Ma 24.8.2009

Jess! Jo toinen aikidoon liittyvä positiivinen yllätys parin päivän sisällä! Tänään nimittäin alkoi Helsingin kaupungin liikuntaviraston koordinoima 'Helsinki liikkeelle -viikko'. Olin ilmoittanut viikon ohjelmaan Finn-Aikin järjestämän 'koko perheen avoimet ovet' -tapahtuman. Ideana oli se, että kaikki yli 7-vuotiaat lapset, nuoret ja aikuiset pääsivät ilmaiseksi kokeilemaan aikidoa samoissa treeneissä. Tilaisuus pidettiin normaaliin harjoitusaikaamme, ja totta puhuakseni olin latautunut siihen, että vedän normaalit treenit tämänhetkisille aktiiveillemme ja ehkä korkeintaan parille kokeilijalle. Yleensä missään avoimissa ovissamme ei nimittäin ole paikalla juuri muita kuin vanhoja jäseniämme. Mutta tänään SALI OLI TÄYNNÄ VÄKEÄ!!! Uusia kokeilijoita oli ainakin 25! Ehkä enemmänkin. Lisäksi paikalla oli vanhoja jäseniämme, ja salin reunat olivat täynnä muksujen vanhempia ja muita lajista kiinnostuneita, jotka eivät (vielä) uskaltautuneet mukaan. Yleistunnelma oli siis se, että sali oli ihan täynnä, ja kaikki olivat tavattoman innostuneita.

Suurin osa porukasta oli lapsia ja nuoria, mutta mukana oli myös eri-ikäisiä aikuisia, joista vanhin oli arviolta 50-vuotias. Nuorin osallistuja oli äitinsä kanssa treenaava pikkulapsi, joka oli varmaankin vain noin 3-vuotias. Porukkaa oli siis ihan laidasta laitaan. Vedin melko rankan alkujumpan (tai no… oikeastaan se oli ihan se meidän nykyinen normialkujumppa). Sen jälkeen teimme väistöjä ja ukemeita. Ehdimme myös tehdä yhden paritekniikan, tenchinagen. Näytin treenien kuluessa myös joitakin muita tekniikoita ja lennokkaita ukemeita. Lopuksi pelasimme polttista. Oli jotenkin tosi hienoa, että ne kaikki eri-ikäiset ja pääosin toisilleen tuntemattomat ihmiset pelasivat ihan fiiliksissä yhdessä polttista ja alkoivat ihan spontaanisti aplodeerata 7-vuotiaalle venäläispojalle, joka voitti pelin. Treenien jälkeen parin pikkutytön vanhemmat kysyivät tytöiltä, ovatko nämä kiinnostuneita aloittamaan aikidon. Tytöt hyppivät paikoillaan ja hihkuivat: "JOO!! Me tahdotaan IHAN ehdottomasti aloittaa!! Kai me saadaan?! Jooko, pliis, pliis… Kai me saadaan aloittaa?!" Tunsin onnistuneeni kokeilukerran ohjaajana. 

Ja siis vaikka minulle tuli ihan täytenä yllätyksenä se, että paikalle pöllähti niin paljon väkeä, ja kaiken lisäksi porukka oli niin heterogeeninen kuin se vain voi olla, minulla ei ollut MITÄÄN ongelmia vetää sitä treeniä. En jännittänyt yhtään, eikä minua haitannut yhtään se, että jouduin koko ajan improvisoimaan kaiken tilanteen mukaan. En ollut valmistellut tilannetta lainkaan, eikä minua haitannut yhtään se, että valtaosa ihmisistä oli sellaisia, joita en tuntenut ennestään. Oli ihan helppoa mennä juttelemaan ihmisille ja esiintyä heidän edessään. Nautin joka hetkestä. En ollut ollenkaan sama ihminen kuin se tutiseva sektiopuheenjohtaja viime viikon konferenssissa. Koin nimittäin silloin käsittämättömän pelottavana tilanteena sen, kun jouduin esiintymään siten, että en ollut voinut harjoitella ihan joka sanaa etukäteen. Tuntui ihan kamalata olla ihmisten edessä (eikä se kovin häikäisevästi varmaan mennytkään…), ja muutenkin olin koko konferenssin ajan jotenkin ihan jumissa. Mutta siis TÄNÄÄN olin ihan toinen ihminen. Todellakin ihan toinen ihminen. Olen saanut siirrettyä aikidotreeneistä opitun tekemisen intensiivisyyden myös työelämääni. Se on hyvä. Mutta jos vielä saisin siirrettyä aikido-opettajan itsevarmuuteni esim. konferenssiesiintymisiin ja luennointiin, kaikki sujuisi NIIN paljon helpommin ja paremmin. Täytyy yrittää työstää sitä.

Jess! Olen todella tyytyväinen! On todella motivoivaa, että välillä tulee tällaisia positiivisia yllätyksiä. =)

Su 23.8.2009

Pidimme tänään Juuson kanssa ekat leffatreenit tatamilla. Saimme miekkatekniikoita lukuunottamatta suunniteltua alustavasti melkein kaikki taistelukohtaukset. Oli just siistii!! =))) Olenkin tässä tänään treenannut mm. nunchakujen pyörittämistä sun muuta kikkailua… =D Kaikkea ei viitsi paljastaa etukäteen, mutta pakko mainita, että leffaan tulee mm. sellainen kohta, jossa Juuso potkaisee mua jalkojen väliin. Olisihan nimittäin aivan liian kliseistä, jos nainen potkaisisi miestä jalkojen väliin, joten teemme mieluummin niin päin, että mies potkaisee naista jalkojen väliin! Just siistii!! =D (Idea lähti tosin alun perin liikkeelle siitä, kun Juuso kekkasi: "Jos mä sit vaik kenkäsisin sua täst munille…" – "Ööö… No tota kävishän se tietty muuten, mutku mutku…")

Juuso muuten mainitsi, että Andreas (Juuson valmennettava, joka piti kata-esityksen karonkassani) voitti tänä vuonna miesten SM-kisat, vaikka on vasta 18-vuotias. Jee!! Vähänkö kova suoritus niin nuorelta kaverilta! Tosi kiinnostavaa seurata, miten pitkälle hän vielä pääsee. 

Su 23.8.2009

Eilen osallistuin Suomen Aikidoliiton kehittämispäivään koulutusvaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa. Tunsin itseni aamulla tosi väsyneeksi enkä olisi oikein jaksanut raahata itseäni koko päiväksi SLU-talolle. Mutta voin vilpittömästi sanoa, että päivä oli todella onnistunut ja suorastaan inspiroiva. En olisi (totta puhuakseni) mitenkään osannut odottaa, että se osoittautuisi sellaiseksi. Paikalla oli liiton hallituksen ja valiokuntien jäseniä sekä ulkopuolinen kouluttaja, Riitta Suurla Taitoakatemiasta. 

Olimme kaikki tehneet ennakkotehtävän, jossa olimme vastanneet erilaisiin liiton toimintaan liittyviin kysymyksiin. Olin itse tuonut ennakkotehtävävastauksissani esille mm. sen, että mielestäni liiton suurin ongelma tällä hetkellä on eri tyylien (tai 'opettajalinjojen', kuten Jukka asian mielestäni osuvasti ilmaisi) välinen epätasa-arvoisuus. Kaikki jäsenseurat maksavat yhtä paljon jäsenmaksua ja seurojen jäsenet saman verran lisenssimaksua, mutta siltikin liiton leirejä ohjaavat aina tietyt opettajat (esim. ranskalaisia ohjaajia ei ole vielä koskaan nähty liiton leirien ohjaajina). Kotimaisten opettajien leiriä lukuunottamatta liiton leirit eivät siis ole olleet tyylillisesti neutraaleja. Yllättävää oli se, että en ollutkaan ainoa, joka oli sitä mieltä, että tämä on epäkohta. Päinvastoin kehittämispäivässä vallitsi yleisesti ottaen sellainen ilmapiiri, että lähivuosina siirryttäneen siihen, että liitto järjestää enää ainoastaan kotimaisten opettajien yhteisleirejä sekä Doshun ja Waka-sensein (eli O-sensein jälkeläisten) leirejä. Muut ulkomaalaiset opettajat tulisivat täten Suomeen ainoastaan seurojen kutsumina. Liitolta voisi sitten tarvittaessa hakee taloudellista tukea leirien järjestämiseen. Täten mikään yksittäinen opettajalinja ei olisi liiton virallinen linja, vaan liitto asettuisi ainoastaan Ueshiba-nimen alle. Minusta tämä on todellakin paras ratkaisu sen jälkeen, kun nykyiset liiton kutsumat japanilaisopettajat jonakin päivänä lakkaavat käymästä Suomessa.

Toin myös suoraan esille, että mielestäni ulkomailla suoritettujen dan-arvojen rekisteröintimaksu Suomessa on liian suuri, ja että mielestäni on epäjohdonmukaista, että kyu-graduointituomarilisenssistä joutuu maksamaan liitolle (vaikka tuomarithan tekevät tavallaan töitä liitolle). Näissäkin asioissa jotkut olivat kanssani samaa mieltä.

Lisäksi oli puhetta mm. dan-graduoinneista (shidoineita voidaan kutsua dan-kokeiden tuomaristoon, mikä on tietysti meidän seuramme kannalta hyvä asia…), liiton nettisivujen yleisilmeen uudistamisesta, lajin markkinoinnista, jne. Rémi ja minä lupauduimme suunnittelemaan sitä, miten lajin imagoa voitaisiin kohottaa liiton nettisivujen yleisilmettä muuttamalla. Mielestämme sivujen olisi syytä olla dynaamisemmat, jotta myös nuoret sporttiset henkilöt kokisivat lajin houkuttelevaksi. Sivujen nykyinen ilme antaa mielestämme liian löysän ja keskinkertaisuutta tavoittelevan kuvan lajista. Sivuille on siis tulossa mm. lennokkaita heittokuvia sekä videopankki. Lisäksi ideoimme ryhmissä jotakin muita kikkoja lajin markkinoimiseksi: aikido Elixir-ohjelmaan, aikidoheijastimia muksuille, aikido Taiteiden yöhön, aikidomainoksia metroon ja bussiin, jne., jne.  

Riitta osasi tosi hienosti ohajata työskentelyämme. Päivä oli intensiivinen. Siinä ei ollut yhtään löysää aikaa vaan pelkkää työskentelyä. Siltikään se ei tuntunut yhtään ryydyttävältä, koska työskentelimme melkein koko ajan ryhmissä. Riitta osasi ohjata hyvin ryhmätöiden purkua siten, että emme päässeet takertumaan yksityiskohtiin, tappelemaan erimielisyyksistä, houkuttelemaan toisiamme ryhtymään sellaisiin tehtäviin, joita emme pysty hoitamaan, jne. Välillä oli tietenkin ruoka- ja kahvitauko. Liitto oli järjestänyt ruokailuun samaan kabinettiin, jossa jo valmiiksi olimme, joten tauotkin sujuivat ilman ylimääräistä säätöä ja ajankulua. Päivän tuloksena oli suuri määrä ideoita, joista monet ovat hyvin toteuttamiskelpoisia. Lisäksi alkoi jollakin tavalla hahmottua se, miltä liiton toiminta tulevaisuudessa tulee näyttämään. Minusta tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Tuntuu siltä, että tästä liitosta voi vielä tulla sellainen liitto, että se tuntuu myös meidän liitoltamme. Koen tämän hyvin inspiroivaksi.

Kuitenkaan en missään tapauksessa aio asettua ehdolle liiton puheenjohtajan tehtävään Laurin jäädessä siitä pois tämän vuoden lopussa. Joku nimittäin heitti kehittämispäivässä senkin esille, että minähän voisin asettua yhdeksi ehdokkaaksi. Ammatillisesti tilanteeni on kuitenkin tällä hetkellä sellainen, että en mitenkään ehtisi ottaa vastaan mitään niin työlästä luottamustehtävää kuin liiton puheenjohtajuus. Enkä sitä paitsi edes koe olevani sopivin mahdollinen henkilö kyseiseen tehtävään ainakaan vielä tässä vaiheessa. Toivon kuitenkin, että Laurin tilalle saadaan joku sellainen puheenjohtaja, joka hoitaa tehtävänsä edes lähestulkoon niin hyvin kuin Lauri on sen hoitanut. Laurihan on ollut erinomainen puheenjohtaja, eikä hänen korvaamisensa varmaankaan tule olemaan helppoa.

Olen UFY:n järjestämässä kansainvälisessä Dialogisymposiumissa ("Dialogic Language Use 2: Constructing Identity in Interpersonal Communication") Tieteiden talolla, Helsingissä, 19.-21.8.2009.

Pe 22.8.2009

(Klo 23.52): Huh. Onpas ryytynyt olo. Tulin juuri Uunisaaresta konferenssin päättäjäisdinneriltä (järjestelytoimikunnan pöydässä oli aika hysteerinen meininki… =DD ) Nukuttaa IHAN sairaasti. Aikamoista hässäkkää on ollut tämä viikko. Tiistai-iltana toinen ranskan plenaristi, Véronique Traverso, piti esitelmän Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siitä lähtien aika on mennyt melkein pelkästään konferenssin merkeissä. Esitelmää toisen perään, kahvitaukoja, vastaanottoja, jne. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Järjestelytoimikunnassa oli hyvä yhteishenki, eikä mitään suurempia kommelluksia käynyt. Ohjelman suunnittelussa olisimme voineet ottaa huomioon esim. sen, että plenaarien jälkeen tarvitaan pieni siirtymäaika ennen kuin ihmiset ehtivät sektiosaleihin. Nyt siirtyminen oli joka kerta yhtä hässäkkää, ja plenaarien jälkeiset sektiot myöhästyivät aina. Mutta se nyt oli aika pientä. Lisäksi espanjankielisessa sektiossa oli ihan liian vähän yleisöä, mutta en toisaalta tiedä, mitä asialle olisi voinut tehdä.

Anyway, sisällöllisesti sain paljon irti mm. ranskan plenaristien, Véronique Traverson ja Patrick Charaudeaun esitelmistä. Ne olivat kummatkin aivan loistavia. Traversohan on hyvin tunnettu keskustelunanalyytikko, ja luin etenkin jatko-opintojeni alkuvaiheessa tarkkaan hänen kirjojaan. Charaudeau puolestaan on hyvin tunnettu diskurssianalyytikko, joka on tutkinut paljon mm. mediakieltä. Olin jo nähnyt hänet aiemmin plenaristina Québecissa pari vuotta sitten, mistä idea hänen kutsumiseensa tänne muistaakseni lähtikin.  Myös englannin plenaristin, Mary Bucholtzin, esitelmä amerikkalaisnuorten rotua (valkoinen / musta / aasialainen) koskevista asenteista oli mielestäni hyvin kiinnostava. Sektioesitelmien taso vaihteli paljon. Tänään oli joitakin kiinnostavia esitelmiä Québecin ranskasta. Esim. Wim Remysenin esitelmä Kanadan ranskalaisten kieltä koskevissa kronikoista yli sadan vuoden ajalta oli mielestäni kiinnostava ja hyvin selkeä. Eilen minussa herätti ajatuksia mm. Sandra Cisneroksen "The House on Mango Street" -kirja, josta Päivi Ibl piti esitelmän espanjankielisessä sektiossa. Erityisesti minua kiinnosti siinä sen rakenne ja kerrontatyyli: kirja nimittäin koostuu lyhyistä tarinoista, vinjeteistä, jotka liittyvät toisiinsa temaattisesti ja osin kronologisestikin. Tosi jännä ja osuva tapa kirjoittaa. Se jotenkin puhutteli minua.

Mitään suuria käytännön ongelmia konferenssissa ei siis ollut, eikä oikein mitään muitakaan ongelmia. Ehkäpä sitä itse vain törmää ja suorastaan jumittuu välillä näkymättömiin sosiaalisiin muureihin, joita itse itselleen rakentaa. Tai oikeastaan luulen, että jotkut syntyvät näkymättömien muurien sisälle. Kuin akvaarioon. Muurit voivat olla niin läpinäkyviä, että niitä ei näe itsekään, kunnes taas törmää niihin. Läpi pystyy näkemään yhä tarkemmin, laajemmin ja moniulotteisemmin, mutta koskaan ei pysty pääsemään läpi. Toisaalta lasin toiselta puolelta pystyy näkemään toisten kompuroivan esteissä, joita omalla tiellä ei koskaan ole. (Lisään tähän vielä varmuuden vuoksi sellaisen tarkennuksen, että kyse on tässä jälleen kerran pelkästä introspektiivisestä pohdiskelusta. Kyse on siis eräänlaisesta turhautumisesta itseen, ei muihin.)

Keskiviikkoiltana menin vielä myöhään illalla yliopiston vastaanoton jälkeen Kaisaniemen puistoon harjoittelemaan niitä leffatemppujani. Aloitin hyppimällä yhden penkin yli. Onneksi oli säärisyndit jaloissa, koska kompuroin pari kertaa penkin selkänojaan siihen malliin, että olisi ollut sääristä nahka rullalla, jos ei olisi ollut suojia. Sen jälkeen aloin treenata kivien päällä loikkimista. Piti päästä yhtäjaksoisesti loikittua viiden kiven yli, eikä siitä ensin meinannut tulla mitään. Mutta sitten tajusin, että kannattaa aloittaa kahdella, siirtyä sitten kolmeen, sitten neljään, jne. Vauhtia pitää olla riittävästi, mutta ei liikaa, ja olennaisinta on katkeamaton rytmi. Rytmin puolestaan saa aikaiseksi oikeanlaisella tekniikalla: ylävartalon kääntö ja käsien käyttäminen osoittautuivat tässä suhteessa olennaisiksi. Lopulta minulta ei mennyt kauaakaan siihen, kun sain sen loikkaosuuden harjoiteltua kutakuinkin kuntoon. Siitä sitten innostuinkin ja sain sellaisen idean, että voisinkin kokeilla tehdä yhden matalan aidan yli puolivoltin! En ole pystynyt tekemään puolivolttia sen jälkeen, kun olkapääni leikattiin, koska olkapäät olivat pitkään pahasti liikerajoitteiset. Mutta päätin, että NYT kokeilen sitä pitkästä aikaa! Otin vauhtia, iskin kädet maahan ja lensin sitten siitä suoraan selälleen maahan ("Ai mun selkä! Ai mun selkä!"). Olipas taas järkevä päähänpisto… Mutta en antanut periksi vaan treenasin taas tänä aamuna Eltsussa Pekan kanssa puolivolttia. Teimme sellaisen harjoitteen (jonka muistaakseni opin vuonna 1989 Igarashi-sensein vetämissä junnutreeneissä Keravalla), että toinen meni kilpikonna-asentoon maahan, ja toinen nousi siihen viereen käsilläseisontaan ja kippasi sitten siitä itsensä toisen selän yli jaloilleen maahan. Oli tosi hyvä idea harjoitella sitä niin! Aloin taas saada jonkinlaista tatsia siihen liikkeeseen enkä telonut itseäni lainkaan! (Mitä nyt rojahdin pari kertaa täysiä Pekan selän päälle, kun koklasin ottaa vähän enemmän vauhtia… "Sori vaan!") Anyway, tällaiset pienet treenisessiot olivat tosi piristävää vastapainoa konferenssimeiningille.

Taiteiden yö meni kyllä tällä kertaa kokonaan sivusuun. En viitsinyt Uunisaaresta palattuamme enää jäädä keskustaan hengaamaan, koska olen herännyt tänään kuudelta aamutreeneihin, ja huomenna alkaa heti aamusta Suomen Aikidoliiton kehittämispäivä SLU-talolla. Aaaaargh.

Ti 18.8.2009

Ei malta olla mainitsematta, että tänään oli ihan SAIRAAN SIISTIÄ aamulla, kun olin Juuson ja Pekan kanssa Kaisiksessa treenaamassa ekaa kertaa sitä meidän uutta leffaa varten (sitä, jossa Juuso kulkee Kaisiksen läpi tummassa bisnespuvussa, ja mä hyökkään Juuson kimppuun pölliäkseni tämän salkun). Tavattiin klo 7.15 ja lähettiin siitä sitten kattelemaan paikkoja ja miettimään, mitä missäkin kohtaa vois tehdä… ;;;-) Kovin tarkkaan en vielä viitsi juonta paljastaa, mutta sen verran voinee mainita, että tällä kertaa meitsinkin hahmo joutuu jonkin verran pomppimaan ja kikkailemaan… Tulee mm. hypittyä puistonpenkkien yli, loikittua kivien päällä, pompattua ukemilla pöheikön yli, tehtyä takanperin voltti Juuson selän yli, flengailtua lyhtypylväässä, miekkailtua suihkulähdealtaassa, jne., jne… =DDD

Tänään vasta suunniteltiin ja vähän kokeiltiin. Kohta alkaa sitten TODELLINEN treenaaminen!!! (Täytyy vissiin mennä joskus yksin illalla treenaamaan sitä kivien päällä pomppimista… Ei nimittäin oo mikään ihan piece of juttu ainakaan meikäläiselle…) Tästä tulee ihan SAIRAAN HAUSKAA!!! Kuvaukset on sitten joskus syyskuussa. Aiotaan kuvata parina aamuna joskus ihan sika-aikaisin. Melkein aamuyöllä. Siistii.

(Ei. Me EI koskaan aikuistuta… NEVEEEER!!! 😉

Ma 17.8.2009

Ystävämme Tung Bui nähdään Salkkareissa Noa Okada -nimisenä hahmona 11.9.2009 alkaen. Aiheesta löytyy lisätietoa MTV3:n nettisivuilta, missä Tungin hahmoa on kuvailtu näin:

"Nappisilmäinen Tung Bui, 26, hurmaa tulevana syksynä Pihlajakadulla. Tumma komistus saapuu sarjaan vaihto-oppilaana.

Thaimaassa syntynyt ja vietnamilaiset sukujuuret omaava lihaskimppu näyttelee 18-vuotiasta japanilais-suomalaista vaihto-oppilasta Noa Okadaa.

Freelancer-näyttelijänä työskentelevä Tung on ehtinyt tehdä nuoresta iästään huolimatta paljon. Mies on luonut uraa stunt-näyttelijänä ja saavuttanut mustan vyön karatessa. Lisäksi Tung on tuonut vauhdikkaan temppuilulajin parkourin Suomeen, valmistunut kauppatieteiden maisteriksi ja pelannut ultimatea SM-tasolla.

Millainen Pihlajakadun uusi naistennaurattaja sitten on? Se nähdään syksyllä, kun uudet Salkkarijaksot starttaavat 24. elokuuta."

En periaatteessa koskaan katso Salkkareita, mutta nyt kun ovat onnistuneet saamaan ohjelmaan NOIN KOVAN STARAN, niin on kyllä pakko katsoa ainakin muutama jakso! =) Hyvä Tung!!! JEEEEE!!!

Ma 10.8.2009

Osallistun tänään Summer Splät 2009 -tapahtumaan Sissos Arenalla. Kyse on paintball-tapahtumasta (eli leikkimielisestä värikuulasodasta), jonka järjestävät Tung Bui ja Christoffer Westerlund. Osallistujia on käsittääkseni parikymmentä. Siistii!! =))) En olekaan koskaan aikaisemmin tullut kokeilleeksi paintballia, vaikka asia on ollut mielessä jo pitkään. Todennäköisesti pärjään siinä ihan surkeasti, mutta siistiä silti päästä kokeilemaan! 

Tässä on Sissoksen sivuilta lainattu lyhyt esittely lajista: 

"[…] Pelkistettynä pelin idea on osua värikuulilla vastapuolen pelaajiin, jolloin he joutuvat pelistä pois. Usein peleissä käytetään myös kohteena lippuja, jota pelaajat pyrkivät sieppaamaan vastustajalta ja samalla suojaamaan omaansa. "Peintistä" löytyykin tuttuja ominaisuuksia lapsuuden peleistä, kuten juuri lipunryöstöstä.

Paintball eroaa muista lajeista siten että siinä pääsee "ampumaan" kavereitaan. Juuri tämä vastustajan vaaniminen ja kuviteltu vaaran tunne kohteen ampuessa myös takaisin herättää ihmisten mielikuvituksen ja antaa kroppaan sellaisen adrenaliiniruiskeen, että itse kukin voi unohtaa kaiken pelin ulkopuolisen ja keskittää siihen kaiken tarmonsa viedäkseen itsensä ja joukkueensa voittoon. Hieman elävämpi juttu kuin tietokonepelit Happy […]".

(Klo 23.07): EI HEMMETTI MUN PÄÄ!!! AI MUN PÄÄ!! Suurin osa pelaajista on parhaillaan täynnä mustelmia ja länttejä ympäri kroppaa, mutta meikälle tuli pahimmat hitit päähän: heti ekassa pelissä nostin päätä yhden kiven takaa, ja sain laakin suoraan maskin yli otsaan. Auts! Mutta se ei ollut vielä MITÄÄN verrattuna siihen seuraavaan erään, jossa lähdin puun takaa syöksymään yhden lautahökkelin taakse väijytykseen, ja juoksin SUORAAN päälaki edellä yhtä lautaa päin! AIIIIII!!!!!! Se maski haittaa sen verran näkyvyyttä, että en ollenkaan huomannut sitä hemmetin lautakarmia. Se raapaisi aika ikävästi päätä: nyt siinä on noin 10 cm pitkä ja 1 cm leveä skraidu ja pahkura. Ei se kuitenkaan alkanut vuotaa verta, joten pystyin jatkamaan peliä. Sen jälkeen aloin vähän varoa, koska en todellakaan enää tahtonut saada laakeja päälaelle.

Toinen kenttä oli Normandian maihinnousu -tyyppinen kalliokivikko. Toinen kenttä oli urbaanimpi lautahökkelialue puiden keskellä. Totuuden nimissä on pakko myöntää, että olin todella paska: olin koko ajan ihan pihalla, mihin suuntaan kannattaa lähteä liikkumaan ja missä suunnassa vihollinen oli. Välillä se johtui siitä, että suojalasini olivat ihan huurussa, enkä nähnyt mitään. Välillä olin muuten vain pihalla. Jossain vaiheessa joku yritti antaa minulle suojatulta, mutta en tajunnut, mihin hän tahtoi minun tarkalleen ottaen juoksevan. Yritin varovasti tiedustella sitä häneltä, mutta kuulin vastaukseksi vain kommentin: "Vitun taukki!!!" No, se oli ansaittu, ei voi kiistää… Onneksi Tung välillä antoi minulle jotain neuvoja ja tuli aina taputtamaan minua olkapäälle, kun teloin pääni…

Itse asiassa en kuitenkaan koskaan ollut ensimmäinen, joka ammuttiin. Useimmiten olin pikemminkin vasta yksi viimeisistä, ja välillä jäin jopa henkiin. Mutta se johtui varmaankin vain siitä, että annoin kokeneempien hyökätä etulinjassa. Välillä oli suorastaan ahdistavaa, kun tiesin olevani melkein viimeinen oman joukkueen tyyppi, joka oli hengissä. Silloinhan kaikki viholliset yrittivät ampua juuri MINUT! Ja kyllä ne laakit kuitenkin jonkin verran napsahtavat osuessaan. Ei niitä osumia tahdo vapaaehtoisesti ottaa. Johonkin korvan taakse jos napsahtaisi, niin vinkuisi varmaan pari viikkoa päässä sen jälkeen. Anyway, mikään muu ei sattunut yhtään verrattuna siihen, kun syöksyin päälaki edellä sitä yhtä lautakarmia päin. AIIIII!!! Onneksi siinä kohtaa ei sattunut olemaan nauloja.

Oli ihan jees kokeilla tätäkin lajia, mutta en kyllä ole mikään synnynnäinen sotilas. En saisi ketään ammuttua, jos joutuisin sotaan.

Muutaman tunnin kerkeää nukkumaan. Sitten pitää jo herätä aamutreeneihin. Aamutreenikautemme alkaa nimittäin taas huomenna. Elokuussa treenaamme aamuisin ulkona, Eltsussa. Ensin noin puoli tuntia peruskuntoa (juoksua ja loikkia) ja sitten lajitekniikkaa nurtsilla. Lopuksi ehkä vielä yksi kierros purtsalla. Siistiä. Tulee luultavasti tosi fyysiset treenit. Tämän paintball-kokemuksen jälkeen aikidoheitot nurtsille tuntuvat kuitenkin varmaan taistelullisessa mielessä aika kesyiltä, mutta hyvä niin. Ampuminen on jotenkin vähän turhan suoraviivaista puuhaa meikäläisen makuun. 

Ti 11.8.2009

(Klo 9.37): AI MUN PÄÄ!! Vitsit, että kun piti mennä juoksemaan siihen lautakarmiin… Ihan koko ajan tuntuu kipua päälaella, ja etenkin tänä aamuna ukemeita tehdessä tuntui tosi paljon aina silloin, kun oli pää alaspäin. Suurin vaara tuossa paintballissa onkin juuri se, että kuulia väistellessä kompastuu johonkin kantoon tai kiveen tai putoaa jostakin (tai törmää pää edellä johonkin hökkeliin…). Siinä suhteessa se on oikeasti aika vaarallista.

Anyway, aamutreenit menivät tänään tosi kivasti. Olimme Pekan kanssa kaksistaan. Vedimme tiukan peruskunto-osuuden alkuun (35 min juoksua ja loikkia), sitten vielä vähän lajitreeniä nurtsilla ja yksi kierros purtsalla loppuun. Jänisloikat ylämäessä olivat odotetusti kaikkein kauheimpia. Reidet olivat ihan tulessa jo muutaman hypyn jälkeen. Loppumatkasta ei meinannut taaksepäin pystyä hyppäämään enää ollenkaan. Myös yhden jalan hyppy vasemmalla jalalla tuntui tosi karseelta. Lenkkeily tuntui yllättävän kevyeltä, vaikka Eltsun maasto on tosi mäkistä. Lajitreeni oli tosi jees, koska Pekan kanssa on tosi kiva treenata, eikä nurtsi oikeastaan ole yhtään liian kova aikidoheittoihin, jos tekee heitot pehmeästi. Ilmakin sattui olemaan lämmin ja aurinkoinen.

Su 9.8.2009

Kuulin juuri, että Christian ja Micheline Tissier'stä tuli viime tiistaina isovanhempia, kun heidän pojastaan, Kenistä, tuli pienen pojan isä. Pojan nimi on kuulemma Iban. Onnea Kenille ja koko Tissier'n perheelle!

Saa nähdä, kuinka monta vuotta menee, ennen kuin näemme pienen Iban-pojan tatamilla… =))) Veikkaan, että ei mene kovin montaa vuotta, kun isoisä jo taluttaa hänet polleana matolle!   

Olen landella Sulkavalla 4.-7.8.2009. Otan sinne jonkin verran töitä mukaan, mutta nettiin en luultavasti pääse lainkaan (/*niisk*/). Tarvittaessa minua voi yrittää tavoittaa kännykästä.

Tuosta aitan vierestä lähtee meikäläisen lenkkipolku ja krossailurata… (/*aaaahhh…*/)

Su 9.8.2009

(Klo 17.32): Landereissu meni ihan kivasti. Lenkkeilyä, mönkijäkrossailua, uintia ja rantasaunailua… Roope (11 v.) ja Ronja (7 v.) pitivät huolen siitä, että talolla ollessa mitään maaseudun rauhaa ei oikeastaan ollut. Siis niillä kahdella on ihan käsittämättömän paljon virtaa! Ihan järjetön sähellys, kohellus ja möykkä ihan koko ajan. Mutta oli tietenkin silti tosi mukavaa, että hekin olivat siellä.

Reissu alkoi suurella säikähdyksellä, kun kävimme hakemassa Mummon kirkonkylältä Viitaharjuun. Mummo (91 vee) oli tohkeissaan vieraista ja lähti ilmeisesti hieman hätiköiden peruuttamaan rollaattorinsa kanssa keittiössä. Istuin toisella puolella pöytää ja näin, kun hän yhtäkkiä lähti kaatumaan takaperin takaraivo edellä kohti tiskipöydän reunaa… Se oli ihan järkyttävän kamala näky! Enkä ehtinyt tehdä muuta kuin pompata ylös ja kiljua kauhuissani (en edes tiennyt, että minusta lähtee sellainenkin ääni), koska olin siis väärällä puolella pöytää. Onneksi Mummon refleksit pelaavat edelleen korkeasta iästä huolimatta: hän ehti nimittäin kaatuessaan vetää itseään hieman kasaan siten, että pää meni juuri ja juuri ohi tiskipöydästä. Hän löi päänsä vain lattiaan, mikä oli huomattavasti pienempi paha kuin tiskipöydän reuna. Lopulta hänelle ei sattunut juuri mitään. Hän onnistui ilmeisesti ainakin osittain puhtaalla onnella kaatumaan siten, että mitään pahempia kolhuja ei tullut. Huh! En enää koskaan tahdo nähdä vastaavaa tilannetta uudestaan.

Torstai-iltana kävimme kylässä Kemppalassa, joka on eräs maatila Rantasalmella, kymmenkunta kilsaa Viitaharjusta. Kemppalan isäntä, Oiva, on muistaakseni mutsin serkku. Kemppaisilla on hauska koira, joka on suomenajokoiran ja suomenpystykorvan sekoitus. Se on oikeasti aika hassu yhdistelmä! =D Lopputulos on niin kuin suomenajokoira, jolla on kellertävää väriä naamassa ja vähän pystykorvamainen rakenne.   

Roope aikoo muuten aloittaa tulevalla viikolla aikidon. Tsemppiä vaan Keravan Sandokai sen junnun kanssa! (21 vuotta sitten meitsi, ja nyt pieni Moopis… /*niisk*/) Oikeastaan luulen, että esim. nyrkkeily, taekwondo tai parkour voisi sopia Roopen luonteelle paremmin kuin aikido, mutta tietysti olen tosi tyytyväinen, että hän on täysin oma-aloitteisesti päättänyt vakaasti aloittaa nimenomaan aikidon. Olen luvannut ostaa hänelle treenipuvun, jos hän päättää vielä muutaman viikon päästä jatkaa harjoittelua. Ihan aluksi hän voi käyttää jotakin minun vanhaa junnupukuani.

Paluumatka sujui huomattavasti rauhallisemmin kuin menomatka, koska matkustin yksin bussilla. Siten matka oikeastaan taittui yllättävänkin nopeasti ja vaivattomasti. Landella oli mukava käydä, mutta jälleen kerran tuntui tosi helpottavalta, kun bussin ikkunasta alkoi häämöttää Töölönlahti. Jess! Kaupunki! I'm back! Suuntasin saman tien tyytyväisenä yliopistolle uudelle työhuoneelleni. Tietokone! Sähköpostivyöry! Papereita! Kirjoja! Ihanan rauhallista! Kivaa!!