miten tutkittavat piirteet liittyvät toisiinsa. Petteri oli kuulemma alkanut ajatella tutkimusta mahdollisena ammattina vasta joskus niihin aikoihin, kun valmistui DI:ksi. Eli vähän samaan tyyliin kuin minäkin. Enhän minäkään ollut ajatellut ryhtyväni tutkijaksi ennen kuin vasta joskus niihin aikoihin, kun jätin gradun sisään. Oli helpottavaa kuulla, että en ole tässä suhteessa ainoa.

Esitelmien jälkeen Ilonalle ja Petterille esitettiin kysymyksiä. Keskustelu oli todella vilkasta. En olisi uskonut, että tällaisessa poikkitieteellisessä tilaisuudessa voi syntyä niin paljon relevanttia keskustelua. Saa nähdä, millaista keskustelua oma esitelmäni aikanaan synnyttää… Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että oma esitelmäni on aikataulutettu vasta huhtikuulle. Pitääkin ehtiä vielä "vähän" työstää hanketta ennen kuin kehtaan mennä esittelemään sitä tuonne. (Etenkin, kun kaikki esitelmät keskusteluineen videoidaan ja julkaistaan sitten sekä Tiedeakatemian sivuilla, Helsingin yliopiston sivuilla että YouTubessa… 8-/ Ei siis viitsisi mennä sinne spedeilemään ihan mitä tahansa…) Kohta toivon mukaan on taas vähän enemmän aikaa panostaa tutkimukseen, kun opetuksen määrän pitäisi yhden sijaisuuden päättymisen vuoksi vähentyä huomattavasti.

Klubin tapaamisia tulee olemaan kerran kuussa lukuvuoden loppuun saakka. Odotan innolla tulevia tilaisuuksia.

————————————————————————————————————

By the way, asiasta toiseen: Hartikan Jania ja minua haastateltiin tänään FightSport-lehteen. Kyseessä on kuulemma Suomen toiseksi myydyin urheilulehti, joka nimensä mukaisesti keskittyy kamppailulajeihin. Lehteen tehdään juttu Pekingin Combat Gamesien suomalaisedustuksesta. Jania ja minua pyydettiin luonnollisestikin kertomaan tapahtumasta aikidon näkökulmasta. Hyvä, että laji saa jälleen hieman näkyvyyttä. (Toivottavasti myös meidän seuran nimi mainitaan jutussa… *hih!* 😉

La 16.10.2010

Eilen pidettiin Mummon hautajaiset Sulkavalla. Tilaisuus meni hyvin, mutta olihan se rankkaa. Vaikka olin jo alkanut päästä yli Mummon kuolemasta, tuntui hänen arkkunsa näkeminen silti melko pahalta. Jotenkin kaikki tuntui silloin niin konkreettiselta. Kaikkein riipaisevin vaihe oli minusta se, kun arkkua alettiin kantaa ulos kirkosta ja kävelimme kulkueena sen perässä. Saatoimme konkreettisesti Mummoa hautaan. Siitähän hautajaisissa on kyse. Minusta se vaihe tuntui todella vaikealta. Seremonia kirkossa ei vielä tuntunut yhtä vaikealta.

Arkun katoaminen hautaan oli tietysti jossain mielessä helpottavaakin. Olihan ruumista säilytetty jossain kylmälokerossa jo kolme viikkoa. Oli jo aikakin, että ruumis saatiin kunniallisesti haudan lepoon. Mummohan on jo joka tapauksessa nostanut kytkintä ja jatkanut matkaa.

Tässä joitakin kuvia: 

Arkku

Seremonia kirkossa

Arkkua kannetaan

Arkkua lasketaan

Viimeinen vilaus arkusta

Hauta

Su 10.10.2010

(Klo 22.30): Olin tänä viikonloppuna Joensuussa Pascal Guilleminin leirillä. Lähdin sinne perjantaina iltapäivällä opetukseni päätyttyä. Matkustin tällä kertaa Ainon kanssa junalla. Oli ihan mukavaa vaihteeksi reissata junalla, ja sain siinä samalla tehtyä töitäkin. Korjasin viikonlopun aikana Tekstinymmärtäminen II -kurssin arvioitavat kotikäännökset. Ainoa huono puoli junalla matkustamisessa oli se, että saavuimme perille liian myöhään, jotta olisimme voineet osallistua perjantai-illan treeneihin. (Sen sijaan ehdimme porukan mukaan raflaan, joten kaikki oli mielestäni ihan hyvin. 😉

Olin yötä Juhanin luona, kuten myös Aino ja kolme treenaajaa Lahdesta. Kotimajoituksessa on hotelliin nähden se hyvä puoli, että siinä pääsee paremmin vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa (ja voi katsoa lauantai-iltana DVD:ltä Monsterit Oy:tä… sairaan hyvä! suosittelen!! =).

Lauantaina oli kolme tuntia lajitreenejä. Sen jälkeen olisi ollut vielä tunnin salibandysessio, mutta jätin sen väliin pienen jalkavammani takia. Sain nimittäin viime torstaina ensimmäisen savatevammani parini syöksyttyä polvi edellä pohkeeseeni varvashipassa. Siihen tuli järjetön muhkura, joka levisi viikonlopun aikana lähes koko pohkeen laajuiseksi mustelmaksi. Pohje on edelleen hieman turvonnut, mutta ei se enää kovin kipeä ole. Pystyin treenaamaan leirillä lähes normaalisti.

Eilen tuli esille tosi kiinnostavia pointteja mm. ikkyosta, iriminagesta ja kotegaeshista. Iriminagesta tehtiin sellainen tosi toimiva (ja vaikea) muoto, jossa parin pää otetaan haltuun, ja heitto lähtee heti uken pään saavuttua kontaktiin torin olkapään kanssa. Siinä ei ollut montaa askelta, mutta ajoitus oli todella vaikea. En usko, että sain sitä kunnolla onnistumaan missään vaiheessa. Luulen kuitenkin hahmottaneeni sen teoriassa, joten nyt tiedän, mitä harjoitella. Ikkyo ja kotegaeshi onnistuivat vähän paremmin, mutta on niissäkin tietysti vielä hiomista. 

Tänä aamuna oli vielä parin tunnin treenit. Teimme paljon lukkotekniikoita. Tuli treenattua pitkästä aikaa yonkyota. Siinä palautui taas mieleen yksi ihan hyvä kikka, jolla saa pidettyä uken kyynärpään alhaalla (horjutus viistosti eteenpäin otteenvaihdon aikana). Lisäksi teimme joitakin kivoja juttuja ushirowazasta: iriminagea, kotegaeshia ja ikkyota. Kaikista niistä opin yhden uuden muodon. Kotegaeshi oli tällä kertaa kaikkein vaikein. Se vaatii vielä paljon hiomista.

Treeneistä lähdimme suoraan asemalle. Matkustin taas Ainon kanssa yhtä matkaa. Välillä juttelimme ja kävimme kahvilla. Sain siinä ohessa kotikäännökset korjattua loppuun ja arvioituakin.

Oli siis aika intensiivinen viikonloppu jälleen kerran. Treenaamisen lisäksi toimin tulkkina. Se moninkertaistaa leirin vaatiman energian, koska "lepohetkiä" ei ole lainkaan: koko ajan rasittuu joko henkisesti tai fyysisesti tai sekä että (etenkin silloin, kun on sekä ohjaajan ukena että tulkkina samaan aikaan). Tällä kertaa en kuitenkaan ollut missään vaiheessa ihan hermoromahduksen partaalla (toisin kuin joskus aiemmin…). Tämä johtui varmaankin useasta tekijästä: 1) en ollut paikalla vielä pe-iltana, joten tapahtuman kesto oli minulle lyhempi; 2) treenit eivät olleet tällä kertaa kovin pitkiä (tulkkasin yhteensä vain viisi tuntia treenejä); 3) Pascal ei puhunut tällä leirillä mitenkään ihan hirveän paljon. Tulkattavia leirejä ei myöskään ollut ollut melko pitkään aikaan, joten olin ehtinyt palautua edellisestä kerrasta. Sen sijaan olen muuten ollut kaktus per… ööh… hyvin väsynyt ja kiireinen viime aikoina.

Pe 24.9.2010

Lähdön hetki koittaa jonakin päivänä meistä kaikkein vahvimmillekin. Tänä aamuna, klo 6.15, Mummo ei enää herännyt.

Hei sitten Mummo, ja kiitos näistä vuosista.

(Klo 9.36 yliopistolla): Pidän tänään opetukseni normaalisti mutta täysin mustissa vaatteissa. Tämän päivän luennot on omistettu Mummolle.

(Klo 16.03): Omistin tänään luentoni Mummolle. Näytin sekä 'Fonetiikan ja fonologian alkeet' -luennon että 'Tekstinymmärtäminen II' -kurssin istunnon lopussa tällaisen PowerPoint-dian. Tahdoin antaa Mummolle tuollaisen huomionosoituksen ja sain siitä voimia pitää tänään opetukseni normaalisti. Ihminen kuolee vain kerran elämässään, ja tämä päivä on Mummon kuolinpäivä.

(Klo 17.40): Muistan, kuinka serkkuni kanssa lapsena pyydystimme kärpäsen leikkiäksemme sillä. Tarkoituksemme ei ollut paha, mutta leikkimme vahingoitti kärpästä siten, että siitä tuli siipirikko. Mummo huomasi tämän ja torui meitä tiukoin sanoin. Hän ei tahtonut pahaa kärpäsellekään.

(Klo 21.37): Näin Mummon viimeistä kertaa viime sunnuntaina. Tiesin silloin lähtiessäni, että seuraavan kerran tapaisimme vasta jossakin toisessa ulottuvuudessa. Oli ihme, että hän selvisi hengissä jalan amputaatioleikkauksesta pari viikkoa sitten. Lopulta se kuitenkin vei hänen voimansa. Viikko sitten hän oli niin väsynyt, että ei enää jaksanut syödä eikä juoda. Tiputus oli lopetettu jo viikkoa aiemmin, koska suonia ei enää löytynyt. Hän ei jaksanut enää puhuakaan. Hän kuitenkin vaikutti tuntevan minut ja yritti sanoa nimeni, kun kumarruin hyvästelemään häntä viimeistä kertaa. Yritys jäi pelkkään vaimeasti tuotettuun ensimmäiseen tavuun. Hän oli enää pelkkä varjo itsestään. Kuitenkin olin huojentunut, koska hän vaikutti levolliselta. Hän oli jo matkalla kohti jotakin sellaista ulottuvuutta, jossa hänellä on hyvä olla.

Sain viimeisen kerran kontaktin Mummoon heinäkuun lopussa, kun olin juuri palannut Ecuadorista. Silloin oli jo tiedossa, että hänen jalkansa jouduttaisiin amputoimaan. Tiesimme kaikki, mitä se luultavasti tulisi merkitsemään. Odotin kovasti näkeväni Mummon. En ollut nähnyt häntä muutamaan kuukauteen. Hän oli kovasti laihtunut, mutta vielä henkisesti melko vireä. Hän tunnisti minut heti ja huudahti ilahtuneena: "MARIKOS se siinä!" Otin häntä kädestä kiinni, ja katsoimme toisiamme syvälle silmiin. Välillemme syntyi vahva yhteys. Kuin olisimme käyneet yhdessä jossakin toisessa maailmassa ja sanoneet toisillemme kaikki ne asiat, joita emme koskaan olleet sanoneet. Sanoja ei kuitenkaan tarvittu. Pelkkä katse ja kosketus riittivät välittämään kaiken. Vasta silloin ymmärsin kunnolla, mitä minä merkitsin hänelle, ja mitä hän minulle. Hetken päästä aloin kertoa hänelle matkastani Singaporeen, Ecuadoriin, Galápagossaarille… En usko, että hän kuunteli, mitä sanoin. Hän vain katsoi minua, kuin viimeistä kertaa. Ja viimeiseksi kerraksi se jäikin, sillä sen jälkeen en enää saanut häneen oikeastaan kontaktia. Toin hänelle Galápagossaarilta tuliaisiksi pienen pehmeän kilpikonnan. Se oli hänen vieressään vuoteessa ilmeisesti vielä tänäänkin.

Muistan kuitenkin Mummon sellaisena kuin hän oli tuossa kuvassa, joka otettiin pari vuotta sitten. Sellainen hän oli vielä viime joulunakin. Voisi sanoa, että hän eli täysipainoisesti 91,5 vuotta. Vasta viimeisinä kuukausina hän alkoi mennä huonoon kuntoon ja siitäkin ajasta hän oli suurimman osan henkisesti suhteellisen vireä. Mummollahan ei ollut koskaan lainkaan dementiaa, tms., vaan hän pysyi skarppina aivan viime metreille saakka. Kuulo alkoi kuitenkin hieman reistailla viimeisinä vuosina.

Mummo teki elämäntyönsä maatalon emäntänä. Hänessä oli tarmoa kuin pienessä kylässä. Hän oli myös tavattoman eläinrakas. Nuorena tyttönä hän harrasti aktiivisesti kansantanssia. Hän menestyi erinomaisesti koulussa, ja häntä kannustettiin jatkamaan opintojaan vaikka opettajaseminaariin saakka. Mummo ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan ollut riittävän kiltti tyttö voidakseen ryhtyä itse opettajaksi. =D Luulen, että hänessä oli aika paljon virtaa niihin aikoihin…

Kuten meidän Ukko, Mummokin oli kova tarinoimaan. Hän kertoi mielellään vuosikymmenten takaisia juttua persoonista, jotka elivät silloin joskus. Nyt on minun vuoroni kantaa muistoja hänestä ja kertoa ehkä vielä vuosikymmentenkin päästä tarinoita pontevasta maatalon emännästä, joka ei tahtonut pahaa kärpäsellekään. 

Su 26.9.2010

(Klo 17.56): Täytyy vielä kertoa yksi hauska juttu Mummosta pienenä. Kuten jo yllä mainitsin, Mummo pärjäsi lapsena erinomaisesti koulussa. Hän oli kuulemma toisinaan pitkästynyt tunneilla, kun kaikki muut oppivat niin paljon hitaammin kuin hän. Kerran pikku-Irja oli täräyttänyt luokkatovereilleen matematiikan tunnilla: "Minun VAATTEENIKIN osaavat jo tuon kertotaulun, jota te vielä jankkaatte!" =DDD Meinasin delata nauruun, kun kuulin tuon. Voin niin hyvin kuvitella sen tilanteen! =D Mummolla oli aina pieni veikeä pilke silmäkulmassa.

Ja tietysti Mummon elämästä puhuttaessa on syytä mainita, että vaikka hän minulle oli ennen kaikkea tomera maatalon emäntä, jonka luona vietin lapsena kaikki kesälomat ja muut koulun loma-ajat, kotiseudullaan hän oli tietysti paljon muutakin. Hän oli mm. Sulkavan Säästöpankin isännistön jäsen (AINOANA naisena), kansakoulun johtokunnan jäsen, maatalousnaisten puheenjohtaja, jne. Häntä pyydettiin usein pitämään puheita erilaisissa tilaisuuksissa sekä toimimaan erilaisissa luottamus- ja edustustehtävissä. Hänet tunnettiin kylällä terävänä ja toimeliaana naisena, joka kantoi vastuuta yhteisistä asioista. Hän oli jopa ottanut huostaansa kaksi kunnan hoidokkeina ollutta poikaa joskus ajat sitten. Hänen haaveammattinsa oli kuulemma opettajan ammatti (johon hänen opettajansakin häntä kuulemma kovasti kannustivat), mutta opintojen jatkamiseen ei ollut siihen aikaan mahdollisuutta. Siitä syystä hän ryhtyi sitten maatalon emännäksi, ja hänestä tuli neljän lapsen äiti. Sekin vaikutti sopivan hänelle hyvin, koska hän piti niin paljon lapsista ja eläimistä ja oli lisäksi hyvin kätevä käsistään (toisin kuin esim. minä…). Koko talo oli aivan täynnä Mummon tekemiä mattoja ja erilaisia koristekäsitöitä. Ruokaa hän osasi tietenkin valmistaa varmaan miljoonaa eri sorttia ja tarvittaessa todella suuria määriä lyhyessä ajassa. Kukkapenkit ja puutarha näyttivät myös ihan siltä k
uin niitä olisi hoitanut täysipäiväisesti palkattu puutarhuri, mutta Mummohan niitä hoiti muiden tehtäviensä ohessa. Varsinainen Teräsnainen.

Pe 1.10.2010

(Klo 23.54): Näin juuri Mummon kuolinilmoituksen Sulkavan paikallislehdessä. Jotenkin se tuntui taas niin surulliselta… Kun näkee lehdessä ristin ja sen vieressä Mummon nimen sekä syntymä- ja kuolinpäivän. Lisäksi ilmoituksessa oli teksti: "Enkeli hiljaa kanssasi kulki, käteesi tarttui, silmäsi sulki." BYÄÄÄÄHHHHH!!! On niin ikävä Mummoa.

Ti 21.9.2010

Tässä on muuten Tung Buin uusi parkour-video. Kyseessä on kesällä kuvattu mainosvideo Kluuvin kauppakeskukselle. Oikein tyylikäs! Vitsit, mitä pomppuja jälleen kerran, Tung!! 😎

La 11.9.2010

(Klo 1.05 kotona Kalliossa): Tämä viikko on ollut paluuta arkeen. Luonnollisestikin on ollut tosi kiire, sillä opetus alkoi tällä viikolla, ja lisäksi tähän viikkoon sattui pari deadlinea. Harrastuspuolellakin on pitänyt kiirettä, koska seuran syyskausi on juuri alkanut. On ollut organisoitavana seuran lajiesittelyä, mainostusta, sun muuta kokkaretta.

Paluu arkeen tällaisen kesän jälkeen ei ole ollut aivan helppoa. Kuluneeseen kesään on todellakin mahtunut tavattoman paljon kaikenlaista häppeninkiä! Ensin kävin Singaporessa ICA-kongressissa puhumassa AS-henkilöiden nonverbaalisesta viestinnästä. Se oli jo suuri juttu minulle jo pelkästään siksi, että Singapore (ja se viiden tähden hotelli…) oli tosi siisti mesta, ja lisäksi se itse kongressi oli tosi antoisa. Pian sen jälkeen lähdinkin sitten Quitoon, Ecuadoriin espanjan kielen kurssille. Se oli kokonaisuutena aivan huikea kokemus. Kaikkein hienointa oli tietysti reissuun sisältynyt vierailu Galápagossaarilla. Jo siinä olisi periaatteessa ollut yhdelle kesälle aivan riittävästi elämyksiä. Lisäksi lähdin kuitenkin viikkoa myöhemmin Etelä-Ranskaan aikidoleirille. Sen jälkeen alkoi välittömästi intensiivinen treenijakso Pekingiä varten. Ennen Pekingiä kävin vielä Ateenassa ExLing-konferenssissa pitämässä posteriesitelmän, ja sen jälkeen heti seuraavana päivänä lähtö Kiinaan.

Pekingissä oli hektistä. Koko ajan oli jotakin ohjelmaa (jossei muuta niin sitten Kiinan muuria, teehuijausta, sun muuta). En nukkunut juurikaan öisin ja menin koko ajan ihan ylikierroksilla. Olimme valmistautuneet Juuson kanssa tapahtumaan hyvin, ja tietysti olin huojentunut siitä, että esityksemme onnistuivat. Saamamme huomion määrä kuitenkin yllätti minut täysin. Se tuntui suorastaan absurdilta. En oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Toisaalta tapahtumaa varjosti Juuson loukkaantuminen viimeisenä päivänä. Vaikka emme vielä silloin tienneet, miten pahasta vammasta oli kyse, se tuntui todella harmilliselta.

Olen tällä viikolla tuntenut itseni hieman alakuloiseksi. Jotenkin on ollut hieman vaikeaa päästä taas kiinni arkeen. Olen tuntenut itseni väsyneeksi ja stressaantuneeksi ja jopa turhautuneeksikin. TÄNÄÄN pääsin kuitenkin tosi hyvään fiilikseen, kun opetukseni alkoi. Etukäteen en ollut erityisen innostunut asiasta, koska ajatus taas samojen kurssien pitämisestä ei tuntunut mitenkään erityisen jännittävältä. Kuitenkin tänään, kun pidin Fonetiikan ja fonologian alkeet -kurssini ensimmäisen luennon sekä Tekstinymmärtäminen II -kurssini ensimmäisen opetuskerran, pääsin välittömästi TODELLA hyvään fiilikseen!! Vaikka ne asiat eivät olleet itselleni uusia, ne olivat opiskelijoille uusia. Tunnelma oli mielestäni kummallakin kurssilla aivan erinomainen. Opiskelijat vaikuttivat kiinnostuneilta, ja itsekin olin siksi aivan innoissani. Tunsin oloni itsevarmaksi, ja kokemuksen ansiosta pystyin tällä kertaa puhumaan tosi vapautuneesti. En ollut enää lainkaan samalla tavalla sidoksissa PowerPoint-kalvoihini kuin aiemmin. Ne olivat minulla vain tukena. Puhuin spontaanisti ja keksin koko ajan esimerkkejä omasta ja kollegoideni tutkimuksesta. Se oli todella inspiroivaa ja rentouttavaa. Opetin neljä tuntia putkeen enkä ollut sen jälkeen lainkaan väsynyt vaan pikemminkin kuin uudesti syntynyt. Opetuksen alkamisella oli minuun samanlainen efekti tammikuussa 2009, jolloin olin juuri väitellyt. Tuo Pekingin Combat Games -tapahtuma saattoi olla niin suuri juttu, että se oli kokemuksena jollain tavalla verrattavissa väitöstilaisuuteen. Kumpaakin edelsi suuri työ (aikidoakin on kuitenkin tullut treenattua jo 22 vuotta…) ja seurasi suuri huojennus.

Kotiin palattuani huomasin, että olen saanut kirjeen kummipojaltani, Nirupadshalta (eli "Nirulta"), Sri Lankasta. Se oli niin sydämelliseen sävyyn kirjoitettu, että fiilikseni paranivat entisestään. Hän päättää kaikki kirjeensä sanoihin "your son, Niru", mikä on jotenkin liikuttavaa.

Olen myös tällä viikolla saanut tietää, että 92-vuotias Mummoni on selvinnyt jalan amputaatioleikkauksesta. Hänen toinen jalkansa meni kuolioon, ja se amputoitiin tiistai-iltana Savonlinnassa. Jalka meni kuolioon jo jonkin aikaa sitten, mutta leikkausta lykättiin niin pitkään kuin mahdollista. Lääkärit eivät nimittäin uskoneet, että niin iäkäs henkilö voisi selviytyä amputaatioleikkauksesta, joka on kuitenkin hyvin suuri ja rasittava toimenpide. Mutta meilläpä onkin sellainen Teräsmummo!! =)

To 16.9.2010

(Klo 21.05): Olen tänä syksynä rikastuttanut arkeani aloittamalla uuden harrastuksen: savaten eli ranskalaisen nyrkkeilyn (la boxe française). Laji perustuu Ranskassa 1800-luvun alussa käytettyihin katutaistelutekniikoihin. (Vähänks siistii!! Vähän niinku ranskalaista filologiaa siis! 😉 Käytännössä se on kuin kick-boxingia, paitsi että varusteet, säännöt ja tekniikoiden nimet ovat hieman erilaiset. Käytämme nyrkkeilyhanskoja ja nyrkkeilytossuja (ei siis samanlaisia pehmustettuja jalka- ja säärisyndejä kuin kick-boxingissa). Muuten asu on ainakin toistaiseksi tosi vapaa. Vähän niin kuin nyrkkeilytreeneissä siis. Kumarruksia ei tehdä. Sen sijaan aluksi ja lopuksi tervehditään siten, että kantapäät pistetään yhteen, ja oikeaa kättä vempautetaan sitten nyrkissä rinnan päältä pari kertaa suoraan sivulle. Ihan hauskaa vaihtelua sekin. Peruslyöntejä kutsutaan samoilla nimillä kuin nyrkkeilyssä ja kick-boxingissa: etusuora, takasuora, etukoukku, takakoukku, jne. Perusväistöt vaikuttaisivat myös olevan samanlaisia. Kick-boxingin etupotkua (japanilaisten lajien maegeria) kutsutaan nimellä frontal ja kiertopotkua (mawashigeri) nimellä futte. Sääri- ja polvipotkut eivät ole sallittuja, vaan ainoastaan jalan kenkäosalla saa monottaa. Lajin nimikin tulee ranskan sanasta savate, joka tarkoittaa vanhaa kenkää. Otteluissa on aina käytetty kenkiä. Ennen ne olivat käsittääkseni raskaammat kuin nykyään käytettävät kevyet u
rheilutossut.

Treenit sattuivat sopimaan tosi hyvin aikatauluuni. Ne pidetään juuri samaan aikaan kuin nyrkkeilytreenit, joissa kävin aiemmin. Nämä savatetreenit tosin kestävät vain tunnin (nyrkkeilytreenit kestivät 1,5 tuntia). Sekin sopii minulle hyvin, koska en välttämättä kaipaisi 1,5 tunnin treenejä sivulajissani. Treenipaikan sijaintikin on minun kannaltani ihan täydellinen; vain muutaman minuutin KÄVELYMATKAN päässä himastani. Kyseessä on kuntosavateryhmä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että harjoituksiin ei sisälly sparria eli otteluharjoittelua. Ainakaan päähän ei täten tule lainkaan iskuja (paitsi korkeintaan vahingossa joskus). Treeneissä tehdään tekniikkaa (lyönti- ja potkusarjoja) parin kanssa ja säkkiin. Lisäksi harjoituksiin sisältyy melko paljon erilaisia peruskuntoharjoitteita. Eli JUURI sitä mitä kaipaankin: pääsen treenaamaan lyöntejä ja potkuja ja saan siinä samalla hyvää kuntoilua. Välillä sarjat ovat sen verran pitkiä, että ne vaativat myös keskittymistä. Koska kyse on kuntoryhmästä eikä kilparyhmästä, turvallisuusriskit ovat pienet. Todennäköisimmältä tuntuisi joku polvivamma, jos tekee jonkun potkun väärin kovalla vauhdilla. Mutta ainakaan päähän ei siis tarvitse ottaa iskuja, mikä on minusta hyvä. Turha ottaa sellaisia riskejä, kun kuitenkin treenailee vain kuntoilumielessä ja tekniikan takia.

Ti 21.9.2010

(Klo 19.43): Oli ihan legendaarisen hyvät savatetreenit äsken. Oli sinne mennessä pinna kireällä kuin viulunkieli (kun on niin #¤%x:n kiire taas), mutta nyt on tosi rela olo. Toisaalta tunnen itseni myös energiseksi. Rankat treenit ovat ainakin minulle KAIKKEIN paras lääke v***tukseen. Vinkiksi vaan muillekin.

Tänään tuntui siltä, että aloin jotenkin päästä vauhtiin. Kick-boxing-ajoistani on jo muutama vuosi aikaa (enkä siinä kovin pitkällä tietysti koskaan ollutkaan; kävin siellä 3-4 vuotta huiskimassa ihan harrastelijana), enkä kesällä käynyt enää nyrkkeilemässäkään. Ja aikidohan on hyvin erilaista kuin savate. Anyway, TÄNÄÄN alkoi ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että peruslyönnit ja -potkut alkoivat irrota jossain määrin luonnollisesti. Tietysti niitä täytyy vielä hioa paljon, mutta pääsin jo tänään ekaa kertaa oikein kunnon mättöfiilikseen. Treeniparin kanssa meni hyvin homma yhteen, ja ohjaaja veti mielestäni tänään jotenkin aivan erityisen onnistuneet treenit. Hänellä todellakin on homma hanskassa. Treenasimme tänään uutena lyöntinä upparia eli kohokoukkua (isku alakautta leukaan). Lisäksi teimme suoria ja koukkuja ja myös kiertopotkua eli futtea. Lopuksi oli järkyttävän rankka kuntotreeni: tehtiin tosi monta erilaista satsia säkillä ja sitten vielä vatsalihasliikkeitä loppuun. Säkkisarjat ovat savatessa tosi tehokkaita, koska niihin sisältyy sekä potkuja että lyöntejä. Pelkkä säkin hakkaaminen alkaakin minusta jossain vaiheessa tuntua pitkästyttävältä, jos ei pääse välillä monottamaan. Oli siis tosi rankat treenit, pääsin muksimaan ihan täysillä, eikä siltikään tullut yhtään hittiä nuppiin!! 😎 Loukkaantumisriski vaikuttaisi minusta olevan varsin pieni näissä treeneissä, mutta päätin silti ottaa varmuuden vuoksi savateliiton tapaturmavakuutuksen, jotta ei tarvitse mennä arvauskeskukseen hukkaamaan aikaa, jos sattuisi vaikka polvessa rusahtamaan, tms. 

Varsinaisten treeniemme (2 x 1h) lisäksi samaan hintaan pääsisi käymään kerran viikossa pe-iltaisin "tehotreeneissä", joihin sisältyy kai lähinnä rankkaa säkkitreeniä, yksissä pilates-treeneissä (to-aamuisin) ja vielä parissa kunto- ja venyttelytreeneissä viikonloppuisin. Toistaiseksi en ole vielä ehtinyt noihin lisätreeneihin, mutta täytyy katsoa, jos jossain vaiheessa ehtisi. Ainakin sen tehotreenin jälkeen saattaisi olla aika hyvä virta päällä! 😉