Su 2.8.2009

Tätini Heli oli eilen jossain Kaartisten suvun sukukokouksessa. Äitini puolelta olen Kaartisten sukua. Kokouksessa esiteltiin jonkun sukututkimuksen tuloksia, ja Helin mukaan siellä kävi ilmi, että Kaartiset polveutuvat suoraan viikingeistä! Olen siis IHAN OIKEIDEN VIIKINKIEN jälkeläinen! Vähänks siistiä!! (Ymmärrän, että ulkonäköni ja muiden fyysisten ominaisuuksieni perusteella tämä tulee tietenkin kaikille kovin suurena yllätyksenä… 😉

Suvun esi-isiä on ollut kaikissa Pohjoismaissa ja lisäksi nykyisessä Iso-Britanniassa sekä Ranskan Bretagnessa! Sulkavalla Kaartisia on ollut jo 1500-luvulta lähtien, ja 1600-luvulla Kaartiset olivat paikkakunnan suurin suku.

Siistiä!! MÄ OON VIIKINKI! MÄ OON VIIKINKI! =)

Olen treenimatkalla Ranskassa 15.7.-1.8.2009. Menen ensin pariksi päiväksi Pariisiin hengailemaan. Perjantaina matkustan Fouesnant-nimiseen paikkaan Quimperin lähelle, Bretagneen. Olen siellä viikon verran leirillä. Sitten palaan yhdeksi yöksi takaisin Pariisiin, mistä jatkan vielä viikoksi leirille Roquebrune-sur-Argensiin, St. Raphaëlin lähelle (noin 80 km Nizzasta).

Ke 15.7.2009

(Klo 23.20 nettikahvilassa Pariisin keskustassa): Jihuu!! Siistiä olla jälleen Pariisissa! Tuntuu siltä, kuin olisi saapunut toiseen kotikaupunkiinsa. Lähdin aamulla Finskin suoralla lennolla. Matka meni hyvin. Olin varautunut ryysikseen sekä Helsingissä että Pariisissa, mutta yllättäen kummassakaan päässä ei ollut juurikaan tungosta. Jopa Pariisin metrossa oli ihan kivasti tilaa, vaikka kuljin ykköslinjaa pitkin lounasaikaan. Majoitun jälleen kerran vanhan ystäväni, Catherinen, luona 12. kaupunginosassa, lähellä Reuilly-Diderot’n ja Montgallet’n metroasemia. (Se yksi pilvenpolttelija EI enää asu hänen luonaan. Jihuu!!!).

Päivä kului lähinnä Catherinen kanssa jutellessa. Meillä on aina paljon puhuttavaa, ja olemme aina jotenkin samalla aaltopituudella, vaikka emme nykyään enää näekään toisiamme kovin usein. Tunnen olevani hänen kämpässään kuin kotonani. Minulla on jopa ollut siellä pari omaa kahvikuppia (ja joitakin muita yhtä olennaisia varusteita) jo kymmenkunta vuotta. Illalla kävimme Bastiljissa katsomassa leffan Le Hérisson. Se oli mielestäni AIVAN LOISTAVA!! Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

Leffan jälkeen lähdin vielä kävelemään tänne Hallien lähelle. Kävin ensin kantaruokapaikassani (eräs aasialainen pikaruokamesta) ja päädyin sitten tähän kantanettikahvilaani. Jotenkin vain tykkään aina palata samoihin paikkoihin. Siinä on tiettyä nostalgiaa. Ja jos jotakin paikkaa onkin yhtäkkiä remontoitu, eikä siinä olekaan enää samaa tunnelmaa kuin ennen, olen pettynyt. Esim. Catherinen lähikaupassa on tehty suuri remontti, ja se on myös vaihtanut nimeä. Pettymys. Vanha kanta-asiakaskorttinikaan ei enää käy. Tunnen erkaantuvani menneisyyden tunnelmista ja muistoista. /*niisk!*/

To 16.7.2009

(Klo 16.00 samassa nettikahvilassa Pariisissa): Kävin tänään Musée d’Orsayssa. Useimmiten sinne on niin hirveä jono, että joutuisi odottamaan varmaan pari tuntia päästäkseen sisään. Mutta yllättävää kyllä, tänään sinne ei ollut mikään hirveä tunku: ei kestänyt kuin ehkä puolisen tuntia päästä turvatarkastuksen ja lippujonon läpi. Siellä on tällä hetkellä meneillään kolme näyttelyä: “Voir l’Italie et mourir” (maalauksia ja valokuvia 1800-luvun Italiasta), “Italiennes modèles“(Hébertin maalauksia italialaisista maalaisista 1800-luvulta) ja Max Ernst “Une semaine de bonté” (1900-luvun surrealistisen ja dada-suunnan taitelijan, Max Ernstin, kollaasitöitä). Kaikki olivat kiinnostavia. Eniten ehkä pidin kuitenkin siitä Ernstin näyttelystä. Pidin myös paljon mm. Gustave Courbet’n (ranskalainen 1800-luvun taiteilija) maisemamaalauksista ja eläinaiheisista töistä. Mutta on kyllä pakko sanoa, että Lontoon National Galleryn jälkeen Musée d’Orsay tuntui minusta hieman lattealta. Mutta kannatti siellä kyllä ehdottomasti käydä. Kiinnostava museoelämys ilman muuta.

Olen vielä tänään menossa Catherinen kanssa vesijumppaan, joten täytyy tästä taas rientää!

(Klo 23.47 Catherinen luona): Dääm, emme voineetkaan mennä vesijumppaan, koska tunti olikin jostain syystä peruttu. Harmillista. Olisi ollut kiva nähdä, millaisia treenejä vesijumpassa on. Menimme siksi loppujen lopuksi Ledru Rolliniin (Bastiljin lähelle) yhteen Catherinen kantaravintolaan syömään. Söin spaghettia, jossa oli seassa simpukoita ym. mereneläviä. Oli ihan mukava ilta. Takaisin päin tullessa meidät yllätti äkillisesti alkanut voimakas myrsky. Ihan yhtäkkiä alkoi niin voimakas sade ja tuuli, että oli vaikea liikkua eteenpäin. Kadulla lenteli irronneita esineitä (kuten joku irronnut varastokatos). Se tuntui aika vaaralliselta ja kastuimme ihan läpimäriksi. Catherine jäi minusta jälkeen ja jäi hetkeksi jumiin yhden kulman taakse. Ehdin jo huolestua, kun en yhtäkkiä enää nähnytkään häntä missään. Olin juuri lähdössä etsimään häntä sinne lentelevien esineiden sekaan, kun hän onneksi ilmestyi kulman takaa ja pääsi juoksemaan seinän vierustaa pitkin. Onneksi myrsky meni ohi nopeasti, ja pääsimme palaamaan tänne Catherinen luo. Aika yllättävä tilanne oli kyllä, koska lähtiessämme ravintolasta oli vasta pieni tihkusade.

Pe 17.7.2009

(Klo 14.29 Catherinen luona): Olen juuri lähdössä Orlyn lentokentälle. Lennän sitten sieltä Quimperiin, Bretagneen. Ilma on ollut tänäänkin tuulinen, mutta onneksi ei ole enää samanlaista myrskyä kuin eilen.

(Klo 22.30, Hôtel l’Orée du Bois, Fouesnant, Bretagne): No just joo. Se vastaanoton muija olikin vain unohtanut kytkeä netin päälle… #¤%&x! Vietin melkein kaksi tuntia räpläten minikannettavani palomuuriasetuksia sun muita, ja olin lopulta tosi huonolla tuulella ja suorastaan AHDISTUNUT ajatellessani, että edessäni saattaisi olla kokonainen VIIKKO ilman nettiä!! AAAAAARGH!!! Lähdin läheiseen raflaan syömään, eikä ruokakaan meinannut maistua, kun ajattelin, kuinka minulle oli luvattu ilmainen nettiyhteys, joka ei sitten toiminutkaan. Aloin jo punoa kaikenlaisia juonia, miten selviäisin kokonaisen viikon ilman nettiä. Ja vieläpä aikidoleirillä Ranskassa. Ahdistavaltahan se tuntui… (Minä ja netti! Erossa kokonaisen viikon?!! Eiiiihhhh!!! Sydämeni särkyy!) No, onneksi ero ei siis lopulta kestänytkään kuin muutaman tunnin, ja olemme jälleen onnellisesti löytäneet toisemme. (/*niisk*/)

Anyway, matka meni ihan hyvin. Orlyn lentokenttä on kylläkin jotenkin ärsyttävän sekava. Ja virkailijatkin sekoilevat siellä. Yksikin virkailija ohjasi minut yhden sata kilsaa pitkän jonon hännille, ja kun olin lopulta sadan vuoden päästä jonottanut sen kokonaan, kävikin ilmi, että se olikin väärä jono. Ja lopulta jouduin kuitenkin löytämään sen oikean jonon omin neuvoin. No, onneksi ehdin kuitenkin koneeseeni ajoissa.

Tämä hotelli on ihan jees. Rakennus on vanhahko harjakattoinen talo, joka on kuitenkin vastikään remontoitu kokonaan. Huoneita on vain 15. Ainakin minun huoneeni on tosi pieni, mutta siisti ja ihan viihtyisäkin. Suihku on käytävällä, mutta oma vessa sentään on. Ei se oikeastaan haittaa mitään, että suihku on käytävällä, koska dojolla tulee kuitenkin käytyä suihkussa pari kertaa päivässä.

Huomenna sitten treenaamaan. Huomenna ei ole ollenkaan aamutreenejä vaan pelkät iltatreenit. Olisinkin oikeastaan voinut tulla tänne vasta huomenna. En oikeastaan tiedä, miksi tulin jo tänään. (Ehkä siksi, että en ollut jaksanut lukea leiri-ilmoitusta läpi niin tarkkaan, että olisin tullut huomanneeksi, että treenit alkavat vasta illalla.) No, mutta sikäli ihan jees, että voin ainakin aloittaa leirin matkaväsymyksestä toipuneena. Ja minun täytyy myös ehtiä löytää dojo. Minulla ei nimittäin ole aavistustakaan, missä se sijaitsee.

La 18.7.2009

(klo 13.09 hotellissa): Että on ankeeta. Ulkona sataa ihan kaatamalla. Yritin käydä äsken ulkona etsimässä sitä dojoa, mutta ei siitä oikein mitään tullut, koska en tietenkään jaksanut raahata tänne sateenvarjoa mukanani (enhän mä koskaan), joten kastuin heti läpimäräksi. Dojo vaikuttaisi sijaitsevan jonkin verran kylän keskustan ulkopuolella. Luulen löytäneeni sen kartasta, jonka sain hotellin vastaanotosta.

Tämä Fouesnant on tosi pieni paikka. Täällä on vain vähän alle 10000 asukasta. Turisteja sen sijaan on jonkin verran, koska paikka sijaitsee Atlantin rannalla (joskaan tämä kylän keskusta ei ole ihan lähellä rantaa). Fouesnant kuuluu Finistèren departementtiin, ja se sijaitsee 15 kilometriä Quimperistä etelään. Täällä on vain yksi merkittävä nähtävyys: keskiaikainen romaanista tyyliä edustava Pietarin kirkko (Église Saint Pierre), joka on rakennettu jo 1000-luvun lopussa. Nähty. Se sattuu nimittäin sijaitsemaan ihan tässä hotellini vieressä, joten kävin jo tänään katsomassa sitä.

Hotellin aulasta sai yhtä sanomalehteä. Sen nimi on Ouest-France. Luettu. Että on tylsää. Lisäksi minulla on hieman flunssainen olo. Täytyy toivoa, että se ei tästä pahene. Aion joka tapauksessa mennä tänä iltana treenaamaan, koska muuten tylsistyn kuoliaaksi.

(Klo 21.32): Ekat treenit takana. Meni ihan kivasti, paitsi että VOI VITSI että mulla on HUONO KUNTO!! Heinäkuussa on tullut tehtyä tosi vähän mitään fyysistä, ja sen kyllä huomaa. Ja vaikka flunssani ei ole paha, niin se laskee kuitenkin yllättävän paljon kuntoa. Tuli heti epämiellyttävä kylmä hiki, ja pienikin hengästyminen tuntui ahdistavalta. Myös niveleni tuntuivat jäykiltä, mikä johtuu varmaankin siitä, että olen treenannut heinäkuussa niin vähän aikidoa.

Onneksi treeni ei ollut tänään mitenkään erityisen rankka. Teimme lähinnä rauhallista perustekniikkaa, ja lopuksi jiywazaa (vapaatekniikkaa). Treenasin kuitenkin yhdessä vaiheessa pitkään Philippe Basson kanssa. Philippe on 4. dan ja entinen merijalkaväen sotilas. Luulen, että hän tekee nykyään aikidoa työkseen ja on joka tapauksessa ilman muuta Bretagnen johtava aikidohahmo (hän on järjestänyt tämänkin leirin). Tunnen hänet aika hyvin, koska hän oli kanssani samalla reissulla Japanissa keväällä 2005. Hän nukkuu noin viisi tuntia yössä ja urheilee loppuajan lähes tauotta. Hänellä on IHAN TAJUTON KONDIS!! Vaikka treenasin hänen kanssaa tänään vain jotain rauhallista perustekniikkaa (taisi olla ikkyota), meinasin silti delata.

Dojo on tosi kiva. En ole koskaan aiemmin nähnyt Ranskassa niin uudenaikaista urheiluhallia. Hallin nimi on Espace Sportif de Kervihan. Tatami on ihan älyttömän suuri ja kovuudeltaan juuri sopiva. Dojon yksi seinä on kokonaan lasia, mikä tekee salista tosi valoisan. Hallissa ei ole samaan aikaan mitään muita tapahtumia, joten siellä on kaiken lisäksi tosi rauhallista.

Leirillä on joitakin vanhoja tuttuja: Pate (leirin vetäjä), Alain (Paten paras kaveri), Geraldo (5. dan; yksi Paten edistyneimpiä oppilaita Pariisista; olen treenannut hänen kanssaan tosi paljon vuosien varrella), Philippe (leirin järjestäjä), Emmanuel ja Luc (kaksi viimeistä ovat suunnilleen ikäisiäni kundeja, jotka ovat vanhoja treenikavereitani jo muinaisilta Pariisin ajoilta). Lisäksi on joitakin uudempia tuttuja, jotka tapasin viime kesänä Montrevel-en-Bressen leirillä. Kaikkien kanssa oli tosi kiva treenata.

Pate oli tosi kiva tänään. Heti alkuun hän ihmetteli, miksi en soittanut hänelle, kun saavuin Quimperin lentokentälle. Hän olisi kuulemma tullut hakemaan minut sieltä. Tatamillakin hän oli kaikin puolin tosi jees. Luulen, että nykyään minun ei tarvitse enää olla se, kenellä pyyhitään tatamia ja esitetään sirkushuvia muille.

Su 19.7.2009

(Klo 23.03): Treenit menivät tänään tosi kivasti. Flunssani alkaa parantua. Se ei häirinnyt minua tänään läheskään niin paljon kuin eilen. Itse asiassa tunsin tänään oloni ihan hyväksi. Kai se vain on niin, että eka treeni tauon jälkeen on aina kamala, ja jos lisäksi on vähän kipeä, se on vielä kamalampi. Tänään oli jo selvästi vetreämpi ja kevyempi olo.

Bokken-treenissä teimme lähinnä ykkössarjan kakkosta. Olen tehnyt sitä vuosien varrella tosi paljon, mutta opin siitä silti tänään yhden uuden pointin. Olin siitä tosi tyytyväinen. Treenasin melkein koko ajan hyvien parien kanssa. Kun tekee oikein hyvän parin kanssa, omakin tekniikka tuntuu sujuvan paremmin. Erityisesti Geraldon kanssa treenatessa tuntui siltä. Hän on ihan älyttömän hyvä bokkenissa, eikä hän yrittänyt mitenkään vaikeuttaa minun tekniikkaani, joten homma toimi aika kivasti. Pate kulki jossain vaiheessa ohitsemme ja mutisi itsekseen: “Qu’est-ce qu’elle est douée, cette fille…” (Luulen, että hän vain unohti, kuinka paljon ja pitkään olen jo treenannut, mutta oli se tietysti ihan kivaa silti.)

Aamun aseettomassa treenissä teimme lähinnä ikkyota ja muita lukkotekniikoita. Tekniikat tehtiin kuitenkin liikkeestä, joten oli se silti melko rankkaa pitkän päälle. Eniten rasitti kuitenkin se, että minulla oli IHAN järjetön vessahätä! Olisi pitänyt käydä vessassa bokken-treenin jälkeen. Koko treeni meni lähinnä sitä miettiessä.

Illalla oli tosi vauhdikas treeni. Teimme tosi paljon kovia heittoja treenin alusta lähtien. Jouduin / pääsin myös eteen demonstroimaan ukemeita milloin mitenkin päin. Kerran Pate teki tosi yllättävän nykäisevän liikkeen juuri sillä hetkellä, kun olin pää alaspäin ilmassa täydessä vauhdissa. Sen seurauksena läsähdin suoraan perseelleni maahan. Ei se sattunut yhtään, mutta ukemi meni siis ihan kirjaimellisesti sanottuna totaalisesti päin hanuria. Olin VARMA, että Pate olisi jotenkin naurunalaistanut minut sen takia, mutta ei. Hän antoi tilanteen vain mennä ohi. Olipa yllättävää. Treenien lopussa jouduin myös eteen näyttämään yhtä tekniikkaa, ja siinä sen sijaan tuli vanhat hyvät ajat mieleen… Paten tapa opettaa on nimittäin sellainen, että hän ottaa välillä jonkun sinne eteen näyttämään jotain ja kysyy sitten kaikilta: “Oliko tämä hyvä?” Oikea vastaus on AINA “EI!!!!” Ja sen jälkeen täytyy perustella miksi se ei ollut hyvä. Tässä tapauksessa hän kysyi vain Geraldolta, joka osasi heti sanoa, mikä tekemässäni liikkeessä oli vialla. Kyse oli shomenuchi uchikaitennagen sisäänmenosta. Se pitäisi kuulemma tehdä niin, että vastaanottovaiheessa takakäsi (eli atemi-käsi) tulee ennen etukättä. Never heard. Aiemmin hän ei kyllä opettanut sitä niin. Mutta kieltämättä se oli ihan hyvä pointti, ja oli ihan kiinnostavaa kokeilla tehdä tekniikka niin. Siitä sisäänmenosta tulikin sitten teema koko lopputreenille. Se oli ihan jees. En kokenut tilannetta mitenkään negatiivisesti.

Ti 21.7.2009

(Klo 21.04): Jessus, että oli rankka treeni!!! Pate oli päättänyt, että tähän väliin otetaan kunnon tyhjennystreeni. Teimme koko treenin pelkkiä heittoja: pelkkää kokyonagea, iriminagea, jiywazaa, kotegaeshia, jne. Pate ei juurikaan näyttänyt tekniikoita edessä vaan pelkästään huusi sivusta, mitä piti tehdä, ja koska piti vaihtaa paria. Ja me vaan heiteltiin. Se oli ihan karseeta! Jotenkin alkoi väkisinkin ottaa päähän, kun yksi vain istuu penkillä ja rääkkää muita. Ja jotenkin se on niin ahdistavaa, kun tajuaa heti treenin alussa, että “ok, tästä tulee sitten ihan tappava treeni…” Treenin lopuksi teimme vielä 30 ukemia putkeen siten, että toinen heitti kokyonagea hanmihandachiwazasta. Se tuntui ihan karsealta reisissä, mutta se oli kuitenkin mielestäni ihan jees, koska se oli vasta ihan treenin lopussa. Enemmän ärsytti se, kun jossain vaiheessa teimme katateryotedori kokyonagea kovana ihan sikapitkään (ja olin vieläpä ollut siinä ukena edessä, joten olin jo valmiiksi puhki). Pate juoksutti minua vielä lopuksi niitten 30 ukemin jälkeen jonkin aikaa siinä edessä ja ärsytti tahalleen: “Muistan, kuinka nopeasti pystyit tekemään näitä ukemeita kymmenen vuotta sitten! Silloin teit PALJON nopeammin!!” (Ai niinkö…?! Enpäs ollutkaan itse huomannut mitään eroa…) Treenin jälkeen hän kuitenkin tuli sanomaan minulle, että “hyvin se meni, kiusasin vain sinua”.

Bokken-treenit ovat mielestäni olleet aivan erinomaisia. Teimme tänään nelossarjaa, mikä oli tosi mielenkiintoista, koska sitä tulee tehtyä tosi harvoin. Bokken-treenit ovat jotenkin olleet tosi intensiivisiä ja kiinnostavia. Olen oppinut joitakin uusia pointteja, ja ennen kaikkea olen päässyt treenaamaan omalla tasollani tosi intensiivisesti. Aamupäivän aikidotreeni puolestaan tuntuu toisinaan hieman pitkältä: aamutreenit kestävät yhteensä 2,5 tuntia, mikä on aika paljon. Bokken vaatii paljon keskittymistä. Sen jälkeen tuntuu hieman vaikealta jaksaa keskittyä vielä 1,5 tuntia. Tunti tai 1h 15 minsaa riittäisi hyvin. Mutta kyllä se 1,5 tuntiakin tietysti menee. Yleensä aamun aikidotreeneissä tehdään paljon ikkyota ja muita lukkoja, joten se ei ole yleensä fyysisesti ihan hirveän rankkaa. Illalla on vielä 1,5 tunnin aikidotreeni, joka puolestaan on aina tosi vauhdikas (ja tänään se oli siis aivan erityisen vauhdikas). Hikoilen täällä ihan järjettömästi. Treenipukuni ovat jatkuvasti ihan läpimärkinä hiestä. Niitä ei myöskään meinaa saada täällä millään kuivaksi, koska ulkona on sateista.

Loukkaantumisilta olen toistaiseksi välttynyt. Tietysti varpaita ja sormia joutuu teippailemaan, koska niihin tulee kaikenlaisia pieniä ruhjeita (rakkuloita, palovammoja, naarmuja, jne.). Mutta niin kauan kuin ne eivät tulehdu, kaikki on ok.

Treenien väliajat menevät lähinnä syödessä, levätessä ja treenikamoja pyykätessä. Kovin paljon muuta ei ehdi tehdä. Eilen illalla menin treenien jälkeen syömään Emmanuelin, Lucin, Geraldon ja Hélènen kanssa. Oli tosi mukava ilta. Myös tänään saatan vielä lähteä heidän kanssaan jonnekin.

Ke 22.7.2009

(Klo 23.26): Treenit olivat tänään aika rauhallisia eiliseen verrattuna. Aamulla teimme lähinnä lukkotekniikoita yokomenuchista. Illalla teimme taas pelkkiä heittoja, mutta huomattavasti kevyemmällä tahdilla kuin eilen illalla. Harjoittelimme katatedorista sellaista sisäänmenoa, jossa ukea horjutetaan suoraan ylöspäin (siten, että hän joutuu nousemaan varpailleen), ja siitä sitten tehtiin erilaisia sovelluksia. Treeni oli tosi mielenkiintoinen, ja tahti oli mukavan palauttava. Fiilis oli muuten hyvä, mutta jouduin treenaamaan parin urpon kanssa: toinen oli tyyppiä ‘jäykkä paska’ (sekä jäykkä että paska ja ennen kaikkea ylimielinen), ja toinen puolestaan edusti perinteistä ‘mahtisonnityyppiä’ (alfauros, jolla oli AIVAN liian suuret kuvitelmat omista taidoistaan). Se oli ihan SIKAärsyttävää… Mutta leireilyynhän kuuluu tietysti olennaisena osana myös urpojen kanssa treenaaminen. Se on osa leirielämystä. Ja täytyy muistaa, että valtaosa pareista, joiden kanssa olen täällä treenannut, ovat olleet joko jees tai TOSI jees.

En ole aiemmin muistanut mainita, että dojon lasiseinän ohi kulkee treeniemme aikaan melkein aina yksi vanha pullea kettuterrieri omistajansa kanssa. Omistaja vaikuttaa kiireiseltä, ja hän kävelee aina reipasta tahtia monta metriä koiransa edellä. Se hauvaparka puolestaan on niin vanha, että se ei jaksa enää juosta. Se yrittää lyllertää kieli vyön alla mahdollisimman nopeasti omistajansa perässä kuin näyttääkseen, että “kyllä tässä vielä pysytään teikäläisen kannoilla…” Iiiiiih!!!! Se on niin söpö!!! Keskittymiseni katoaa aina hetkeksi, kun käännyn katsomaan sitä koiraa. On vain jotenkin ihan pakko seurata sen liikkeitä ja eleitä. Se on jotenkin niin aito ja vilpitön.

On muuten tosi huvittavaa, kun Pate pyytää jatkuvasti jotakuta vapaaehtoista eteen näyttämään jotakin tekniikkaa, eikä kukaan koskaan ole vapaaehtoinen. Parin viime päivän aikana hänellä on ollut sellainen tsoukki meneillään, että JOKA kerta, kun hän pyytää vapaaehtoista, hän tekee sen näin: “Onko vapaaehtoista? Ai JEAN-JACQUES!! HYVÄ!” Ja AINA se yksi kaveri, jonka nimi on Jean-Jacques, joutuu “vapaaehtoiseksi” eteen näyttämään jonkun ihan mahdottoman tempun, tms. =DDD Tietenkin se on sinänsä ihan hölmö vitsi, ja ennen kaikkea sama kuvio on toistunut jo miljoona kertaa leirin aikana, mutta on se silti joka kerta yhtä hauskaa! =DDD (Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että en ole se Jean-Jacques, joka joutuu koko ajan spedeilemään sinne kaikkien eteen… Mutta kukin vuorollaan…)

To 23.7.2009

(Klo 23.55): Teimme tänään koko päivän aseita. Aamulla ensin 1,5 tuntia bokkenia (puumiekkaa) ja sitten tunnin tantoa (puukkoa). Bokken-treeni tuntui hieman pitkältä, koska emme tehneet lainkaan peruslyöntejä, ja treeni kesti siis peräti 1,5 tuntia (yleensähän bokken-osuus kestää vain tunnin tai vähän alle). On tosi rankkaa keskittyä 1,5 tuntia putkeen bokkeniin. Tanto-treeni oli sinänsä tosi hyöydyllinen. Tantoa tulee tehtyä aivan liian harvoin, joten oli tosi hyvä jälleen kerrata niitä asioita. Jotenkin vain puukkotreenit ovat usein vähän vaarallisia. Siitä tulee tosi helposti sellaista silmitöntä huitomista, vaikka yritetään tehdä kontrolloidusti. Jouduin vieläpä eteen näyttämään yokomenuchi kotegaeshin gyakute-otteella. Uke hyökkäsi ihan täysiä, ja siinä sai kyllä pelätä, että ei irronnut silmä päästä, tai jotain. Mutta ihan hyvin se kuitenkin meni.

Illalla teimme yllättäen koko treenin jodoria (puolustautuminen jo:ta eli puukeppiä vastaan). Jotkut jodori-tekniikat ovat pysyneet minulla hyvässä muistissa, koska olemme Pekan kanssa tehneet niitä vuosia Finn-Aikin lajiesittelyissä. Ne minun ja Pekan näytöstekniikat ovat Paten perussettiä, jotka tuli käytyä tänäänkin läpi. Mutta lisäksi teimme joitakin muita jodori-tekniikoita, joita en ollut tullut treenanneeksi aikoihin. Se oli sinänsä tosi jees. Sain kuitenkin tänään juuri tuossa jodori-treenissä tosi vahvan flashbackin, kun treenasin kotegaeshia yhden kundin kanssa. Se kundi on sinänsä ihan hyvä tyyppi. Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Treenasimme yhdessä aika pitkään, eikä mitään ongelmia ollut niin kauan, kun kumpikaan ei sanonut mitään. Mutta jossain vaiheessa hän alkoi blokata minua ja selostaa sitten minulle yhtä teknistä yksityiskohtaa. No, ei siinä mitään. Se oli ihan kiinnostavaa. Mutta ajattelin, että voinhan minäkin sitten kokeilla blokata häntä samassa kohdassa (etenkin, kun tiedän, että hän on yhtä pykälää alempi vyöarvo kuin minä). Kun hän ei meinannut päästä ongelmakohdasta eteenpäin, yritin neuvoa häntä (kun hänkin kerran oli neuvonut minua aiemmin, ja minähän siis olen kuitenkin korkeampi vyöarvo, ja kumpikin osapuoli vieläpä varmasti tiesi sen). Mutta SITÄ hän ei voinut SIETÄÄ!!! Hän kilahti siitä ihan totaalisesti. Hän ei siis pystynyt ottamaan MITÄÄN minulta vastaan. Ei pienintäkään teknistä pointtia. En sitten sanonut enää mitään, eikä hänkään sanonut mitään.  Onneksi hetken päästä vaihdoimme paria. Siten tilanne vain meni ohi ilman mitään varsinaista konfliktia. Treenin jälkeen kuitenkin häivyin nopeasti tatamilta ja sulkeuduin pukuhuoneeseen yhteen suihkukoppiin. Itkin. Kuten olemme ranskalaisen treenikaverini Silvian kanssa todenneet: naiset ovat tatamilla pelkkiä kakkosluokan kansalaisia. Silvia joskus totesikin minulle osuvasti: “Maintenant, tu le sais. T’as qu’à faire avec.” Hän on oikeassa. Ei asia siitä miksikään muutu, enkä ole enää moneen vuoteen odottanutkaan, että se muuttuisi. Olen vain aivan jumalattoman onnellinen siitä, että aikido on minulle vain harrastus eikä ammatti. On jo aivan riittävän turhauttavaa, että on käyttänyt 2/3 elämästään sellaiseen asiaan, jossa tulee joka tapauksessa aina olemaan pelkkä kakkosluokan kansalainen. Jos se olisi vielä ammattikin, niin se olisi kyllä aivan liikaa.

La 25.7.2009

(Klo 18.52): Olen tällä hetkellä Nizzan lentokentällä. Odotan Rautiaisen Juhania, joka saapuu tänne noin tunnin päästä suoraan Suomesta. Lähdemme sitten täältä yhtä matkaa kohti Roquebruneä Juhanin vuokraamalla autolla.

Lensin eilen Quimperistä Pariisiin. Paten leirin loppuaika meni ihan hyvin. Torstai-iltana kävimme koko leiriporukalla syömässä yhdessä raflassa, joka sijaitsi Atlantin rannalla. Olin väsynyt ja huonolla tuulella, joten ilta tuntui hieman pitkältä. Yritin kuitenkin kohteliaisuuttani jutella ihmisten kanssa jonkin verran. Patella oli hauskoja tarinoita. Niitä oli mukava kuunnella. Valvoin torstain ja perjantain välisen yön melkein kokonaan. Jostain syystä en vain saanut unta. Iski jonkinlainen ahditusreaktio. En olisi millään jaksanut perjantaina treenata, mutta raahauduin kuitenkin puoliväkisin tatamille. Treenit tuntuivat hieman pitkiltä, mutta menivät ne kuitenkin loppujen lopuksi ihan ok. Leirien vikat treenit ovat aina hieman pitkäveteisiä, koska kaikki ovat väsyneitä ja odottavat vain, että treenit loppuisivat. Vähän sama kuin konferenssien vikat päivät. Lopuksi teimme tekniikoita kahta hyökkääjää vastaan. Treenasin Didier’n ja Geraldon kanssa. Didier’ltä muljahti ranne pois paikoiltaan. Se jäi jotenkin jumiin siten, että hän ei pystynyt liikuttamaan rannettaan ollenkaan. Ensin Geraldo yritti kiskoa sitä paikoilleen mutta ei onnistunut. Yksi toinen kundi sai sen lopulta paikoilleen, mutta sitä kiskomista ja muljuttelua kesti monta minuuttia. YÖHHH!!! Se näytti ihan sairaan ällöttävältä.

Pate lensi Pariisiin samalla koneella kuin minä, joten menimme yhtä matkaa. Jean-Philippe (eräs Paten hyvä kaveri, joka on ammatiltaan asianajaja ja asuu Quimperissä) tarjosi meille lounaan kotonaan ja heitti meidät sitten lentokentälle. Jean-Philippellä on aivan ihana vanha jackrusseli ja yhtä vanha angorakisuli kotonaan. Ne ovat kumpikin vähän pulleita ja liikkuvat hassusti keikkuen. Iiiiih!!! Söpöä! =)))

Kentältä menin suoraan Catherinen luo. Majoituin taas kerran hänen luokseen. Ilta meni Catherinen kanssa jutellessa. Tarjosin hänelle sapuskat läheisessä japanilaisessa raflassa (vastapalveluksena ilmaisesta majoituksesta) ja kerroin hänelle leiristä. Hän ei pitänyt macho-kokemuksiani mitenkään kovin yllättävinä. Hänellä on tietenkin itselläänkin paljon vastaavia kokemuksia. Hänestä paras keino on vain pysyä rauhallisena ja vastata machoilijalle hetken päästä jollakin pienellä jäynällä (jotta se kaveri huomaa, että hänen omakaan tekniikkansa ei ole mitenkään täydellistä). Ongelma vain on se, että pienikin osuva jäynä saattaa hermostuttaa jotkut ihan totaalisesti. Olen “pienien jäynieni” takia joutunut joskus melkein suoranaisiin tappeluihinkin. Siksi saattaa toisinaan olla vain parempi niellä ylpeytensä, ja pääsääntöisestihän minä olenkin mielestäni nykyään tosi diskreetti treeneissä kuin treeneissä. Tiedän, että aiemmin Silvia otti tosi vahvasti yhteen monien kundien kanssa. Nyt hän vain pysyy täysin ilmeettömänä tilanteessa kuin tilanteessa. Toisaalta täytyy ehkä ottaa huomioon, että onhan kundeillakin varmaankin keskenään omat ongelmansa: ainakin eilen näin kerran, kun pari kukkoa otti bokken-treenissä ihan oikeasti yhteen… Se näytti ihan sairaan vaaralliselta. Eli voi myös olla, että keskityn liikaa sukupuoliaspektiin. Eikä ehkä pitäisi odottaakaan, että treenit menevät koko ajan helposti ja mukavasti. Joskus on kivaa, ja joskus ei. Niinhän se on joka paikassa. Pakoon ei voi eikä pidä lähteä.

Ja siis jotta kenellekään ei jäisi väärä kuva kyseisestä leiristä, niin kokonaisuutena se meni siis kuitenkin tosi hyvin. Olin hyvin tyytyväinen leirin sisältöön ja kokonaisuutena myös tunnelmaan. Pääsin oikein kivasti treenaamaan ja opin paljon. Pate on muuttunut tosi paljon. Hän on mielestäni nykyään tosi mukava, ja erinomainen valmentajahan hän on aina ollutkin. Myös treenaajat olivat kaikesta huolimatta enimmäkseen tosi jees. Kuten sanottu, ihan koko ajan treenaaminen ei mitenkään voi olla vain helppoa ja kivaa. Välillä tulee väkisinkin pieniä konflikteja, jotka täytyy väin yrittää ratkaista tavalla tai toisella. Sellaistahan elämä on tatamin ulkopuolellakin.

(Klo 23.50). Perillä Roquebrune-sur-Argensissä, Varin departementissa, Etelä-Ranskassa. Tämä päivä on mennyt pitkälti matkustaessa. Saavuin perille majoituspaikkaani joskus kymmenen aikaan illalla. Majoitun Bagatelle-nimiseen lomakylään. Paikka sijaitsee kävelymatkan päässä dojosta. Myös moni muu leiriläinen majoittuu tänne. Itse en ole koskaan aiemmin majoittunut tänne. Huone on tilava ja viihtyisä. Siinä on myös pieni terassi. Havaitsin kuitenkin heti erään puutteen: vessassa ei ollut lainkaan vessapaperia. Mielestäni voisi olettaa, että täyshoitoon sisältyisi myös vessapaperit (“#¤%&X!). Siispä kävin pöllimässä yhden rullan aulan yleisestä vessasta. Toinen huono puoli on se, että huoneessa ei toimi netti (BYÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!!!!). Netti toimii ainoastaan tässä aulassa, josta itse asiassa juuri äsken sammutettiin kaikki valot. Täällä on aivan pilkkopimeää, joten täytynee jatkaa kirjoittamista joskus myöhemmin.

Su 26.7.2009

(Klo 16.45): Tässä majoituspaikassa on kyllä joitakin selviä puutteita. Ensinnäkään huoneita ei näköjään siivota (Mtäh?! Eikö kukaan siis petaakaan mun sänkyä mun puolesta?! Mitä tää tämmönen on?!!). Toisekseen täältä ei meinaa saada mistään kahvia. Täällä on baari, mutta siellä ei koskaan ole ketään myymässä. Ja kun lopulta sain roudattua respasta yhden muijan siihen tarjoilemaan, kävi ilmi, että baarissa ei ole lainkaan maitoa, joten kahvia saa vain mustana (#¤%&X!).

Anyway, leirin ekat treenit menivät ihan kivasti. Tahti ei ollut vielä mikään ihan järjetön. Teimme aika pitkään ikkyota, ja sitten shihonagea ja iriminagea. Treenasin pitkään mm. saksalaisten ystävieni Bodon ja Martinan kanssa. Heidän kummankin kanssaan on ihan ultrakiva treenata. Muutenkin minulla oli vain kivoja pareja ja näin paljon vanhoja tuttujani kaikkialta Euroopasta. Näin tietenkin myös leirin kaksi muuta suomalaisosallistujaa, Hannan ja Juhanin, jotka majoittuvat leirintäalueelle. (Juhani treenaa Joensuussa ja on ollut tällä leirillä jo monta kertaa. Hanna puolestaan treenaa meillä Finn-Aikissa ja on täällä nyt ekaa kertaa voitettuaan ulkomaan leirimatkan Kaapelitehtaan hiihtolomaleirin arpajaisissa.)

Treenaamistani tosin häiritsee tällä hetkellä hieman iskias-tyyppinen kipu perseessä. Luulen, että se johtuu siitä, että Paten leirillä kaikki lihakseni takapuolesta alaspäin olivat parin ekan päivän jälkeen IHAN totaalisen jumissa. Siis IHAN kiveä! Ja kun vielä lensin toisinaan suoraan perseelleni kovista heitoista, niin se ei varmaankaan mitenkään erityisemmin auttanut asiaa… Nyt tuntui treeneissä alusta lähtien semmonen tosi polttava hermokipu hanurissa. Tosi häiritsevää.

Tässä hotellissa muuten majoittuu paljon italialaisia. Tunsin heistä yhden, Gabrielin, melko hyvin ennestään. Gabriel on 22-vuotias torinolaiskundi (joskin hän on kuulemma alun perin kotoisin Brasiliasta). Hän on täällä opettajansa, Francon, ja kahden muun parikymppisen kundin kanssa. Söin tänään heidän kanssaan aamiaista ja lounasta. Se oli tosi hyvä siinäkin mielessä, että Franco puhuu ainoastaan italiaa. Hän pälpätti minulle koko ajan italiaksi ja yritti saada minua vastaamaan jotakin (italiaksi tietysti, koska hän ei tajua mitään muita kieliä). Huomasin ilokseni, että ymmärrän jo italiaa aika hyvin. Sen sijaan suullisessa ilmaisussa on vielä tosi paljon parantamisen varaa… Ne nuoret kundit osaavat tosi hyvin ranskaa, joten heidän kanssaan puhun pääasiassa ranskaa. Tietysti olisi hyödyllisempää yrittää puhua koko ajan italiaa, mutta kommunikaatio olisi silloin liian työlästä ja jäisi turhan köyhäksi… Huomasin muuten, että he ääntävät ranskan /r/:n uvulaarisena tremulanttina (eivätkä velaarisena frikatiivina, niin kuin ranskalaiset yleensä). Kiinnostavaa. Ei siis apiko-alveolaarinen tremulantti niin kuin italiassa, vaan nimenomaan Edith Piaf -tyyppinen uvulaarinen tremulantti. Varmaankin jonkinlaista interferenssiä italian /r/:n soinnillisuudesta.

No, täytyy tästä taas lähteä treeneihin.

(Klo 21.41): Huh, olipas lämpimät treenit illalla. Aurinko porotti ihan täysiä koko päivän, joten salissa oli taas saunatunnelma iltatreeneissä. Tahti ei edelleenkään ollut mitenkään ihan järjetön, mutta lopussa teimme ihan sikapitkään hanmihandachiwaza shihonagea, ja treenasin sitä italialaisen Ninon kanssa. Nino on 5. dan ja tosi vahva, ja hän tekee kaikki nivellukot ihan SIKAtiukkoina. Jokainen heitto sattui sekä ranteisiin että kyynärpäihin. Kyynerpääni eivät ole olleet kunnossa viime vuoden Japanin-reissun jälkeen, eikä oikea ranteeni ole ollut kunnossa enää kymmeneen vuoteen (se meni sijoiltaan Pariisissa kymmenen vuotta sitten, eikä se ole koskaan kokonaan parantunut sen jälkeen, koska ranteet joutuvat aikidossa jatkuvasti niin kovalle rasitukselle). Olin edessä ukena shihonagessa. Vaikka Tissier’n heitot ovat aina tiukkoja ja nopeita, kyynärpäissäni ei tuntunut yhtään kipua silloin, kun olin hänen ukenaan. Se johtuu varmaankin siitä, että hänen heitoissaan ei ole yhtään ylimääräistä voimaa, ja ne ovat suuresta voimasta ja nopeudesta huolimatta erittäin hyvin kontrolloituja.

Shihonagen lisäksi teimme pitkään ryotedori tenchinagea. Treenasin sitä parin tosi hyvän parin kanssa, mutta myös jonkin aikaa yhden vähän ärsyttävän muijan kanssa. Hän päästi koko ajan toisella puolella yläkäden irt, joten minulla ei enää ollut mitään kontaktia. Lisäksi hän ei oikein osannut liikkua. Yritin vain sopeutua tilanteeseen ja tehdä sen mukaan yrittämättä opettaa hänelle mitään. Jossain vaiheessa hän kuitenkin alkoi sössöttää minulle jotakin siitä, että tein toiselle puolelle eri tavalla kuin toiselle. Totta kai! Kun hän kerran päästi toisella puolella yläkäden irti! Kun sanoin siitä hänelle, hän kyllä tuntui hyväksyvän huomautukseni eikä alkanut enää urputtaa mitään sen enempää. No, kaikenlaisiin tapauksiin törmää tällaisilla suurleireillä. Ja hän vaikutti kyllä olevan tyyppinä ihan ok. Vähän omituinen vain.

Sapuskat ovat tosi jees tässä hotellissa. Söin taas päivällistä niiden italialaisten kundien kanssa. Lisäksi seuraamme liittyi Anna, joka on kotoisin Irlannista mutta on asunut Pariisissa jo monta vuotta. Tunnen hänet aika hyvin, koska hänkin asui yhteen aikaan ystäväni Catherinen luona ja treenaa Tissier’n dojolla. Illallisella sain jo suustani ulos vähän enemmän italian kielen sanoja kuin lounaalla. Franco yrittää sitkeästi kommunikoida kanssani italiaksi. Loppujen lopuksi sitä ei enää jaksa olla itsekriittinen vaan yrittää vain kommunikoida. Jos en tiedä jotakin sanaa italiaksi, sanon sen ranskaksi. Useimmiten hän ymmärtää hyvin, mitä yritän sanoa, ja opin sillä systeemillä sitten itsekin uuden sanan italiaa.

Törmään täällä Ranskassa ollessani aina kysymykseen: “Onko aikido ammattisi?” Useimmat tuntuvat suorastaan olettavan, että olen ammattilainen. Ehkä siksi monet myös kyselevät, miksi en käy Vincennesissä treenaamassa (ööh…. koska mä asun Suomessa enkä ole koko aika lomalla…). Jotkut olivat myös kuulleet, että olin ennen Bretagnen leiriä pari päivää Pariisissa. He ihmettelivät kovasti, miksi en ilmestynyt Vincennesiin treenaamaan (ööh… koska tahdoin vain lomailla Pariisissa pari päivää ennen kahden viikon treeniputkea…) Hetkittäin on suorastaan ärsyttävää, kun kaikki tuntuvat olettavan, että koko ajan vain treenaan. Treenaan TOSI paljon siihen nähden, että EN ole ammattilainen, mutta on kai minullakin toisinaan muutakin elämää. Eivätkä nivelenikään enää kestäisi samanlaista treenaamista kuin joskus 5-10 vuotta sitten. Olen yksinkertaisesti kauttaaltaan hajalla. Mutta tavallaan on tietysti imartelevaakin, että ihmiset edelleenkin usein luokittelevat minut täällä ammattilaiseksi, vaikka olen omasta näkökulmastani katsottuna ollut pelkkä harrastelija (tai korkeintaan puoliammattilainen) jo viitisen vuotta (sitä ennenhän kyllä panostinkin lajiin ammattimaisesti kymmenkunta vuotta).

Christian onnitteli minua tänään saamastani yliopistonlehtorin pestistä. Hän oli kuullut asiasta Michelineltä, jolle olin kertonut asiasta tekstarilla. Silloin vuonna 2005, kun tein väitöskirjaani Pariisissa, Pate ja Christian suhtautuivat etenkin alussa negatiivisesti siihen, että treenasin vähemmän kuin ennen (useimmiten vain kerran päivässä enkä kahta kertaa päivässä). Nyt mitään sellaista ongelmaa ei enää ole. He ovat ehkäpä huomanneet, että itse asiassa monet ammattilaiset katoilevat omille teilleen, kun taas harrastelijat ja puoliammattilaiset pysyvät usein uskollisesti mukana heidän kuvioissaan.

Ma 27.7.2009

(Klo 17.05): Kurkkuni on ollut tänään vähän kipeä aamusta lähtien. Kipu ei ole kovin paha, mutta kyllä se hieman kuitenkin häiritsee treenaamista. Aamutreenit eivät olleet edelleenkään olleet kovin rankat, mutta ne tuntuivat minusta hieman pitkiltä. Ehkä se johtui vain siitä, että kurkkuni on kipeä. Bokkenissa treenasin koko tunnin Martinan kanssa. Se oli tietenkin tosi kivaa. Hän on tosi hyvä, ja olen treenannut hänen kanssaan bokkenia  (ja tietysti kaikkea muutakin) eri leireillä jo noin 15 vuotta. Aseettomassa treenissä teimme taas lähinnä ikkyota ja shihonagea. Lisäksi teimme yhden kiinnostavan iriminagen katadori hanmihandachiwazasta. Se oli oikeastaan sama kuin tachiwaza katadori iriminage (se, jossa mennään uken käden alta), mutta en ollut koskaan ennen tehnyt sitä hanmihandachiwazasta. Lopuksi teimme ikkyota bokken-hyökkäystä vastaan menemällä suoraan sisään käden alle ennen kuin toinen ehtii leikata. Se tuntui minusta lähinnä kummalliselta, mutta mikä siinä. Shihonage oli taas ihan tuskaa. Kyynärpääni eivät oikein nykyään kestä sitä liikettä, jos siinä on vähänkään ylimääräistä vääntöä. Hemmetti, kun se yksi urpo siellä Japanissa (siinä yhdessä horror-treenissä) meni hajottamaan kyynärpääni. Sitä ennen minulla ei nimittäin ollut koskaan ollut mitään merkittäviä ongelmia kyynärpäideni kanssa.

No, nyt täytyy tästä taas lähteä treeneihin.

(Klo 21.14): Olipas taas aika lämpimät treenit. Teimme pääasiassa kaitennagea (ensin uchia ja sitten sotoa). Olin kurkkukipuni takia ajatellut ottaa treenit kevyesti, mutta loppujen lopuksi päädyin jatkuvasti treenaamaan tosi hyvien ja kovakuntoisten tyyppien kanssa. Joten se siitä kevyestä treenistä sitten. Lämpötila ei kuitenkaan ole vielä ihan järjetön (alle 30 astetta), emmekä ole tehneet paljon kovia heittoja, joten en ole vielä kertaakaan ollut ihan totaalisen finaalissa kuitenkaan. En siltikään kaipaisi yhtään ylimääräistä minuuttia treeneihin, ja tänä iltana Christian veti kymmenkunta minsaa yliaikaa. Se oli sairaan ärsyttävää (etenkin, kun olimme muutenkin siinä vaiheessa tehneet sitä hemmetin chudan tsuki uchikaitennagea jo ihan sikapitkään). Täytyy toivoa, että kurkkukipuni ei tästä pahene.

Ti 28.7.2009

(Klo 21.40): Kurkkukipu ei ole merkittävästi pahentunut, mutta ei kovin paljon parantunutkaan. Tunnen olevani hieman puolikuntoinen treeneissä. Onneksi majoituspaikkani sentään on miellyttävä ja rauhallinen, joten pystyn lepäämään kunnolla treenien väliajat. Aamulla treenasin bokkenissa Philippe Bersanin kanssa. Bersani on vanhan polven treenaaja, joka veti tosi pitkään bokken-treenejä Vincennesissä. Hänen kanssaan oli tietenkin ihan sikakiva treenata. Teimme yhtä sellaista Aikiken-sovellusta, jota en ollut tullut tehneeksi aikoihin: siinä siirrytään sivuttaisaskeleella vasemmalle ja leikataan sitten uken ranteeseen bokkenin “väärällä puolella” (eli ei terällä vaan sillä toisella puolella). Lopuksi teimme sellaisen pyörähdyssovelluksen, jossa siirryttiin samalla tavalla vasemmalla puolelle, mutta pyörähdettiin sitten tukijalan varassa piruetti ympäri ja leikattiin lopuksi kesagiri ukea kohti. (Philippen mielestä sain sen onnistumaan ihan sikahyvin, vaikka tosiasiassa se meni kyllä ihan päin hemmettiä…)

Bokken-treeniä lukuunottamatta treenit sujuivat tänään melko tahmeasti. Aamulla teimme ihan sikapitkään ikkyota ja iriminagea. Fyysisesti jaksoin ihan hyvin, ja parini olivat kaikki tosi jees, mutta jossain vaiheessa alkoi tylsistyttää ihan sairaasti, kun teimme niin älyttömän pitkään niitä samoja tekniikoita. Ja aina kun alkaa tylsistyttää, alkaa myös ärsyttää… (#¤%&X!) Iltatreenikin tuntui aika pitkältä, vaikka silloin emme tehneet mitään tekniikkaa ihan yhtä pitkään kuin aamulla. Salissa vain oli ihan sikakuuma, ja tahti treeneissä oli melko tiukka (paljon kotegaeshia, jne.). Viime viikon väsymyskin alkaa jo varmaan vähitellen painaa.

Jossain vaiheessa iltatreenejä yksi kundi väänsi shihonagessa oikeaa rannettani siten, että se meinasi mennä sijoiltaan. Sitä vihlaisi ihan älyttömästi, ja se muljahti hieman paikoiltaan. Se ei kuitenkaan mennyt sijoiltaan. Ranne vaivaa minua nykyään sen verran usein, että luulen, että on vain ajan kysymys, koska se hajoaa kunnolla.

Treenien väliajat menevät pitkälti syödessä, lepäillessä, treenikamppeita pyykätessä ym. käytännön asioita hoidellessa. Kurkkukipuni takia en ole vielä viitsinyt käydä edes uima-altaalla. Ruokapöytäkeskustelut sen sijaan ovat usein tosi kiinnostavia. Tänäänkin puhuin Francon kanssa Suomen ja Italian aikidopolitiikasta ja totesimme, että niissä on yllättävän paljon samaa. Puhuimme myös leirien järjestämisestä, junnuaikidosta, jne. Francon dojolla on kuulemma oma junnuryhmä jo 3-6-vuotiaille! Söpöä! En tosin ihan täysin tajua, miten 3-vuotiaat pystyvät treenaamaan aikidoa (tiedän myös, että Paten mielipide asiaan on “joo, mä voin vetää treenejä 3-vuotiaille, jos sä kerrot mulle, koska täytyy vaihtaa vaipat” =D ).

Tällaisissa reissuissa on myös se hyvä puoli, että täällä todellakin pääsee eroon työasioista. Olin ennen lähtöäni niin täpinöissä siitä uudesta pestistäni, että en kuvitellut pääseväni millään työasioista eroon matkani aikana. Mutta jo parin ensimmäisen päivän jälkeen olin kyllä täysin irti työelämästä. Tuntui siltä, kuin olisin koko ikäni vain treenannut aikidoa ja ollut mukana ranskalaisessa ammattilaisaikidon miljöössä. On varmaankin ihan hyvä asia päästä hetkeksi kokonaan irti työasioista – etenkin nyt, kun edessä on luultavasti harvinaisen työntäyteinen vuosi. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin varmaankin huomata myös se, että pelkkä aikidoelämä ei todellakaan enää sopisi minulle pitkällä tähtäimellä. Aivoni rappeutuisivat totaalisesti, jos en pääsisi tekemään tutkimusta, suunnittelemaan opetusta, jne.

Tietenkin myös aikido tarjoaa älyllistä haastetta, mutta ei se nykyään enää riittäisi minulle. Eikä se koskaan riittänytkään. En vain tajunnut sitä silloin joskus. Ajattelin, että olin syntynyt vain treenaamaan, mutta ei se oikeastaan pitänyt paikkaansa, sillä liian suuri määrä treenaamista ilman älyllistä vastapainoa on aina aiheuttanut minulle pääasiassa ahdistusta. Luulen, että on tärkeää löytää jonkinlainen balanssi. Jotkut saattavat olla onnellisia pelkkien fyysisten aktiviteettien parissa, toiset taas pelkkien älyllisten puuhien parissa. Itse kaipaan kumpaakin, mutta suhde muuttuu ajan myötä. Kymmenkunta vuotta sitten oli pakko treenata jatkuvasti kaksi kertaa päivässä, ja kaikki muu oli toissijaista, kun taas nykyään yksi treeni päivässä riittää hyvin, ja muun ajan mielelläni istun koneen ääressä officessa. Kaksi treeniä päivässä tuntuu aina paljolta nykyään, ja jos koneen ääressä istuminen jää kokonaan pois, balanssi särkyy.

Ke 29.7.2009

(Klo 11.54): No voi hemmetti. Viime yönä alkoi kauhea angiinatyyppinen kipu kurkussa vasemmalla puolella. En pystynyt sen takia nukkumaan kunnolla. Eli se pieni kurkkukipu, joka minua on vaivannut viime päivinä, paheni äkillisesti (luultavasti rasituksen takia…). Olen kuitenkin varma, että se on vain virus eikä streptokokki. Lepään tämän päivän ja toivon, että huomenna pystyn taas treenaamaan.

Aamu meni lepäillessä ja SKY Journalin asioita hoidellessa. Tietenkin on vähän hölmöä tehdä töitä lomalla ja vieläpä kipeänä, mutta eipä tässä toisaalta ole juuri muutakaan tekemistä, kun ei pysty treenaamaankaan. Vaikka kaikki muut työasiat ovat rauhoittuneet heinäkuussa, niin SKY Journal -aiheisia sähköpostiviestejä tulee ihan jatkuvasti ympäri vuoden. Jos en olisi päivittänyt lainkaan tietokantaamme loman aikana, kaikki olisi ollut yhtä kaaosta elokuussa, jolloin on muutenkin luultavasti tosi kiire.

(Klo 21.21): En treenannut tänään ollenkaan kurkkukipuni takia. Joku virusperäinen angiina tämä on. Ei ole mitään muita oireita kuin kauhea kurkkukipu ja pieni kuume. Kuitenkaan kipu ei ole AIVAN niin kova kuin streptokokkiangiinassa, joten en aio käydä hakemassa antibiootteja (Ranskassa niitä saa tosi helposti, jos vain raahautuu lääkäriin). Sain Jean-Philippeltä jotain tosi jytkyjä särkylääkkeitä. Ne saavat riittää. Niiden avulla pystyinkin tänään lepäämään ihan hyvin. Uskon, että huomenna pystyn taas treenaamaan, jos tämä nyt ei tästä pahene yön aikana (en usko, että pahenee, koska olen levännyt tänään koko päivän).

Iltapäivällä tein pari tuntia tutkimusta (analysoin yhtä esimerkkikatkelmaa erästä artikkelia varten). Aluksi siitä ei meinannut tulla mitään, mutta kun lopulta sain vetelät ajatukset potkittua liikkeelle, siitä tuli suorastaan humaltunut olo! Ei pelkästään henkisesti virkeä olo vaan myös fyysisesti! Kuin osa minua olisi herännyt koomasta. Kuin eksistenssini olisi vaihtanut taajuutta ja intensiteettiä. Samoin kuin fyysiset ponnistelut vahvistavat tietoisuutta fyysisestä olemassaolosta, älylliset ponnistelut vahvistavat tietoisuutta henkisestä olemassaolosta.

Ilman fyysisiä ponnisteluja vaivun nopeasti niin syvälle omiin ajatuksiini, että tunnen olevani olemassa vain omassa mielessäni. Vetelänä ja ahdistuneena. Päämäärättömänä.

Älyllisten ponnistelujen puute puolestaan aiheuttaa nopeasti henkistä tyhjäkäyntiä ja rappeuttaa minut tilaan, jossa olen vain tyhjä kuori ihmisestä. Vetelä ja ahdistunut. Päämäärätön.

Toisaalta myös ylikuorimitus ahdistaa, koska se tukahduttaa vapauden. Jos ei ole vapautta, päämäärät katoavat, koska niillä ei ole elintilaa toteutua.

Tärkeää on siis balanssi henkisen ja fyysisen eksistenssin välillä sekä ali- ja ylivireystilojen valjastaminen niiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön.

To 30.7.2009

(Klo 16.06): Kurkkukipu vaivaa jonkin verran edelleen, mutta pystyn silti jo treenaamaan tänään. Bokkenissa teimme battojutsua. Se oli mukavan rauhallista, ja lisäksi minulla oli paras mahdollinen pari: Silvia! Hänen kanssaan on todellakin ihan ultrahyvä treenata. Aseettomassa treenissä teimme yokomenuchia (ikkyo uraa, jiywazaa, kokyonagea, jne.). Treeni olisi voinut olla tosi rankka, jos salissa olisi ollut tilaa tehdä kunnolla. Satuin kuitenkin treenaamaan sen verran ahtaassa kohdassa, että oli pakko tehdä aika rauhallisesti. Ei se kuitenkaan haitannut ollenkaan, koska kurkkukipuni takia minun ei periaatteessa edes pitäisi treenata vielä. Treenin lopussa teimme pitkään yhtä yokomenuchi kokyonagea, jossa mentiin tosi suoraan sisään ja leikattiin sitten uken taakse. En jotenkin saanut siihen mitään fiilistä, vaikka parini oli hyvä. Sitä tehtiin kaiken lisäksi ihan sikapitkään, enkä vain saanut siihen oikein mitään fiilistä. No, täytyy pohdiskella sitä sitten joskus omalla dojolla.

Eilen illalla kävin muuten katsomassa treenejä ja näin kaksi loukkaantumista. Ensin Julien, joka on yksi niistä nuorista italialaisista, kompuroi jotenkin jonkun kohonneen tataminreunan takia ja nyrjäytti nilkkansa. Sitten sen irlantilaisen Annan päälle lensi takaapäin joku tyyppi sillä seurauksella, että Annan reisilihakseen tuli tosi paha puujalka. Kumpikin pystyy kävelemään vain nilkuttaen. Julien ei varmasti pysty enää treenaamaan tämän leirin aikana, eikä ehkä Annakaan.

(Klo 21.14): Vitisit, että oli ryydyttävät treenit illalla. Ensinnäkin salissa oli ihan sikakuuma. Toisekseen treenipuvun housut tuntuivat alusta lähtien jotenkin takertuvan jalkoihin, ja kun kiskoin niitä alaspäin, ne olivat liian pitkät. Lisäksi ne tuntuivat jotenkin ihan liian paksuilta. Ne liiton housut ovat sinänsä ihan laadukkaita, mutta aivan liian paksuja tällaisiin olosuhteisiin. Kun nykyinen hakamanikin on sellaisen paksu puuvillahakama, tuntui siltä, kuin olisi ollut kahdet farkut päällekkäin. Luulen, että saisin selvästi treenitehoa lisää tällaisilla helleleireillä, jos treenaisin kevyemmissä kamppeissa. Täytyypä hankkia ensi kesäksi pari ohutta kesäpukua ja kevyt kesähakama.

Muutenkin treeni oli puuduttava. Ensin teimme puoli tuntia putkeen yokomenuchi shihonagea. Minulla oli hyvä pari (Manu, joka on yksi lempiparejani kaikilla Tissier’n Ranskan-leireillä), mutta alkoi se silti tuntua tosi pitkältä jossain vaiheessa (etenkin, kun oli ne liiton panssarihousut jalassa). Ja sen jälkeen teimme sitten puoli tuntia suwariwazaa (eli tekniikoita polviltaan). Aaaargh…. Se oli niin puuduttavaa. Ja loppuun sitten tietysti vielä varttitunti shomenuchi iriminagea! AAAAARGH!!!! Vitsit, että oli karseeta.

Roquebrunessä oli tänään noin puolen tunnin sähkö- ja vesikatkos juuri ennen iltatreenejämme. Meinasin myöhästyä treeneistä, koska hotellin porttikaan ei toiminut (koska se toimii sähköllä). Jouduin siksi menemään kiertotietä, joka on selvästi hitaampi. Kuljin samaa matkaa Gabrielin kanssa. Hän oli jo valmiiksi treenipuvussa (itse olin vielä shortseissa), mutta hän oli silti ihan paniikissa siitä, ehtisikö ajoissa treeneihin: “Myöhästytäänköhän me nyt treeneistä?! Ehditäänköhän me nyt ajoissa?! Mitä sä luulet? Ollaankohan me ajoissa?!” Kauhee paniikki! Vakuutin hänelle, että kyllä hän varmasti ehtii ajoissa, kun on jo valmiiksi treenipuvussakin. Sitä paitsi mitä välii, jos kerran myöhästyy pari minuuttia treeneistä sähkökatkon takia! Joka tapauksessa Gabriel oli jo treenannut koko iltapäivänkin. Hän nimittäin menee aina heti lounaan jälkeen uima-altaalle, sitten kuntosalille ja sitten nurtsille treenaamaan iaidoa. Hoh-hoijjakkaa…. (Itse vedän joka päivä lounaan jälkeen parin tunnin siestan ja raahaudun sen jälkeen tietokoneeni kanssa aulaan kahville.)

Pe 31.8.2009

(Klo 15.46): Jess!! Vikat treenit takana. Bokkenissa teimme sitä yhtä pitkähköä sovellusta, jossa leikataan vuorotellen uken kumpaankin ranteeseen, mutta uke päästää otteen irti ja jatkaa hyökkäystä, ja lopuksi sitten uke ja tori lähtevät kumpikin samaan aikaan hyökkäykseen wakigamaesta. Se on ihan kiinnostava tekniikka, mutta olimme tehneet sitä yli tunnin viime viikolla Paten leirillä. Tuli vähän sellainen fiilis, että “TAAS tää…” Tein Carstenin kanssa, joten parini oli erinomainen, mutta ongelma tällä leirillä on jatkuvasti se, että tuollaisia tilaa vaativia tekniikoita ei meinaa mahtua tekemään. Joutuu koko ajan varomaan naapureita, mikä katkaisee ikävästi fiiliksen. Anyway, ihan hyvä treeni. Aseettomassa treenissä tein vain kolmen parin kanssa: Hannan, Silvian ja Bodon. Hanna on oppilaani ja Bodo ja Silvia puolestaan ikivanhoja treenikavereitani, joten parien puolesta treeni oli mukavan leppoisa. Tekniikat olivat hieman kummallisia (hieman sekavaa kontaktikikkailua sekä ryohijidoria ja hagajimeä), mutta se oli ihan odotettavissakin, koska kyseessä oli viikon vika treeni.

Palaan Suomeen vasta huomenna, joten loppupäivän voi omistaa ihan oikealle lomailulle! Taidankin tästä lähteä uima-altaalle… Ilma on aurinkoinen ja lämpötila 30 astetta.

(Klo 21.45): Kävin iltapäivällä pulahtamassa uima-altaassa. Illemmalla sitten tapasin Juhanin, Hannan ja Simon (Hannan miehen). Kävelimme hieman pitkin Roquebrunen keskiaikaisia pikkukujia. Roquebrunen kunta perustettiin jo 1000-luvulla, ja se eli eristyksissä muusta maailmasta aina 1800-luvun alkupuolelle asti. Vanhan kaupungin kujat huokuvat edelleen keskiaikaista fiilistä (totesimme, että joitakin taloja ei ilmeisesti ole kovin paljon remontoitu muutamaan vuosisataan; no, mitä sitä turhan usein…). Seutu on vuoristoista, mikä tavallaan lisää fiilistä. Olemme etelässä, joten palmut ovat täällä tuttu näky. Kuten Juhanin kanssa totesimme, ensimmäistä kertaa tällä leirillä ollessamme tuntui jotenkin hienolta treenata palmujen keskellä, mutta enää niitä ei edes huomaa. Ne kuuluvat asiaan.

Vedimme jätskiannokset eräässä kylän kuppilassa ja puhuimme (yllättäen) mm. lemmikkieläimistä. Juhani kertoi pienenä omistamistaan marsusta ja kanista (kanin piti olla kääpiökani, mutta se kasvoikin suureksi, koska kääpiökaniuden aiheuttama geenivirhe ilmeisesti korjaantui kyseisen yksilön kohdalla…). Aluksi marsu ja kani olivat samankokoisia, mutta kun kani kasvoi isoksi, se loikkasi yhdellä loikalla niin pitkälle, että marsu joutui vipeltämään nopeasti tosi monta pientä askelta pysyäkseen sen perässä. Iiiih!!! Söpöä!! Minä puolestani kerroin meidän Jepestä, joka oli karkeakarvainen supermäyräkoira. Se oli supermäyräkoira, koska se painoi 16 kiloa, vaikka yleensä mäyriksien sallittu maksimipaino on jotain yhdeksän kilon luokkaa. SIltikään Jeppe ei ollut ollenkaan lihava. Se oli vain iso. (Kerran yksi mies kysyikin meiltä jossain koiratapahtumassa, onko lemmikkimme käynyt jonkun bodauskurssin… =D ) Ja juuri sopivasti siihen kuppilaan kipittikin hetken päästä joku vähän Jepen näköinen koira, jonka rotua en pystynyt määrittelemään. Se oli vähän samanlainen köriläs kuin Reetan koirat, jotka ovat glennejä. Siltikin se muistutti turkiltaan ja kasvoiltaan enemmän snautseria… Hanna arveli, että sillä on luultavasti aika “kiinnostava” tausta… =D

Anyway, kaupungilta palattuani söin taas kerran päivällistä italialaisten kanssa. Vaihdoimme yhteystietoja. Franco suunnittelee tulevansa joskus Suomeen jollekin leirillemme. Hän antoi minulle myös oman dojonsa, Torinon Dai Mon Dojon, nettisivujen osoitteen. Hienot sivut! Ne löytyvät tästä.

La 1.8.2009

(Klo 14.54): Nizzan lentokentällä. Lähtö käsillä. Viimeinen aamupäivä meni lähinnä uima-altaalla ja kamppeita pakatessa. Söin vielä Juhanin kanssa lounasta, minkä jälkeen Juhani heitti minut lentokentälle. Oli tosi jees, että hän viitsi lähteä kuskaamaan minua, koska matka julkisilla Roquebrunestä tänne olisi ollut varsin pitkä ja vaivalloinen. Olin paikalla kentällä hyvissä ajoin, eikä jonoa ollut vielä kovinkaan paljon. Nyt sitten vain odottelen koneen lähtöä. Lennän ensin Air Francella Pariisiin ja sieltä sitten edelleen Finskin suoralla lennolla Helsinkiin.

Aamiaispöydässä juttelin Julienin kanssa. Julien on parikymppinen kundi, joka on alun perin kotoisin Ranskasta, mutta on asunut Italiassa 6-vuotiaasta lähtien. Hän on täysin kaksikielinen. Hän kehui kovasti ranskan kielen taitoani. Se oli tietysti kivaa, vaikka on ranskassani tietenkin vielä tosi paljon parantamisen varaakin. Mutta ennen kaikkea italiassani olisi runsaasti työmaata… Julien kertoi oppineensa itse italiaa katsomalla Disneyn piirrettyjä. Loistava idea!! Disneyn piirretyt ovat ihan sikahyviä!! Voisinkin ostaa kotiin läjän italiaksi dubattuja Disneyn piirrettyjä ja katsoa niitä iltaisin treenien jälkeen sohvalla löhöten. Olisi tosi rento tapa opiskella italiaa. Toisaalta olen harkinnut myös Inhon lukemista italiaksi. Eräs kielitieteilijätuttavani nimittäin kertoi oppineensa monien itselleen uusien kielten perussanastot ja -rakenteet lukemalla Raamatun kyseisillä kielillä.

(Klo 23.24): I’m back!! Paluumatka meni ihan kivasti. Vaihto Pariisissa oli vähän tiukka, mutta sekin sujui kuitenkin lopulta ihan hyvin, ja sain jopa matkatavarani Helsingissä, mikä oli suorastaan yllättävää (yleensähän matkatavarat saapuvat perille vasta seuraavana päivänä, jos lentää Air Francella ja vaihtaa konetta Pariisissa). Tuntuu muuten TOSI oudolta kirjoittaa normaalikokoisella koneella, kun on tottunut 2,5 viikkoa kirjoittamaan minikannettavalla. Siihen tottuu yllättävän pian. Nyt sormet eivät meinaa riittää normaalikokoiselle näppikselle!

Huomenna Keravalla juhlitaan Pedron (vanhempien villakoiran) 5-vuotissynttäreitä! Juhliin on kutsuttu lisäkseni siskoni Pauliina lapsineen sekä Heli-tätimme. Onneksi olkoon Pedro!! Ajatella, että meidän pieni kullanmurukin on jo 5-vuotias… /*niisk!*/ Kävin varta vasten eräässä pariisilaisessa eläinkaupassa Pont Neufin lähellä ostamassa sille synttärilahjan. Käyn siinä eläinkaupassa JOKA kerta, kun käyn Pariisissa. Se on ollut yksi lempipaikkojani Pariisissa 15-vuotiaasta lähtien, koska lemmikkieläintarvikkeiden lisäksi siellä myydään kaikenkarvaisia elukoita ankoista koiranpentuihin (kissoja, marsuja, rottia, hiiriä, hamstereita, kaneja, oravia, possuja, chinchilloja, liskoja, kilppareita, hämähäkkejä, käärmeitä, undulaatteja, papukaijoja, akvaariokaloja…) Olen siellä kuin lapsi karkkikaupassa. Vain eläinallergiani saa minut sieltä ulos jossain vaiheessa. Muuten voisin helposti viettää siellä tuntikausia yhteen menoon. Totta puhuakseni yksi SUURIMPIA haaveitani on se, että JONAIN PÄIVÄNÄ kävelen siihen kauppaan, valitsen yhden niistä kymmenistä sydäntäsärkevän ihastuttavista koiranpennuista ja adoptoin sen omakseni… Voi sitä onnea! /*niisk!*/ Jonain päivänä…

To 9.7.2009

Laitoksemme nettisivuilla julkaistiin tänään tulevan lukuvuoden opetustiedot. Kun mä katson niitä, musta tuntuu, että mä näen oman nimeni ihan SAIRAAN monessa kohtaa!! (/*pureskelee kynsiään*/) No, kai se siitä… Ainakaan ei voi sanoa, etteikö saisi riittävästi vastuuta… (tyyliin: perusopintojen vastuuhenkilö…). Eikä varmasti tule olemaan tylsää! Fiilis on ihan positiivinen. Odotan innolla, että pääsen valmistelemaan noita kaikkia kursseja ja oppimaan sitä kautta itsekin paljon uutta.

Pe 10.7.2009

Ensi lukuvuosi tulee olemaan todella kiireinen, koska kaiken tuon opetuksen lisäksi aion kuitenkin yrittää tehdä vähän tutkimustakin, ja lisäksi on tietysti treenien vetämistä, seuran hallintoa, sun muuta kokkaretta. Olen siksi aloittanut henkisen valmistautumisen valmentautumalla omatoimisesti extreme-tilanteiden hallintaan. Eli miten selvitä tilanteesta, jossa täytyy pystyä toimimaan tehokkaasti 20 tuntia vuorokaudessa (sellainen tilannehan voi hyvinkin tulla ainakin kolmannella periodilla, jolloin minulla on viisi kurssia samaan aikaan, ja lisäksi juuri täsmälleen sille ajanjaksolle sijoittuvat myös kaikki suurimmat seuran hallintoon liittyvät kiireet, SKY Journalin taitto, jne., jnei.). Käytin siksi hyväkseni kesäyliopiston italian kurssin loppukuulustelun, johon osallistuin tänään.

Toimin näin: olin eilen aamulla italian kurssilla, sen jälkeen tulin laitokselle juttelemaan Annen kanssa kielioppikurssista ja kirjoittamaan yhtä artikkelia muutamaksi tunniksi, ja sitten menin kotiin lukemaan italian kokeeseen. Luin siihen kokeeseen yhteen menoon kymmenen tuntia putkeen. Kun siihen tuntimäärään lisää laitoksella ja kurssilla vietetyt tunnit, siitä tulee yhteensä 20 tuntia. Meni itse asiassa TOSI helposti! Salaisuus on tämä: neljä tölkkiä Battery-energiajuomaa ja lisäksi … ööh… joitakin kuppeja kahvia. TOIMII!!!! Oli vielä silloin neljän aikaan yölläkin tosi skarppi olo. Olisin pystynyt valvomaan vielä vaikka kuinka pitkään ja tekemään vaikka tutkimusta tai opetuksen valmistelua.

Nukuin yöllä neljä tuntia (vaikka ei olisi edes tarvinnut nukkua) ja menin sitten siihen italian kokeeseen. Hyvin meni! Ja olen edelleen tosi virkeä (vaikka olen vetänyt tänään vain yhden Batteryn ja viisi kuppia kahvia). Nuo energiajuomat ovat ihan käsittämättömän toimivaa kamaa!! Täytyisi varmaan käydä hakemassa niitä pari laatikollista varastoon jostain tukkukaupasta. 

Ti 14.7.2009

Sain siitä italian kokeesta FEMMAN! (Asteikolla 1-5 siis). Vähänks mä oon kova!! 😉 Eli hyvin toimi se energiajuomastrategia. Jotenkin tuntuikin sillon perjantaina siinä tentissä siltä, että nyt leikkaa (vaihteeksi) ihan hyvin. Voi myös olla, että liika nukkuminen ei ole hyvä. Jos siis nukkuisi vain muutaman tunnin yössä, aivot ehkä menisivät koko ajan ylikierroksilla (niin kuin minulla silloin perjantaina koko päivän) ja toimisivat ehkä siten koko ajan paremmin (olisi varaakin…). Muistaakseni joku kertoi joskus Fred Karlssonin sanoneen, että jos nukkuu yli viisi tuntia yössä, ei voi tulla hyväksi tutkijaksi. Voi olla, että siinä on jotain perää. Viime yönä nimittäin nukuin about 11 tuntia ja luulen, että tänään minun olisi tosi vaikeaa tehdä älyllisesti mitään kovin vaativaa (ei ole tarkoituskaan tehdä, joten ei se mitään). Mutta varmaan onkin hyvä levätä kunnolla silloin, kun on sellainen tilanne, että ei tarvitse toimia tehokkaasti. Kuten eräs ystäväni sanoi kerran, "joka kierrosta ei voi vetää täysillä".

Ma 6.7.2009

Aloin juuri lukea Sartren Inhoa (La nausée, 1938) taas pitkästä aikaa. On se vaan nerokas kirja! Kokoan tähän joitakin sitaatteja kirjasta (sori vaan kaikille niille, jotka eivät osaa ranskaa… opetelkaa!):

• "Le mieux serait d'écrire les événements au jour le jour. Tenir un journal pour y voir clair. Ne pas laisser échapper les nuances, les petits faits, même s'ils n'ont l'air de rien, et surtout les classer. Il faut dire comment je vois cette table, la rue, les gens, mon paquet de tabac, puisque c'est cela qui a changé. Il faut déterminer exactement l'étendue et la nature de ce changement." (s. 13)
• "Mes drôles de sentiments de l'autre semaine me semblent bien ridicules aujourd'hui : je n'y entre plus. Ce soir, je suis bien à l'aise, bien bourgeoisement dans le monde." (s. 15)
• "Dans mes mains, par exemple, il y a quelque chose de neuf, une certaine façon de prendre ma pipe ou ma fourchette. Ou bien c'est la fourchette qui a, maintenant, une certaine façon de se faire prendre, je ne sais pas." (p. 17)
• "Je crois que c'est moi qui ai changé : c'est la solution la plus simple. La plus désagréable aussi. Mais enfin je dois reconnaître que je suis sujet à ces transformations soudaines. Ce qu'il y a, c'est que je pense très rarement ; alors une foule de petites métamorphoses s'accumulent en moi sans que j'y prenne garde et puis, un beau jour, il se produit une véritable révolution. C'est ce qui a donné à ma vie cet aspect heurté, incohérent." (s. 18)

 Ti 7.7.2009

Kun katson noita yllä olevia sitaatteja, muistan hyvin, miksi aikanaan kiinnostuin niin paljon Sartresta. Kiinnostukseni herätti varmasti tuo hänen tapansa havainnoida maailmaa ja kyky kirjoittaa siitä niin käsittämättömän osuvasti, selkeästi, omaperäisesti ja vahvasti. Onhan Sartrenkin teoksissa paljon sellaistakin, mikä ei ole mitenkään erityisen kiinnostavaa (kuten hän on itsekin joskus todennut, hän kirjoittaa toisinaan hieman liian runsaasti ja rönsyilevästi), mutta nuo jotkut helmet ovat todellakin puhtaita. Niistä ei puutu mitään, eikä niissä ole mitään liikaa. Ne ovat aivan täydellisiä.

Ma 29.6.2009

Aikido-oppilaani Hoi Man sai kihlattunsa Heidin kanssa eilen pienen tytön (Facebookista löytyy kuvia! Kannattaa katsoa!). Tytön nimi on Laiyee Lilja Laurana Tang. Aivan ihana nimi! Kiinaa ja suomea sulavasti sopusoinnussa. Onneksi olkoon Hoi Man! =)

Hoi Man kuuluu ensimmäisiin aikido-oppilaisiini. Hän aloitti Finn-Aikissa kavereidensa Tepon ja Sergein kanssa muistaakseni jo vuonna 2001, joka oli seuran ensimmäinen toimintavuosi (seura perustettiin loppuvuodesta 2000, ja toiminta alkoi tammikuussa 2001). Hoi Man oli silloin 14-vuotias. Ja nyt hän on siis jo isukki! (*niisk!*) Uskomatonta, kuinka aika rientää.    

Pe 26.6.2009

Täytynee elvistellä tässä blogissakin, että laitoksen johtoryhmä on päättänyt yksimielisesti esittää MEITSIÄ ranskan kielen yliopistonlehtorin määräaikaiseen virkaan ajalle 1.8.2009-31.7.2010. JIHUUUU!!! Esitys on vielä dekaanin vahvistusta vailla, mutta ymmärtääkseni asia on kuitenkin jo käytännössä aika tavalla selvä.

Tulee varmaan aika tiukka vuosi, mutta ei se minua pelota. Täytyy vain yrittää järjestää ajankäyttö mahdollisimman tarkasti ja tehokkaasti. Kunhan saan lopullisesti tietää, mitä kaikkia kursseja opetan (vielä se on käsittääkseni hieman epäselvää), aion suunnitella itselleni tarkan aikataulun, jota tulen noudattamaan. Opetus tulee viemään suurimman osan ajastani, mutta tahdon pitää myös AS-tutkimushankettani hengissä. (Etenkin, kun kävin juuri tänään Lastenlinnassa järjestämässä aineistonkeruuasioita, ja kaikki näyttää taas ihan hyvältä! Lisäksi olen luvannut kirjoittaa joitakin artikkeleita, ym.)

Tosi siistiä. Olinkin tässä pari viimeistä päivää jännittänyt aika tavalla, mitenhän tuossa haussa käy (viime yönä nukuinkin siksi aika huonosti). Mukavaa, että saa tällaisen hienon mahdollisuuden. Kiitos.

P.S. Tiedoksi niille kavereilleni, jotka ovat udelleet tulevan palkkani suuruutta: ilmeisesti se tulee olemaan jotain kolmen donitsin luokkaa. Eli aika kivasti. Pitäisköhän mun alkaa harkita joskus muuttamista pois siitä 18 neliön vuokraluukusta…? Hmmm…. No, tarkemmin ajateltuna, emmä taida jaksaa… (Riittävän työlästä, kun pääsee / joutuu vaihtamaan yhden hengen työhuoneeseen toiselle puolelle käytävää.)     

(Klo 20.53): Väliaikatieto biletyksestä: vahva yliannos jätskiä *örgh!* (Ja lisäksi pari lasia punaviiniä.)

To be continued… Siskollani Pauliinalla nimittäin tuntuu menojalka väpättävän pahemman kerran… (what else is new… ;-) Huomenna AION kyllä osallistua ammattinyrkkeilijä Pekka Eskelisen polttarien yhteydessä järjestettävään puistojumppaan Oopperatalon nurtsilla klo 11.00. Tai siis en AIO vaan OSALLISTUN siihen jumppaan. Että sen mukaan bailataan… 

(Klo 4.21): No tota noin… Tuli sittenkin ihan kunnon bileet… Liityin joskus kymmenen aikaan illalla Pauliinan ja tämän työkavereiden seuraan yhteen keskustan baariin. Pauliina oli kuulemma kertonut minusta paljon työkavereilleen, koska minut otettiin vastaan sanoin: "Ai sä olet SE kuuluisa Pauliinan pikkusisko!" Seurueella meni jo siihen aikaan varsin kovaa. Ja siitä meno oikeastaan vain kiihtyi jatkuvasti. Ensin hengasin jonkin aikaa Pauliinan työkavereiden kanssa, mutta lopulta päädyin jotenkin johonkin DI-porukkaan yhteen toiseen baariin. Tällainen baarikokemus oli pitkästä aikaa oikeastaan ihan jees. Ensin tuntui siltä, että "jee, täällähän oikeasti  keskustellaan, ja tämä on kiinnostavaa!", mutta hyvin pian tuli taas esiin baari-iltojen syvin olemus: siellä ISKETÄÄN, ISKETÄÄN ja ISKETÄÄN. Motiiveja on monenlaisia (vakava kumppanin etsintä, yhden yön juttu, puolison pettäminen, jne.). Mutta lopputulos on joka tapauksessa se, että etenkin tietyn kellonajan jälkeen koko baari keskittyy todellakin vain pokaamiseen, joka tapahtuu todella primitiivisin keinoin. Siinä vaiheessa, kun kolme kundia yritti iskeä meitsiä SAMAAN AIKAAN kinastellen minun kuulleni siitä, kuka saa yrittää ja kuka ei, aloin tuntea itseni pelkäksi objektiksi ja päätin häipyä. Mutta no joo, kaikkiaan se oli ihan viihdyttävää. Ei uskoisi äkkiseltään, miten hyvin tohtorin titteli (jonka isosiskoni oli kailottanut koko baarille) vetoaa miehiin. Voin siis erittäin lämpimästi suositella kaikille sinkkunaisille väittelemistä! 😉 Tarjonta baareissa moninkertaistuu hetkessä. Kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa isosisko mukaan baariin (siskoni oli nimittäin luvannut kuristaa yhden hurjana naistenmiehenä tunnetun charmikkaan ukkomiehen, jos tämä yrittäisi pokata minut!). =DDD Onneksi on isosisko, joka pitää huolta. Pauliina oli kuulemma väitöstilaisuudessanikin meinannut käydä nyrkit pystyssä vastaväittäjäni päälle, kun ranskaa taitamattomasta isosiskosta vaikutti siltä, että pikkusiskoa ahdistellaan…

La 27.6.2009

(Klo 10.16): *Örgh!* Alkoholi on P-A-H-A-S-T-A!!! Voi #¤%&x mikä darra… Karsee olo. Mut aion kyl silti tästä lähteä sinne Oopperatalon nurtsille Pekan puistojumppaan. Pakko mennä. Olen itsekin mainostanut sitä tapahtumaa sen verran, että tahdon ehdottomasti olla paikalla.

Su 28.6.2009

(Klo 18.03): Olin tietenkin eilen siinä puistojumpassa. Se oli ihan S-A-I-R-A-A-N hauska juttu!! Tausta tässä on siis se, että nyrkkeilyseurassamme treenaava ammattilaisnyrkkeilijä ja personal trainer Pekka Eskelinen menee ensi lauantaina naimisiin, ja seuran kundit järjestivät hänelle eilen Vesan (the koutsi & the bestman) johdolla polttarit. Polttariohjelmistoon kuului mm. tuo puistojumppa. Olimme levitelleet ympäri kaupunkia mainoksia ilmaisesta puistojumpasta Oopperatalon nurtsilla. Siitä laitettiin ilmoitus myös Hesarin menovinkkeihin (eikä ilmoituksessa tietenkään mainittu, että kyseessä oli polttaritapahtuma, koska silloin ilmoitusta ei varmaankaan olisi julkaistu, eivätkä ne kaikki vanhemmat tädit ehkä olisi siinä tapauksessa uskaltaneet tulla paikalle… ja kaikki olisi mennyt pieleen). Nyt se onnistui mielestäni melko täydellisesti: paikalle valui pääasiassa vanhempia tätejä jumppatrikoissa ja jumppa-alusta kainalossa, ja porukan eteen ilmestyi sitten Pekka tiukoissa vaaleanpunaisissa trikoissa, kirkkaankeltaisessa naisten jumppapuvussa ja musta rusetti kaulassa. Siis ne niitten muijien ilmeet oli todellakin näkemisenarvoisia!!! Meinasin delata nauruun. =DDDD Lisäksi jumppapaikkamme taustalla kyhättiin jumppatuokiomme aikana lauantaina pidetyn Helsingin Gay Pride -kulkueen kylttejä ym. rekvisiittaa, mikä kohotti entisestään tunnelmaa. 

Ilma oli aamulla melko sateinen, mikä varmaankin vähensi hieman osallistujia. Lopulta paikalle tuli kuitenkin ihan riittävästi väkeä, ja sikäli meillä kävi tuuri, että jumppamme aikana ei enää satanut lainkaan.

Tunnelma jumpan parin ensimmäisen minuutin aikana oli todella mielenkiintoinen. =DDD Ne töölöläistädit näyttivät tosi yllättyneiltä ja jopa paheksuvita ja tuohtuneilta (tyyliin: "Meitä on huijattu!"). Yksi heistä sanoikin ihan suoraan: "Ollaankohan me ollenkaan oikeassa paikassa?!" Mihin Vesa sitten vastasi rauhallisesti ja vakuuttavasti: "Te olette A-I-V-A-N  oikeassa paikassa!" Huomasin, kuinka jotkut tädit harkitsivat miele
ssään häipymistä paikalta, mutta onneksi kukaan ei kehdannut häipyä. Ja lopulta se jumppa onnistui aivan erinomaisesti!! Olen varma, että kaikki olivat siihen tosi tyytyväisiä. Oli myös hauskaa huomata, kuinka ne täditkin vähitellen löysäsivät pipoa ja vaikuttivat positiivisella tavalla huvittuneilta tilanteesta. Kaikki jumppasivat ihan täysillä ja olivat kiinnostuneita Pekan näyttämistä liikkeistä. Aloitimme peruskuntopiirillä, jossa tehtiin vatsalihaksia, punnerruksia, paikallaan juoksua, jne. Sen jälkeen siirryimme pilates-liikkeisiin, joita teimmekin muistaakseni koko loppuajan. Se oli ihan mielettömän antoisaa!! Siis ne pilates-liikkeet ovat ihan MIELETTÖMÄN tehokkaita ja kiinnostavia! Nehän näyttävät sellaiselta rauhalliselta lässytykseltä, mutta kun niitä tekee, huomaa, että ne ovat todella tehokkaita ja ryydyttäviä tehdä. Ne ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja ottavat syviin lihaksiin. Lisäksi ne venyttävät kivasti kropan jokaista kohtaa. Jumpasta tuli tosi vetreä ja pirteä olo. (Sen jälkeen ei enää krapulakaan ollenkaan vaivannut.) 

Sain Pekan jumpasta inspiraation alkaa harrastaa pilatesta ihan säännöllisestikin. Siitä olisi varmasti paljon hyötyä (muistaakseni Juusokin on ainakin joskus harrastanut pilatesta ja sanoi siitä olevan hyötyä selkänsä kuntoutuksessa). Täytyy vain katsoa, missä välissä sitä ehtii. Joka tapauksessa aion soveltaa jo tuon eilisen puistojumpan perusteella meidän aikidotreeneihin jonkun pilates-kuntopiirin, joka voi toimia vaihtoehtona perinteiselle kuntopiirille ja/tai loikille ja pompuille, joita olemme viime aikana tehneet aika paljon.    

To 25.6.2009

Kävelin tänään reippaana treenikassin kanssa Hesaria pitkin kohti Kisistä. Oli lämmin aurinkoinen ilma ja energinen fiilis. Päässä pyörivät vielä FNM:n repäisevät biisit ja keveä keikkatunnelma. Sitten yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Näin maassa jotakin järkyttävää: joltakin lapselta pudonnen valkoisen leikkinallen! Byäääähh!!!! Ajattelin, kuinka joku lapsi oli varmaankin nukahtanut ja pudottanut unissaan leikkinallensa yli laidan. Ja kuinka hän herätessään olisi kauhuissaan huomatessaan suurimman aarteensa ja parhaan ystävänsä kadonneen. Eikä hän tietäisi ollenkaan, saisiko sitä enää koskaan takaisin, ja mitä sille on tapahtunut! Joku ääliöhän olisi voinut turmella sen pilalle (mitä erilaisimmilla keinoilla, joita en tahdo edes ajatella) tai se olisi voinut vain jäädä askelten ja renkaiden alle, likaantua, ajautua yhä kauemmas omistajastaan ja vähitellen päätyä jätteeksi.

Hätäännyin. Mitä tehdä?? En voinut viedä nallea sen oikealle omistajalleen, koska en tiennyt, kenelle se kuului. Ja jos olisin kuljettanut sen poliisilaitoksen löytötavaroihin, minulle olisi luultavasti naurettu päin naamaa, eikä nalle luultavasti sitäkään kautta olisi löytänyt oikeaa omistajaansa. Minun teki mieli ottaa se mukaan ja viedä kotiin. Silloin se ei koskaan päätyisi oikealle omistajalleen, mutta ainakin joku kohtelisi sitä hyvin ja välittäisi siitä. Hetken järkeilyn jälkeen päätin kuitenkin jättää nallen paikoilleen. En nimittäin kestänyt ajatusta siitä, että olisin vienyt nallen mukanani, ja hetken päästä joku hätääntynyt lapsi olisi tullut etsimään rakkaimpaansa, eikä löytäisikään sitä. Hän olisi varmaankin pelännyt pahinta… Ja jos olisin jättänyt kadulle viestin, jossa olisin ilmoittanut löydöstäni ja antanut yhteystietoni, olisin luultavasti vain saanut puhelun joltakin perverssiltä, eikä nalle kuitenkaan olisi päässyt takaisin omistajansa luo. Onneksi nalle makasi näkyvästi keskellä jalkakäytävää, joten se oli helppo löytää, jos omistaja tuli etsimään sitä myöhemmin. 

Kun palasin takaisin, nallea ei enää näkynyt. Toivon, että se on päätynyt takaisin oikealle omistajalleen, tai että sen on edes ottanut mukaansa joku muu, joka välittää siitä. Nallehan ei itse tunne mitään eikä osaa rakastaa. Se elää vain siitä, että sitä rakastetaan. Jos se hylätään, eikä kukaan enää pidä sitä omanaan, se lakkaa elämästä. Siitä tulee vain tekstiilituote vailla merkitystä. Kenen kallein ystävä ansaitsisi sellaisen kohtalon?  

Ke 24.6.2009

Menen tänään vanhojen koulukavereideni, Reetan ja Jonnan, kanssa Faith no moren keikalle Kaisaniemen puistoon. Siistii!! =)))

Linkitän tähän FNM:n Midlife crisis -biisin.

 Tässä puolestaan Falling to pieces

Mut TÄÄ Ashes to ashes on kyl ehkä kaikkein paras. Tai sit toi Midlife crisis. Vaikee oikestaan sanoo, kumpi niistä on parempi, ku ne on kuitenkin niin erilaisia biisejä. 

Tosi hyvää settii kyl oli!! Mukana oli Reetan ja Jonnan lisäks Ismo ja Kosti. Aloitimme illan Kiasman terassilta. Siitä sitten siirryimme Kaisikseen ihan järjettömän pitkän jonon perälle. Keikalle oli myyty 13000 lippua, joten väkeä riitti! Mut onneks se jono kuitenkin meni siitä sit suht nopeesti. Lämppärit oli vielä menossa, kun päästiin sisään. Hengailtiin siinä ensin vähän aikaa, mut aika pian odottamamme bändi sit tulikin jo lavalle. Paikalla oli enimmäkseen meitä 90-luvun teinejä. Nykyteinit ei varmaan enää tunne tätä bändiä niin hyvin. 

En nähny koko aikana bändiä lavalla ollenkaan, koska väkeä oli niin paljon. Screenistä näin noin puolet, ja onnistuin siis näkemään siitä vilauksen bändistäkin. Mut hyvin kuulu, vaikka ei paljon näkyny!

Joku ihan spede muija pomppi ihan meiän edessä ihan holtittomasti, varmaan jossain aineissa. Tosi rasittava, kun joutu koko ajan varoo, ettei se hyppää varpaille tai lyö kyynärpäällä nenää poskelle, tai jotain. Loukkaantumisriski oli varmaan samaa luokkaa ku nyrkkeilyn sparritreeneissä.

Anyway, oli siistiä. Ihan jees vaihtelua joskus tämmöset tapahtumat. Kiitti kavereille mukavasta illasta ja erityisesti Reetalle lippujen hommaamisesta!

(Jouduin muuten poistamaan tästä merkinnästä kommentit yhen teknisen fiban takia. Mut Timolle vastaukseks: Kiitti kysymästä, mut ei nyt ihan vielä onneks. Kysy vaik sit kymmenen vuoden päästä uudestaan, niin vastaus voi olla toinen… 😉

To 25.6.2009

(Klo 13.41): *Hauko!* Vähän on ryytynyt olo, vaikka ei tullu kyllä dokattua eilen illalla. Yhen lasin punaviiniä vedin siellä Kiasman terdellä. Sen enempää ei tullu juotua. Mut sitä meni eilen aika tavalla ylikierroksilla sen keikan jälkeen eikä meinannu saada unta. Näin vielä sattumalta Hannan keskellä yötä Hakaniemen dösäpysäkillä, kun kävelin siitä ohi. Jäätiin siihen juttelemaan jokskin aikaa (Hannakin oli ollu samalla keikalla). Ja sit vielä himassa hypetin aika pitkään FNM:n biisien parissa. Ihan hyvin kyl kuitenkin jaksoin opiskella tänään italian kurssilla. Kävi vielä semmonen sattuma, että mun opiskelupari, Mikko, oli myös ollu tolla keikalla. Siellähän oli kaikki!!! =)

Vietän juhannuksen jälleen landella, Sulkavalla. Lähden aikaisin torstaina 18.6 ja palaan sunnuntai-iltana 21.6. Tosi outoa, kun tulee peräti NELJÄ päivää taukoa treenaamisesta! En muista, koska viimeksi oli niin pitkä tauko… Hmm… En todellakaan muista. (Suurin osa ihmisistä on normaalia human being -tyyppiä, ja sitten on meitä joitakin outoja yksilöitä, jotka edustamme ns. human training -tyyppiä… 😉 

Hyvää juhannusta kaikille!   

Su 21.6.2009

(Klo 23.25) I'm back!! (Olen mä oikeastaan ollut back jo pari tuntia.) Juhannus meni ihan kivasti. Oli ainakin rentoa. Todellakin siis ihan oikeaa lomaa. En tehnyt mitään muuta kuin luin kirjoja ja lehtiä, kävin lenkkeilemässä pitkin rauhallisia maalaisteitä (perjantaina 8 km, muuten vain noin 3 km per päivä), krossailin mönkijällä pitkin peltoja ja metsiä, söin, löhösin, söin ja löhösin. Viitaharjussa oli koko ajan hirveä hässäkkä, koska paikalla oli paljon väkeä: Pauliina lapsineen, serkkuja, serkkujen lapsia, tätejä, setiä, mummoja, villakoiria, jne. En pitänyt kirjaa, kuinka monta meitä milloinkin oli. Joka tapauksessa niin monta, että jouduin nukkumaan kerrossängyssä siskonpoikani Roopen (11 v.) kanssa: nahistelimme (luonnollisestikin) viime hetkeen asti siitä, kumpi meistä nukkuu yläsängyssä ja kumpi alasängyssä (ensin kumpikin tahtoi olla ylhäällä, mutta huomattuamme, että vain alapedissä oli lukulamppu, kumpikin tahtoikin yhtäkkiä alas, jne., jne.). Myös Pedro (the villakoira) päätti liittyä seuraamme. Se valtasi itselleen kerrossängyn vieressä olevan pinnasängyn. Kaikki punkat oli siis buukattu.

Ilmat eivät olleet kovin hyvät ennen kuin tänään, jolloin minä olin jo lähdössä. Enimmäkseen satoi ja oli viileää. Erityisesti torstaina, jolloin saavuimme paikalle, oli melkein kuin joku syyssää. Mutta eipä se minun ohjelmistoani kovin paljon häirinnyt loppujen lopuksi. Varmaan olisin käynyt uimassa, jos olisi ollut lämpimämpää, mutta muuten pystyin viettämään lomaani aika tavalla suunnitelmien mukaan.  Sen sijaan sukulaisteni juhannuksen viettoa ilma varmaankin rajoitti selvästi enemmän kuin minun: melkein kaikki muut kuin minä ovat nimittäin ahkeria ulkoilmaihmisiä, jotka tykkäävät tehdä erilaisia _hyödyllisiä_ ulkotöitä, liikkua _rakentavasti_ luonnon helmassa, jne. (No, tykkäänhän minäkin krossailla mönkijällä, juosta ja hyppiä tasajalkaa ylämäkeä luonnon helmassa, mutta siis…) Onneksi on sentään Roope, jota ei saa millään ulos telkkarin ja Aku Ankka -kansion äärestä. Muuten tuntisin itseni kiusallisen ainutlaatuiseksi geenimutaatioksi.

Aattoiltana ei onneksi satanut, joten saimme juhannuskokon pystyyn ja palamaan ihan suunnitelmien mukaan. Lauantaina oli mutsin serkun, Raimon, 50-vuotissynttärit Kivelässä, joka on eräs toinen tila samassa kylässä. Siellä oli koko kylä ja suku koolla. Näin mm. serkkujeni vauvoja, joita en ollut vielä aiemmin nähnyt: Riitun ja Hannun pieni Julia, Mikon ja Miian pieni Aarne, sekä Elinan ja Teemun pieni tyttövauva, jolla ei ole vielä nimeäkään (ei ainakaan julkisesti).  

Anyway, oli siis ihan onnistunut juhannus, mutta tuntui kyllä ihan kivalta päästä tänään lähtemään takaisin Helsinkiin. Kukaan muu ei lähtenyt vielä tänään pois, joten matkustin yksin bussilla: ensin Juvalta Mikkeliin ja sieltä sitten pikavuorolla Helsinkiin. Kertasin matkan aikana italian oppikirjaa, koska osallistun huomisesta lähtien intensiiviselle italian kielikurssille Kesäyliopistossa. Odotan kurssin alkamista innolla.

Kun bussi lopulta kurvasi Töölönlahden takaa Mannerheimintielle ja kohti Kamppia, huokasin helpotuksesta: "JESS!!! Takaisin kaupungissa!!! JESS!!!" Delaisin, jos joutuisin muuttamaan jonnekin landelle pitkäksi aikaa. Se olisi ihan kamalaa. Neljä päivää oli ihan mukavaa, mutta viikkokin alkaisi jo olla aika extremeä. Tänä iltana tuntui niin helpottavalta, kun pystyi vain kävelemään ruokakauppaan ostamaan sapuskaa, eikä tarvinnut seurata sivusta, kun muut kokkaavat hiki hatussa (koska minähän en siis osaa ollenkaan kokata; viimeisin kokemukseni hellan käytöstä on se, kun kärtsäsin siihen tässä taannoin yhden muovipussin kiinni). Kaikki muut suvun naiset ovat tosi taitavia ja aktiivisia keittiöihmisiä. Monet ovat myös kiinnostuneita kukista, puutarhanhoidosta, käsitöistä, jne. (Meitsi on varmaan adoptoitu…)

Yksi pieni vaaratilannekin tapahtui eilen, kun ajoin mönkijällä ihan täysiä yhtä mutkaista ja mäkistä hiekkatietä pitkin, ja vastaan tulikin yhtäkkiä harvinainen ilmestys: AUTO! En ollut ollenkaan varautunut siihen, koska siellä ei juurikaan liiku autoja (ajelin myös keskellä tietä, jotta pystyin krossailemaan oikein antaumuksella). Onneksi se auto ajoi kuitenkin paljon hiljempaa ja muutenkin varovaisemmin kuin minä, joten ehdimme jarruttaa emmekä törmänneet. Tuli kuitenkin aika pitkät jarrutusjäljet mönkijästä, ja perä lähti heittämään ympyrää. Mutta ei käynyt mitään, ja jäi siihen lopulta kuitenkin vissiin monta metriä väliin.