Ke 9.2.2011

(Klo 23.19): Kävin tänään yhden kaverini kanssa Oopperassa katsomassa Robin Hoodin. Motiivimme oli pääasiassa se, että Tung esiintyy siinä yhtenä Robin Hoodin miehenä sekä hovinarrina ("Hei, siistit sukkahousut, Tung!" 😉 Se oli siis todella häikäisevää! Istuin ihan etupenkissä (totta kai), joten näin kaiken todella hyvin. Tung ilmestyi lavalle heti alussa. Teki mieli alkaa tyrkkiä kaikkia naapureita: "Hei, katsokaa kaikki, tossa on Tung!! Kai te näätte?? Tossa on Tung!!" Ja hetkeä myöhemmin: "Hei, mä tunnen ton kaverin, joka tekee noita voltteja!! Aika siistii settii, vai mitä??" "JESS!! Miten nopea ja täsmällinen teatteritaistelu!! Starting a WAAAAVE…. Starting a WAAAAVE!!!" ("Ai niin, tää on ooppera… Täällä ei ehkä tehdä aaltoja yleisössä. Dääm…" 😉

Muutenkin esitys oli mielestäni tosi hyvä, ja kaverinikin piti siitä. En tiedä mitään oopperasta, joten vaikeaa arvioida sen tarkemmin, mutta jotenkin kaikki tuntui niin hyvin harjoitellulta ja täsmälliseltä. Voin vain kuvitella, kuinka suuri työ tuon esityksen valmistelussa on ollut. Laulu oli tietenkin hienoa, mutta visuaalinen puoli näyttäytyi niin huikeana eturiviin, että useasti se varasti huomioni. Oli niin monta hauskaa hahmoa (mm. ne kaksi isoa koiraa), hienot kulissit ja monivivahteinen juoni, että musiikin hetkittäin tavallaan unohti. En tiedä, oliko se tarkoituskin. Siis että kaikki sopii luontevasti yhteen yhdeksi suureksi elämykseksi, josta laulu ei erotu mitenkään irrallisena. Anyway, se oli hienoa. Pitäisi varmaan harrastaa tällaisia tilaisuuksia useamminkin.   

Pe 4.2.2011

(Klo 22.59): Tänä viikonloppuna on Endo-sensein leiri Tikkurilassa. Endo-sensei (8. dan) opettaa aikidoa lajin kansainvälisellä päämajalla Aikikai Hombu Dojolla Tokiossa, omalla Saku dojollaan sekä leireillä ympäri maailmaa. Hän kuuluu kiistattomasti maailman tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin aikidomestareihin. Hänen opettajansa oli legendaarinen Yamaguchi-sensei, joka oli myös mm. Christian Tissier'n opettaja.

Teknisesti Endo-sensein tekeminen on samankaltaista kuin mitä esim. meidän seurassa tehdään. Suurin ero löytyy harjoittelutavasta: treenit ovat yleisesti ottaen temmoltaan jonkin verran rauhallisempia kuin meillä. Hän painottaa opetuksessaan vahvasti aikidon harmonisuutta sekä pehmeyttä ja rentoutta. Toisaalta hän kuitenkin puhuu kiinnostavasti myös mm. ajoitukseen, etäisyyteen ja hyökkäysten tarkkuuteen liittyvistä tärkeistä asioista. Onkin todella vaikuttavaa, kuinka taitavasti hänen tekniikassaan yhdistyvät terävyys, oikea ajoitus ja pehmeys. Kuitenkaan tekniikan muotojen eli katojen harjoittelu ei hänestä sinänsä ole olennaista. Tärkeintä on se vuorovaikutus, jota katojen kautta pystytään luomaan. Oppimisen kannalta tärkeintä on pystyä oppimaan toisen reaktioista: sekä hyvistä että huonoista iskuista pitäisi pystyä ottamaan opiksi. "Huonoista iskuista" pystyy oppimaan ainakin sen, että ei tee kenellekään toiselle mitään sellaista, mistä ei ole itse pitänyt.

Tekniikat ovat vain "yhteinen kieli", joka harjoittelijoiden tulee hallita, jotta varsinainen vuorovaikutus on mahdollista. Tekniikoiden lisäksi salilla tapahtuvaa vuorovaikutusta määrää muodollinen dojoetiketti, eli muodolliset käyttäytymissäännöt. Endo-sensei onkin hyvin tarkka näistä säännöistä. Treeneistä ei saisi myöhästyä, vaan paikalla salissa pitäisi olla jo kymmenkunta minuuttia ennen harjoitusten alkamista (ja jos myöhästyy, on tietyt kuviot, jotka pitää tehdä, ennen kuin voi tulla mukaan). Kumarrustekniikka on myös olennaista (liian nopea ja/tai korkea kumarrus on epäkunnioittava; selän pitää olla suora, jne.) kuten myös se, miten polviasennosta noustaan seisomaan. Olen oppinut Endo-senseiltä myös sen, että alkukumarrukseen kuuluva "onegaishimasu" ("tahdon harjoitella") sekä loppukumarruksiin kuuluva "arigato gozaimashita" ("kiitos paljon") täytyy kajauttaa ilmoille reippaasti ja kuuluvasti. FIILIKSELLÄ! Täytyy oikeasti tarkoittaa, mitä sanoo. Ennen kuin opin tämän Endo-senseiltä muutama vuosi sitten, "onegaishimasu" oli minulle lähinnä muodollinen sananparsi, joka piti aina sanoa treenien alussa. Opittuani huutamaan sen tunteella olen saanut siitä virtaa ja asennetta itse harjoitukseenkin. Samoin olen oppinut, että vaikka yhdessä aikidotreenissä tehdään varmasti kymmeniä kumarruksia, jokaisessa kumarruksessa pitää olla mieli mukana. Ne eivät ole vain tyhjiä kuvioita vaan olennainen osa harjoittelijoiden välistä vuorovaikutusta. Huolimaton kumarrus on epäkunnioittava harjoituskumppania kohtaan.

Tänään harjoittelimme jonkin verran kämmensyrjähyökkäyksiä (shomenia ja yokomenia). Se oli kiinnostavaa siinäkin mielessä, että juuri viime viikonloppuna Pascalin leirillä tehtiin paljon nimenomaan shomenuchia. (Tällä kertaa kädet eivät tulleet kipeiksi, koska harjoitteet tehtiin ilmaan.) Oikeanlainen hyökkäys on todella vaikea asia. Harjoittelimme tänään niin, että hyökkäys tuli etukädellä. Se oli kivaa vaihtelua, koska yleensähän aikidossa hyökätään takakädellä. On totta, että etukäden hyökkäykset ovat nopeampia kuin takakäden hyökkäykset. Tästä syystä vastaanottovaihekin on vaikeampi. Tuntui siltä, että yokomen-vastaanottoni eivät menneet tänään kovin hääppöisesti. Tein sekaisin hieman erilaisia vastaanottotapoja, eikä mikään niistä tuntunut onnistuvan kovin hyvin. Etäisyys on niin erilainen etukädellä hyökätessä, ja olen tottunut ottamaan aikidossa vastaan pääasiassa takakäden hyökkäyksiä.

Tekniikoina teimme tänään ikkyota, shihonagea ja iriminagea. Loppuajasta tehtiin pieni hetki suwariwazaakin (polvitekniikoita). Kaikkein mukavinta oli taas kerran se, että näin paljon vanhoja tuttuja ja pääsin treenaamaan heidän kanssaan. Harjoitukset eivät olleet fyysisesti kovin rankat, mutta tuli siinä jonkin verran liikuttua kuitenkin. Ihan hyvä fiilis oli koko ajan. On mukavaa olla vaihteeksi mukana leirillä, jossa ei ole itse järjestäjänä eikä tulkkina. NIIN paljon rennompaa.

Su 6.2.2011

(Klo 18.32): Eilinen oli pitkä päivä: ensin kahdet parin tunnin treenit ja heti perään dan-graduointi (eli mustien vöiden vyökoe), jossa olin yhtenä tuomarina. Aamupäivän treeneissä jatkettiin vielä samoja shomen- ja yokomen-harjoituksia, joita tehtiin perjantainakin. Lisäksi teimme mm. suwariwaza shomenuchi ikkyota. Vastaanotto oli erilainen kuin yleensä: sellainen symmetrinen käsien ojennus, jossa isku otettiin vastaan ainakin pääasiassa kämmenillä. Todella kiinnostavaa (joskaan en saanut sitä onnistumaan kovin hääppöisesti; onneksi opettaja kävi kuitenkin välillä antamassa hyviä neuvoja). Treenien lopuksi tehtiin melko pitkään jiywazaa eli vapaatekniikkaa. Treenasin pitkään Miran kanssa, ja sensei tuli jossain vaiheessa seuraamaan tekemistämme melko pitkäksi aikaa. Oli siis pakko tehdä ihan täysiä, ja aloimme lopulta olla kumpikin ihan finaalissa. ("Voisko toi jo vähitellen jatkaa matkaa…?")

Toisissa treeneissä tehtiin paljon kaikenlaisia kontaktiharjoituksia (työnnettiin toista olkapäistä, lantiosta, jne.) Loppuajasta tehtiin sitten taas jiywazaa. Minulla oli pari tosi innokasta paria, joiden kanssa oli mukava viskoa. Kokonaisuutena treeni oli kuitenkin rytmiltään melko rauhallinen, mikä sopi minulle sikäli ihan hyvin, että pian treenien jälkeen alkoi vyökoetilaisuus, jossa olin siis tuomaroimassa. Olisi ollut ikävää istuskella pöydän takana läpimärissä treenikamppeissa ties kuinka pitkään. Muut tuomarit olivat Mira ja Jussi. Tunsin tietenkin itseni ihan keltanokaksi heidän joukossaan; Jussi ja Mirahan ovat kumpikin aloittaneet aikidon jo 70-luvun alussa, jolloin en itse ollut vielä edes syntynyt. Mutta joskushan hekin ovat tuomarointinsa aloittaneet. Heidän seurassaan on hyvä aloittaa, koska siten pystyn koko ajan ottamaan heistä mallia. Tietenkin arvioinnissa käytin vain omaa harkintaani, koska sitä vartenhan tuomareita on kolme, että saadaan kolme toisistaan riippumatonta arviota kaikkien kokelaiden suorituksista. Kukin tuomari kirjoittaa paperiin arvionsa kustakin suorituksesta: 0 (hylätty), 1 (rajatapaus) ja 2 (hyväksytty). Lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, ketkä kaikki pääsevät kokeesta läpi.

Graduoinnin jälkeen alkoi illanvietto Mummola-nimisessä rafl
assa Tikkurilassa. Ruoka oli ihan hyvää, ja sitä oli riittävästi (*röyh!*). Ohjelmaa oli ehkä liiankin kanssa. Etenkin loppuajasta keskusteleminen oli hankalaa, koska koko ajan oli meneillään jokin seuraleikki tai musiikkiesitys. Varsinaista järjestettyä ohjelmaa ei ollut liikaa, ja se oli kyllä hauskaa ja tasokasta (Jarkko soitti kitaraa ja lauloi). Sen sijaan epävirallista ohjelmaa oli ihan loputtomasti, koska sensei oli tuonut mukanaan ryhmän japanilaisia oppilaitaan, jotka keksivät koko ajan kaikenlaista – suoraan sanottuna melko hölmöä – prokkista. Yksikin leikki oli sellainen, että yksi japanilaisista soitti pianoa, ja sillä aikaa pöydissä kiersi neonvärisestä loisteputkesta tehty rannerengas. Rengasta piti pyörittää sormen ympärillä (siten, että se ei pääse putoamaan eikä pysähtymään) ja siirtää sitten mahdollisimman pian vieressä istuvalle henkilölle. Jossakin vaiheessa musiikki sitten yllättäen loppui, ja rannerengas jäi jollekulle. Tämä onnekas henkilö sai sitten TIKKARIN ("oooooh!!!"), ja se oli sitten joka kerta aina hirveän hauskaa ja suuri ohjelmanumero. Olen ehkä huumorintajuton tiukkis, mutta minua kypsytti se leikki alusta lähtien. Mirakin jossain vaiheessa totesi hieman ärtyneenä: "Hemmetti, me jatketaan varmaan tätä leikkiä niin pitkään, että meillä kaikilla on tommonen tikkari…" Eikä hän kovin pahasti erehtynytkään. Sen jälkeen niitä neonvärisiä renkaita leviteltiin ympäriinsä. Istuin Miran, Jussin ja Tuulan kanssa samassa pöydässä. Pian meillä kaikilla oli niiden japanilaisten vieraiden mieliksi ranteessamme sellainen diskorengas. Katselimme toisiamme hieman kyllästyneinä ja toivoimme, että pääsisimme jo jatkamaa keskustelujamme. Turha toivo. Sen jälkeen alettiin nimittäin laulaa yhteislauluja: "Jos sun lysti on niin kädet yhteen lyö. Tum-tum…" Sitten sama japaniksi ja englanniksi. No joo. En kommentoi.

Nukuin viime yönä tosi huonosti. Tuntui melkein siltä kuin en olisi nukkunut juuri lainkaan. Olen ylipäänsä nukkunut viime aikoina jotenkin levottomasti. Luulen, että kävelen tällä hetkellä unissani, koska heräsin yksi yö sohvalta yöpaita päällä. Varpaat olivat ihan jäässä, ja selkää jomotti, koska nukuin jonkun epämääräisen möykyn päällä. Täytyy toivoa, etten jonakin yönä kävele unissani ulos kämpästäni. No, tuskin sentään. (Unissakävely on ilmeisesti perinnöllistä, ja faija oli kuulemma nuorempana unissakävelijä. Tänks vaan… #¤%&x…)

Aamulla tunsin itseni väsyneeksi, mutta treeneissä onneksi piristyin. Teimme suurimman osan aikaa erilaisia harjoitteita ushirowaza ryotedorista: nostettiin toisen käsiä takaapäin, ja toisen tehtävänä oli tuoda kädet lähelle omaa vartaloa eri tavoin (mutta aina siten, että kädet pysyivät rentoina). Harjoitteet olivat hyödyllisiä ja kiinnostavia, mutta aloin jossain vaiheessa odottaa, että siirtyisimme jo varsinaiseen tekniikkaharjoitteluun. Viimeiset puoli tuntia teimmekin sitten jiywazaa yhteen menoon. Se alkoi tuntua vähän turhankin pitkältä ajalta (alkoi vähän pitkästyttää niin pitkä rupeama, mutta minähän olenkin helposti pitkästyvää tyyppiä). Mutta ainakin tuli siis lopultakin riittävästi liikettä. Sensei myös otti minut jossain välissä kaikkien eteen heiteltäväkseen (olin varmaan taas kuin elefantti posliinikaupassa). Se ei kestänyt montaa minuuttia, mutta olin sen jälkeen ihan poikki. Se oli jotenkin niin intensiivistä.

Treenien jälkeen menimme vielä urheilutalon kahvilaan istuskelemaan joksikin aikaa. Olin oikein tyytyväinen tähän leiriin. Tuntui siltä, että leirin lopussa pystyin tekemään jiywazaa hieman rennommin, herkemmin ja luovemmin kuin ennen. Olen siis (ehkä) edistynyt hieman leirin aikana. Harmi, että en päässyt mukaan myös alkuviikosta järjestetylle dan-leirille (eli mustien vöiden leirille). Tulkki kertoi, että sensei oli kysellyt siellä: "Missä Mari on? Miksei Mari ole täällä??" Olisi tietenkin ollut kiva olla sielläkin mukana, mutta työmoraalini ei oikein sallinut sitä, että olisin heti uuden projektin alussa ottanut pari päivää vapaata keskellä viikkoa (Suomen Akatemia ei maksa minulle aikidon treenaamisesta vaan tutkimuksesta). Ja kun juuri viime viikonloppuna oli Pascalin leiri, niin onhan tässä tullut treenattuakin. 

Pe 28.1.2011

(Klo 16.50): Tänä viikonloppuna on Pascal Guilleminin (5. dan) leiri Lahdessa ja Helsingissä. Eino on hakenut hänet lentokentältä. Tapaan heidät kohta hotellilla, mistä sitten lähdemme kohti Lahtea.

(Klo 23.55 kotona): Treenit menivät tosi kivasti. Tunsin tosin itseni jotenkin hieman heikoksi. Ehkä laihdutuskuurini takia, vaikka olenkin periaatteessa pitänyt tämän päivän breikkiä siitä. Treenien alkupuoliskon käytimme lähinnä toistemme käsien hakkaamiseen: harjoittelimme shomenuchi-hyökkäystä (kämmensyrjäisku otsaan) oikeaoppisesti eli siten, että osumahetkellä käsi on voimakas ja jännittynyt, mutta sen jälkeen heti ihan rento. Hetken päästä jatkoimme samaa harjoitetta siten, että shomenuchi hyökkäyksen perään tehtiin vielä toinen hyökkäys vapaalla kädellä. Toinen hyökkäys oli chudan tsuki (nyrkkilyönti) kylkeen, ja torin tehtävänä oli yrittää tehdä shomenuchi-käteen ikkyo, ennen kuin uke ehti lyödä tsukin perille. Harjoite oli erittäin kiinnostava ja hyödyllinen. Sitä kuitenkin tehtiin aika pitkään, ja muutaman sopivan nasevan hitin jälkeen se alkoi tuntua melko epämiellyttävältä. Kaikkien kädet ovat varmaan huomenna ihan mustelmilla. Mutta no joo. Sellaista se on välillä. (Mutta jos huomenna tehdään uudestaan sitä samaa harjoitetta – niin kuin varmaan tehdään – saattaa tuntua aika karseelta käsissä… Mut semmosta se on.)

Treenien jälkimmäisen puoliskon teimme kotegaeshia. Pidän kotegaeshista tosi paljon, mutta sehän on yksi rankimmista tekniikoista. Teimme sitä jossain vaiheessa tosi pitkään yhteen menoon. Tuli tehtyä ihan sairaan monta kovaa ukemia suhteellisen nopealla temmolla. Loppuajasta aloin olla ihan puhki. Ihan kuin savaten tehotreeneissä! Aikidotreenit ovat toisinaan ihan yhtä rankkoja, ja yhtäjaksoinen rasitus voi kaiken lisäksi olla aikidossa paljon pitkäkestoisempi kuin niissä savatetreeneissä, joissa käyn. Ihan lopuksi teimme vielä sellaista vähän vapaampaa harjoittelua, jossa tori aloitti kotegaeshin, mutta jätti sen toisinaan kesken, mihin sitten uke reagoi tekemällä jatkohyökkäyksen jodan tsukilla (lyönti päähän). Treenien loputtua oli todellakin sellainen fiilis, että oli tehnyt jotakin. Menimme vielä treenien jälkeen pienellä porukalla syömään yhteen lahtelaiseen pizzeriaan.

Oli oikein mukava ilta. On kuitenkin ollut aika pitkä päivä tänään. Tunnen oloni tosi väsyneeksi, mutta ihan positiivisella tavalla.

La 29.1.2011

(Klo 23.34): Mun kädet on niinku IHAN mustelmilla! Tehtiin taas tänään aamupäivällä sitä shomenuchi-harjoitetta. Se on kyllä tosi hyödyllinen harjoite, mutta tuntui suhteellisen epämiellyttävältä käsissä. Lisäksi teimme aamupäivällä yodan tsukia. Se ei ottanut ollenkaan samalla tavalla käsiin, joten se tuntui aika rennolta. Huomasin, että savatesta on ollut hyötyä lyöntien kannalta. Toisaalta totesin myös, että aikidon kannalta olisi hyödyllistä harjoitella savatessa enemmän niin, että “väärä puoli” eli oikea puoli olisi edessä (eli niin, että vasen jäisi takakädeksi). Aikidossahan tsukit ovat lähes aika takakäden suoria, koska etäisyytemme on niin pitkä, että etukäden suoralla ei pitäisi ylettää. Minun pitäisi siis treenata enemmän savatessa niin, että vasenkin olisi takakätenä. Tällä hetkellä oikean käden suora on minulla takakätenä paljon vahvempi kuin vasen. Iltapäivällä teimme bokkenia ja sitten lähinnä maeryokatadoria, mikä oli sikäli kiinnostavaa, että sitä tehdään tosi harvoin. Fyysisesti treenit eivät mielestäni tänään olleet mitenkään kauhean rankat. Jaksoin ihan hyvin. Lähinnä loppuajasta alkoi tuntua siltä, että keskittymiskyky alkoi olla aika nollassa. On kuitenkin niin paljon kaikenlaista ajateltavaa tässä leiriä järjestäessä, ja jo pelkät treenitkin vaativat paljon keskittymistä.

Treenien jälkeen kävin ensin Pascalin kanssa saunassa tämän hotellissa (emme samaan aikaan vaan peräkkäin). Sen jälkeen menimme melko suurella porukalla syömään nepalilaiseen ravintolaan Kamppiin. Ihan kiva ilta.

Ma 31.1.2011

(Klo 22.36): Eiliset treenit olivat sikäli kevyemmät kuin leirin muut treenit, että silloin emme enää tehneet shomenuchia vaan menuchia, jolloin lyönti tulee alakautta, eikä käteen siksi tule samanlaista iskua. Teimme kiinnostavia tekniikoita: kokyonagea, pari erilaista taiataria, sankyota, jne. Lisäksi teimme jodan tsukista ainakin iriminagea. Loppuajasta oli vuorossa sellainen hyökkäys, jossa uke hyökkäsi suoraan edestä päin (ikään kuin kadulla kävellen) ja tarttui kuristamaan toria kaksin käsin. Siitä sitten tehtiin yksi sellainen leikkaus-kokyonage, jota tehdään useimmiten yokomenuchista. Se oli hauskaa vaihtelua. Viimeiset treenit menivät minusta tosi nopeasti, ja oli ihan rento fiilis treenata.

Leirin päätyttyä olin taas tosi väsynyt. Nukahdin saman tien päästyäni kotiin ja nukuin koko iltapäivän. Illallakin oli vielä tosi väsynyt olo, ja niin oli oikeastaan koko päivän tänään. Fyysisesti leiri ei ollut mitenkään erityisen rankka minusta (ainoastaan se perjantain treeni oli tosi rankka), mutta etenkin järjestäjänä ollessa leirit vaativat aina paljon keskittymistä ja erilaista käytännön asioiden hoitamista. Tuntuu myös siltä, että mitä pitempään olen treenannut aikidoa, sitä enemmän se herättää minussa ajatuksia. Sekä tatamilla että tatamin ulkopuolella. Eikä se aina välttämättä ole pelkästään hyvä asia, tai vähintäänkin se on uuvuttavaa. Omat ajatukseni uuvuttavat minua enemmän kuin mikään muu asia maailmassa. Oikeastaan mistään muusta en helposti väsykään.

Anyway, tajusin leirin palkitsevuuden kunnolla vasta tänään, kun vedin omia treenejämme Myllyssä. Teimme shomenuchia ja maeryokatadoria. Shomenuchi alkoi tuntua tosi kivalta. Käsiin hakkaamiseen alkoi tottua, ja hyökkäysharjoitteet alkoivat tuntua entistäkin hyödyllisemmiltä. Erityisesti se harjoite, jossa uke tekee shomenin perään chudan tsukin, ja tori yrittää tehdä ikkyon ennen kuin tsuki ehtii osua kylkeen, on mielestäni aivan erinomainen harjoite! Oppilaanikin selvästikin pitivät siitä ja saivat sen onnistumaan ihan hyvin. Maeryokatadorista teimme mm. koshinagea (lonkkaheittoa), ja sekin meni mielestäni tosi kivasti. Leiristä riittää meille varmasti ideoita pitkäksi aikaa.

Ti 1.2.2011

(Klo 15.10): Niin tuli vain mieleen, että kerroin tietysti Pascalillekin siitä meidän Your Move -videoprokkiksesta. Hänkin piti sitä aivan erinomaisena tilaisuutena päästä promoamaan aikidoa ja meidän seuraa! =) Vitsit, mut onhan se tietysti, jos sinne tapahtumaan tulee jotain 50000 nuorta!!! =))) Ja tietysti media paikalla, ja jälkikäteen pätkä levitykseen nettiin eri kanavien kautta. Tehdään siitä todellakin niin hyvä kuin pystytään. Sitä on sitten varmaan tosi kiva joskus vuosikymmenten jälkeen katsella kiikkustuolista! =)

Ke 26.1.2011

Vähänks siistii!! Siitä mun ja Juuson suunnittelemasta Kaisiksen-videosta ei tulekaan vain meidän seuran demo, vaan siitä tuleekin aikidon YOUR MOVE -video!!! JIHUU!!!! =))) Your Move on Nuoren Suomen, SLU:n sekä urheilun lajiliittojen yhteinen valtakunnallinen kampanja, jolla pyritään kannustamaan 13-19-vuotiaita nuoria liikkumaan. Myös aikido on tietenkin kampanjassa mukana. Kampanja huipentuu touko-kesäkuun vaihteessa Helsingissä järjestettävään suurtapahtumaan, jolloin Olympiastadionin ja Kampin Narinkkatorin ympäristöön tulee kerääntymään arviolta noin 50 000 nuorta! Kyseessä on vuoden 2011 suurin liikuntatapahtuma Suomessa.

Niin, eli siis alun perin minun ja Juuson oli tarkoitus pitää live-näytös suurtapahtumassa. Päädyimme kuitenkin ehdottamaan, että live-näytöksen sijaan voisimmekin tehdä videonäytöksen, kun meillä muutenkin on tämä videoprokkis meneillään. Järjestäjät pitivät ajatuksesta: videomme näytetään jättimäisillä screeneillä muutaman kerran tapahtuman aikana. JEE!! TÄÄ ON SIISTII!!! =)))) Näkyvyys ainakin on taattu! Tulikin tästä vähän paineita… Onneksi meillä on jo se laihis menossa… Aikataulukin menee vähän tiukemmaksi kuin olimme suunnitelleet, koska video pitäisi saada kuvattua jo huhtikuun lopussa (täytyy toivoa, ettei ole kauhee räntäsade just sillon…). Meidän täytynee myös vähän miettiä, mitä kaikkia alkuperäisistä ideoistamme voimme ottaa mukaan tähän Your Move -versioon… (Hmm… *viivaa joitakin juttuja yli listasta* ;;;-) Meillähän oli nimittäin mm. jotain sellaista suunnitteilla, että kun yleensä kaikissa leffoissa nainen monottaa miestä jalkojen väliin, niin tässä meidän innovatiivisessa ja tasa-arvoa korostavassa elokuvassa tämä tehdäänkin TOISIN PÄIN! =D (Veikkaisin, että esim. Christianilta tämä idea saisi kuitenkin arvion: "pas terrible pour l'image de l'aïkido…" Täh?!! 😉

Aikidon Your Move -mainokseen tulee kuulemma tämä kuva viime vuoden Juhlanäytöksestä. Siinä Tuuli heittää Juusoa ja minua "Aikido in action" show'mme lopussa.

To 27.1.2011

Mun ja Juuson mielestä tämä kuva olisi sopinut paremmin siihen mainokseen. (Siitä toisestahan on puolet pelkästään mun hanuria.) Saa nähdä, kumpi siihen lopulta tulee.

To 20.1.2011

Kaverini, Pia Lohikoski, on eduskuntavaaleissa ehdokkaana. Olen tuntenut Pian yli 20 vuotta ja tiedän, että hänessä jos kenessä on ainesta kansanedustajaksi! Mielestäni häntä kannattaa äänestää yli puoluerajojen, sillä hän ajaa asioita, jotka koskettavat kaikkia. Tässä joitakin katkelmia hänen kampanjasivuiltaan:

LAPSET: 

Vasemmistoliiton perhepoliittisen työryhmän puheenjohtaja Pia Lohikoski haluaa 20. marraskuuta vietettävän YK:n lapsen oikeuksien päivän tiimoilta muistuttaa, että kaikki lapset ovat yhtä arvokkaita.

Lasten oikeus yhdenvertaiseen kohteluun unohtuu perussuomalaisia myötäilevässä maahanmuuttokeskustelussa. Maahanmuuttajalapset ja kotimaisiin vähemmistöihin kuuluvat, esimerkiksi romanilapset, kohtaavat arkielämässään liian usein syrjintää ja ennakkoluuloja”, Lohikoski huomauttaa.

VANHUKSET:

Vanhukset eivät ole resurssirasite, loppusijoitustaan odottava menoerä kuntien talouskriisissä. Ikänaiset ovat uusintaneet ja hoitaneet työvoiman ja rakentaneet suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin. Vasemmistonaisten mielestä ikänaisten köyhyys on osoitus käsittämättömästä kiittämättömyydestä, sydämettömyydestä ja arvovajeesta.

NUORET:

Neljännes työvoimaan kuuluvista nuorista on ilman työtä. Uudellamaalla avoimia työpaikkoja oli syyskuussa tarjolla 11 000 ja näistä reilusti yli puolet oli määräaikaisia ja osa-aikaisia. Määräaikaisten ja osa-aikaisten töiden lisäksi työtä teetetään mitä epämääräisimmissä toimeksiantosuhteissa, joiden takia työntekijä tippuu usein sosiaaliturvaverkkojen ulkopuolelle.

Pätkätyömarkkinoiden armoilla elävät nuoret aikuiset pohtivat saavatko he koskaan haaveilemaansa vakituista työtä. Entä kuinka rahat riittävät pääkaupunkiseudun korkeisiin elinkustannuksiin, omaan asuntoon tai perheen perustamiseen?

Perusteettomat pätkä- ja vuokratyöt on lopetettava lakia ja valvontaa tiukentamalla. Lisäksi työttömyys- ja eläketurvan piiriin pääsemistä on helpotettava siten, etteivät erilaiset itsensä työllistäjät jää ilman turvaa ja takeita toimeentulosta.

Ketjutettuja määräaikaisia työsuhteita on erityisen paljon juuri julkisella sektorilla. Julkinen sektori työnantajana ei voi toimia tehokkaasti, kun sen täytyy koko ajan pyörittää määräaikaisten työsuhteiden karusellia ja perehdyttää uusia ihmisiä tehtäviin, joista edellinen palautettiin työttömyyskortistoon tai kierrätettiin eteenpäin toisiin tehtäviin. Julkisen sektorin tehokkuutta ja palveluiden laatua parannettaisiin siten, että pysyviä töitä ei enää pätkittäisi ja tarpeellinen sijaistyövoima olisi vakituisessa työsuhteessa.

TSEMPPIÄ PIA! =)

Lisätietoa Pian kampanjasta löytyy hänen nettisivuiltaan.

Ke 12.1.2011

Olen nyt 5. dan Aikikai, eli 5. asteen musta vyö aikidossa. Arvo myönnettiin 9.1.2011 Aikikai Hombu Dojolla, Tokiossa, järjestetyssä vuotuisessa Kagabi Biraki -seremoniassa, jossa myönnetään suositusten perusteella lajin korkeimmat kansainväliset mustat vyöt kaikkialle maailmaan. (Korkein vyökokeella suoritettavissa oleva arvo on 4. dan, jonka suoritin Ranskassa vuonna 2004.)

Vyöarvoani suositteli Christian Tissier shihan. Kiitos Christian!  

Lista tämän vuoden Kagabi Birakissa myönnetyistä vyöarvoista löytyy tästä. (Mukana listassa on myös joitakin alle 5. danin arvoja, koska myös alempia dan-arvoja on poikkeustapauksissa mahdollista saada pelkän suosituksen perusteella. Tuossa yhdessä listassa on käsittääkseni mukana koko maailman kaikki tällaiset poikkeustapaukset yhdeltä vuodelta, joten ei niitä niin kovin paljon kyllä ole.)

Huh! Tuntuupas hienolta, vaikka tämä ei suoranaisesti yllätyksenä tullutkaan (Christian nimittäin soitti minulle joskus syksyllä ja kyseli aikidopassini numeroa, osoitetta ym. muita tietojani, joita arvelin hänen tarvitsevan mahdollisesti juuri tätä tarkoitusta varten… =) En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tuntuu kuitenkin niin uskomattomalta.  

(Klo 23.45): Kuten jo aiemmin totesin, tämä vyöarvon korotus ei tullut minulle minään hirveän suurena yllätyksenä. (Myös Suomen Aikidoliiton teknisessä valiokunnassa asia oli ollut esillä, joten tiesin itse asiassa kyllä, että kyseistä vyöarvoa ehdotettaisiin minulle tämän vuoden Kagami Birakissa.) Mutta kuitenkin se, että loppujen lopuksi asia on selvä, tuntuu jotenkin uskomattomalta. Aika menee niin nopeasti, enkä oikein pysty käsittämään itseäni vielä niin edistyneeksi ja niin VANHAKSI, että voin olla jo 5. dan. Joskus teininä haaveilin mielessäni, että minusta tulisi jonakin päivänä 4. dan ja jopa 5. dan. Silloin naispuolisia 5. daneja ei ollut koko maailmassa kovin montaa (nyt heitä toki on jo jonkin verran). Monet tunnetut ammattilaiset (kuten Pascal ja Bruno) ovat 5. daneja, jne. Olenhan ollut 4. dan jo monta vuotta ja olen koko ajan toiminut aikidon parissa aktiivisesti, mutta silti. Että siis olen nyt 5. dan. En pysty uskomaan sitä todeksi. Se oli jonkinlainen lapsuuden unelma (oman aikidoseuran lisäksi), ja nyt se on toteutunut, jo tässä iässä. Mitäs ny???

Voisi kuvitella, että fiilisten pitäisi olla vain positiiviset. Yllättävää kyllä olen mennyt tänään henkisesti ihan laidasta laitaan. Ensin aamupäivällä olin ihan euforisessa tilassa. Sen jälkeen mielentilani oli ilmeisesti jotenkin herkistynyt, koska aloin jotenkin muuttua ihan vainoharhaiseksi kaikkien muiden asioiden suhteen. Aloin mennä negatiivisilla ylikierroksilla (aivan samaan tapaan kuin esim. väitöstilaisuuden ja Pekingin-näytöksen sukseen jälkeen). Aloin löytää itsestäni ja suorituksistani kaikenlaisia vikoja ja puutteita, jotka varmaan sinänsä ovat ihan todellisia, mutta joita ei välttämättä tarvitsisi palauttaa omaan mieleen juuri tällaisena päivänä. Olen kokenut tänään suurempaa riittämättömyyttä kuin minään päivänä pitkään aikaan.

Vedin illalla treenit omalla salilla ja olin aivan omissa maailmoissani. Keskittymiskykyni oli aivan poissa. Sama koski tietenkin työpäivää. Huonoin työpäivä aikoihin.

Treenien jälkeen tarjosin aikido-oppilailleni kuoharia ja limua. Oli ihan hyvä fiilis. Aloin tasoittua. Olen edelleen sama ihminen kuin ennenkin. Olen vain 5. dan aikidossa, ja aikidon ulkopuolella asialla ei ole merkitystä. Ei minun tarvitse olla yhtään sen parempi missään muissa asioissa. En ole 5. dan missään muussa kuin aikidossa. Enkä ole aikidossakaan yhtään sen parempi kuin ennen. Eikä minun TARVITSE olla yhtään sen parempi kuin ennen. Vyöarvoni on vain kohonnut. Se on vain ansio, jonka saavuttaminen jossain vaiheessa vain tapahtuu, kun kuluttaa tatamia riittävän pitkään. Vähän kuin väitöstilaisuus yliopistolla: kun tekee väitöskirjaa riittävän pitkään, jossain vaiheessa se valmistuu. Mutta sen jälkeen elämä jatkuu pitkälti samaan tapaan kuin ennenkin.

Näin sekavissa tunnelmissa siis tänään!

To 13.1.2011

(Klo 14.17): Nukuin viime yönä todella huonosti. Ensin valvoin tosi myöhään. Kuoharin juominen niin myöhään illalla ei ollut yöunien kannalta kovin hyvä idea (mutta muuten se oli kyllä hyvä idea!). Heräilin pitkin yötä, ja aamulla oli tosi väsynyt olo. Tunnen itseni hieman masentuneeksi. Aamupäivällä osallistuin suurlaitoksemme opetusseminaariin. Pidin siellä pienen puheenvuoron blogin ja wikin käytöstä opetuksessa. Etukäteen minusta tuntui jotenkin nololta yrittää pitää jotain esitystä tuollaisessa tilaisuudessa, jossa on paikalla salin täydeltä minua sata kertaa kokeneempia opettajia. Mutta lopulta tilanne oli mielestäni ihan ok: esitykseni linkittyi tavallaan erääseen Moodle-esitelmään, joten en joutunut pitämään mitään ihan irrallista esitystä. Lisäksi joku oli toivonut, että seminaarissa puhuttaisiin nimenomaan blogista ja wikistä, joten siinä mielessä esitykseni oli ihan perusteltu (kun kerran olen käyttänyt niitä opetuksessani jo jonkin aikaa; monet muut luultavasti eivät ole). Anyway, se meni mielestäni ihan ok. Tietenkin tällaiset kokemukset ovat aina hyödyllisiä, ja olen mielelläni mukana kaikenlaisessa. En vain TODELLAKAAN ole tänään ihan parhaimmillani. Esitykseni ajaksi sain kuitenkin skarpattua itseäni sen verran, että se meni mielestäni etenkin olosuhteisiin nähden ihan jees. Nyt pitäisi yrittää saada ajatukset kasaan ja keskittyä uuteen tutkimusaineistoon.

Pe 14.1.2011

(Klo 9.40): Tänään on jo paljon normaalimpi olo kuin eilen. Nukuin viime yönä ihan hyvin ja tänä aamuna vedin treenit normaalisti. Treeneissä sattui olemaan poikkeuksellisen paljon väkeä paikalla, mikä jotenkin piristi tunnelmaa. Tuntuu hassulta, että kuitenkin omassa mielessä ON hieman erilaista treenata aikidoa 5. danina kuin 4. danina, vaikka mikään sinänsä ei olekaan muuttunut.

Ei ole enää ollenkaan masentunut olo niin kuin eilen. Se oli ilmeisesti vain joku lyhytkestoinen euforiaa seurannut krapulatila.

Ma 10.1.2010

(Klo 23.18): Aloitin taas tänään laihiksen. Päätimme nimittäin Juuson kanssa, että pistämme lopultakin ensi kesänä sen meidän leffan purkkiin. Siis sen, jossa siirrämme Pekingin-näytöksen tekniikat Kaisaniemen puistoon. Aiotaan kuvata se joskus aamuyöllä, jotta saadaan olla rauhassa. Ideahan oli se, että meitsi on tällä kertaa se "pahis" (JIHUUUU!!!! =)))), joka hörhöilee puistossa (potkii pipo päässä jotain puuta, pomppii penkkien yli, jne.), ja Juuso on tummaan pukuun pukeutunut bisnesmies, joka kulkee salkku kädessä puiston läpi. Meitsi hyppää yhden ison kiven päältä Juuson kimppuun (täytyy vähän varoo polvii…) ja pöllii tältä salkun. Siitä alkaa sitten hillitön takaa-ajo ympäri puistoa: flengailaan lyhtypylväissä, tehdään ukemeita kasvi-istutusten yli, ja loppujen lopuksi tehdään se meidän bokken-setti oikeilla katana-miekoilla siinä suihkulähdealtaassa!! JOO!!! KIVAA!!! =)))) (Juuson pointti siitä, että "se vesi saattaa kyl olla aikamoista koleravettä", oli kieltämättä ihan hyvä; täytyy vähän varoa, ettei hirveesti niellä sitä kuravettä siinä samalla.) 

Anyway, tuota varten (ja muutenkin) täytyy yrittää päästä taas edes jonkinlaiseen kondikseen. Juuson polvivamma on parantunut, ja hänellä on taas kova vauhti päällä: kaveri aikoo tiputtaa peräti 14 kiloa kesään mennessä! Meitsi puolestaan aikoo tiputtaa 10 kiloa. Kevyesti lähtee!

Seuraan tässä blogimerkinnässä laihiksen etenemistä suhteessa tämän aamun painoon. Metodina on se, että yritän pitää koko ajan 500 kalorin päivävajetta.

• Ma 10.1: 00,00 kg
• Ti 11.1: -0,2
• Ke 12.1: -1,5
  • (Klo 7.47): Wohou! Aika kiva pudotus suhteessa eiliseen (1,3 kg)! Eilen oli aikidon aamutreenit, ja illalla olin vielä savaten tehotreeneissä. Arvasin, että viimeistään niissä tehotreeneissä kyllä paino putoaa! Oli ihan sikarankkaa taas.
• To 13.1: -2,1
• Pe 14.1: -1,5 (+0,6)
  • (Klo 6.34): Äh, sahausliike alkaa taas. Olin eilen illalla savatessa,  mutta silti jostain syystä paino on selvästi noussut eiliseen nähden.
• La 15.1: -1,8 (-0,3)
  • (Klo 10.10): Jess, suunta on taas oikea! Menin muuten eilen illalla joskus seitsemän aikaan "pienille torkuille". Heräsin tos kymmenen minuuttia sitten… Kevyet 15 tunnin yöunet! (Varmaan olisin nukkunut vielä pari tuntia, mutta kun täytyy tästä lähteä vetämään treenejä.)
• Ma 17.1: -3,7 (-1,9)
  • Oli kyllä yllättävän alhainen paino tänä aamuna. Luultavasti se on vain jotain nesteiden heittelyä, tms. En nimittäin todellakaan ansaitsisi tuollaista pudotusta tämän viikonlopun perusteella. Lauantaina oli kyllä ne parin tunnin treenit (joihin menin tyhjällä vatsalla siten, että en ollut syönyt mitään yli 16 tuntiin), mutta muuten en treenannut viikonloppuna lainkaan.
• Ti 18.1: -1,2 (+2,6)
  • (Klo 6.35): Hirvee heittely. Eilen ei päässyt treenaamaan ollenkaan, koska illalla oli Akatemiaklubi. Johtuu varmaan siitä.
• Ke 19.1: -1,1 (+0,1)
  • Täh?! Siis nyt tää laihis menee tosi surkeesti taas! Ei pysty tajuumaan: treenasin aamulla aikidoa ja illalla savatea (tehotreenit kaiken lisäks), ja siltikin paino on NOUSSU!
• To 20.1: -1,8 (-0,7)
  • No niin, taas ollaan menossa oikeeseen suuntaan.
• Pe 21.1: -1,8 (0,0)
  • (Klo 6.27): No höh, vedin ihan sairaan tiukkaa linjaa koko päivän eilen. Oli rankat savatetreenit, delasin nälkään koko illan, ja siltikin paino on pysynyt vain samana! Epäreilua.
• Ma 24.1: -1,1 (+0,7)
  • No just joo. Tää on turhauttavaa… Lauantaina oli kahden tunnin aikidotreenit ja eilen olin pari tuntia savatessa: ensin IHAN SIKARANKAT lihaskuntotreenit (siis ne treenit oli OIKEESTI vielä rankemmat ku ne "tehotreenit") ja sen jälkeen tunnin venyttelytreenit. Oli sen setin jälkeen koko loppupäivän jalat ihan voimattomat. Toisaalta syömispuolen kanssa en ole viikonloppuisin ollut kovin tarkka. Ja virallinen tavoitteeni on pudottaa 0,5 kg viikossa, joten siihen nähden olen kyllä ihan hyvin pysynyt tavoitteessa.
• Ti 25.1: -1,1 (0,0)
  • Siis täh?! Olin eilen niinku NIIN selkeesti miinuksen puolella kaloreissa! Ja silti paino on edelleen näin ylhäällä. Ei pysty tajuumaan. 
  • (Aamutreenien jälkeen): Aaaargh. Heti alkujumpassa tuntui siltä, että jaloissa ei ollut ollenkaan voimaa. Illalla oli treenit aika myöhään, eikä sen jälkeen voinut syödä juuri mitään. Aamulla sitten taas mentiin. Ilman aamupalaa tietysti, koska mullahan ei ole koskaan mitään ruokaa jääkaapissa. Jos olisin ostanut aamupalaa jo illalla, olisin vain syönyt ilta- ja aamupalan samalla kertaa (*röyh!*), eilisillan dieetti olisi mennyt pieleen, ja lopputulos olisi kuitenkin vain ollut se, että aamulla ei olisi ollut mitään syötävää.
• Ke 26.1: -1,3 (-0,2)
  • Ookoo, no kiva. Vihdoinkin taas vähän alaspäin.
• To 27.1: -1,8 (-0,5)
  • Jess! Vihdoinkin taas selkeä nykäisy alaspäin!
• Pe 28.1 – su 30.1: Pidän breikkiä laihiksesta Pascalin leirin takia. Piti aloittaa tankkaaminen jo eilen illalla, jotta en delaa niihin treeneihin viikonloppuna.
• Ti 1.2: -2,1 (-0,3)
• Ke 2.2: -2,6 (-0,5)
  • Jess! Kiva pudotus!
• To 3.2; -2,6 (0,0)
• Pe 4.2: -2,6 (0,0)
  • Ookoo… Jämähdysilmiö näköjään. Vaikka oli siis ihan järkyttävän rankat treenit eilen savatessa! Ja kolmen kuukauden päästä mun pitäis jo olla biitsikunnossa Melbournessa surffailemassa rantaleijonien keskellä…. ;;;-) *huokaus* (Ei ku ai niin, mähän lähdenkin sinne tutkijavaihtoon. 😉 
• La 5.2: -2,6 (0,0)
  • Jämähdysilmiö todellakin.
• Ke 9.2: -2,1 (+0,5)
  • No just joo… (#¤%&x…)
• To 10.2; -2,6 (-0,5)
  • Jess!!
• Pe 11.2: -2,6 (0,0)
  • Tähän samaan kohtaan nyt sit taas näköjään jämähdetään. Eilisilta meni kieltämättä yhen frendin kaa Kämpissä… Mut sitä ennen oli kyl tehotreenit.
• La 12.2: -3,0 (-0,4)
  • Jeeee!!!
• Ti 15.2: -3,0 (0,0)
• Ke 16.2: -3,7 (-0,7)
  • Jihuuuu!!!!!!!!!
• To 17.2: -3,0 (+0,7)
  • No höh.
• Ke 23.2: -4,4 (-1,4)
  • Täh?! En tajua ollenkaan, miten nyt on voinut paino pudota noin paljon. En ole treenannut viikkoon kuin yhden kerran (eilen aamulla), ja silti on paino pudonnut noin paljon. Ihan kummallista.
• To 24.2: -4,4 (0,0)
  • Jämähdys.
• Pe 25,2; -4,4 (0,0)
  • Jämähdys todellakin.

Su 26.12.2010

(Klo 22.54): Joulu on nyt vietetty (*röyh…*), ja on aika ryhtyä taas treenaamaan. Tuli kaiken lisäksi vietettyä tavallaan kaksi joulua: ensimmäinen varsinaisena aattoiltana Pauliinan kanssa porukoiden luona ja toinen joulupäivänä Pauliinan luona tämän lasten kanssa (koska lapset olivat isänsä luona aattona). Tänään on ollut jotenkin tosi raskas olo kropassa, joten tekee varmasti hyvää päästä liikkumaan. Ensimmäiset treenit saattavat tosin tuntua aika kamalilta. Nesteitä on kertynyt niin paljon, että hikoilen todennäköisesti ekoissa treeneissä kuin sika. (Mutta sen jälkeen onkin sitten varmaankin parempi olo.) Lisäksi olen tässä jo pari päivää kärsinyt salaperäisestä jalkasärystä. En tiedä ollenkaan, mistä se on tullut. Ristiselkäni on ollut tosi jumissa viime aikoina. Voi olla, että jalkasärky on vain siitä johtuvaa säteilykipua. Vaikee sanoo. Joka tapauksessa en usko, että se tulee häiritsemään pahemmin treenaamistani. Toivotaan vain, että lentoliikenne ei tällä kertaa pahemmin takkuile. Se saattaa kyllä olla aika paljon toivottu. No, huomennahan se selviää. Lähden reissuun heti aamusta.

Ma 27.12.2010

(Klo 8.07 Helsinki-Vantaan lentokentällä): Tähän asti matka on sujunut ihan ok. Jouduin heräämään tänään kuudelta, mutta yllättäen se ei tuntunutkaan mitenkään ihan hirveän kamalalta. Olen varmaankin nukkunut sen verran varastoon viime päivinä. Finskin baggage dropissa ei ollut kovin pitkä jono, mikä oli sekin vähän yllättävää. Viime vuonna samaan aikaan jono oli ihan järjetön. Sen sijaan negatiivinen yllätys oli se, että erikoismatkatavaroista täytyy nykyään Finskillä lentäessä maksaa 40 € per suunta!!! Täh?! Eli jouduin maksamaan sen verran, että sain asepussin messiin! Ja saman verran sitten paluumatkalla! Virkailija ehdotti, että hankkisin jatkoa ajatellen niin suuren kassin, että aseet mahtuisivat sinne. No joo… Eipä ole ihan helppoa, kun jo-kepin mitta on kuitenkin 128 cm. Christianin leireillähän kyllä useimmiten pärjää pelkällä puumiekalla eli bokkenilla (joka on selvästi jo-keppiä lyhyempi), mutta Bénézin leireillä sen varaan ei voi laskea. Catherine on kyllä sanonut, että voisin lainata hänen aseitaan Pariisissa käydessäni, mutta mielelläni en tekisi niin, koska vierailla aseilla treenaaminen voisi tuntua vähän oudolta (vähän sama kuin käyttäisi jonkun toisen tietokonetta duunissa). Lisäksi olisi vähän kiusallista, jos hajottaisi jonkun toisen välineet. (Ja erityisesti Bénézin leireillä se on aivan hyvin mahdollista – erityisesti, jos treenaa Michelin kanssa. Tilastojeni mukaan se on suunnilleen bokken per treenikerta silloin…)

Anyway, on kätevää, kun täällä Stadin kentällä on nykyään ilmainen langaton netti. Otin miniläppärini mukaan reissuun. Vielä on melkein tunti aikaa koneen lähtöön. Toivotaan, että lento ei ole myöhässä ja että perillä Pariisissa saan matkatavarani. Jos kaikki menee hyvin, ehdin vielä tänään iltapäivätreeneihin.

(Klo 19.27, Catherinen luona Pariisissa): Päivä meni oikeastaan tosi hyvin. Matkalla ei tapahtunut mitään kommelluksia: lento ei ollut lainkaan myöhässä, ja sain kaikki matkatavarani ihan normaalisti. Menin lentokentältä suoraan dojolle Vincennesiin. Ehdin käydä ennen treenejä pikaisesti syömässäkin, mikä oli kylläkin aika huono idea. Oli tosi ähky olo treenien alussa, ja jouduin vielä heti alkuun tenchinageen ukeksi. Ensimmäiset kovat ukemit tuntuivat raskailta, mutta kyllä se siitä vähitellen alkoi skulata. Teimme suurimman osan treenistä tenchinagea ja iriminagea, ja tenchinagea tehtiin vieläpä kovana (ja treenasin sitä yhden tosi kovakuntoisen tyypin kanssa). Ihan loppuun tehtiin erilaisia kokyonageja. Hikoilin enemmän kuin missään treeneissä moneen viikkoon, mutta en kuitenkaan ollut missään vaiheessa ihan delaamispisteessä, mikä oli yllättävää. Porukkaa ei ollut hirveän paljon, joten salissa oli tilaa heitellä kunnolla. Taso oli luonnollisestikin korkea. Oli kiva nähdä taas Bénéziä ja muita tuttuja.

Treenien jälkeen olo oli huomattavasti vetreämpi kuin esim. eilen. Jonkin verran on kyllä vieläkin kropassa nesteitä, joille pitäisi antaa kyytiä, ennen kuin treenaaminen voi olla kunnolla nautittavaa. No, huomenna on neljä tuntia treenejä, joten eiköhän se siitä…

Dojolta tulin sitten tänne Catherinen luo. Hän asuu Pariisin 12. kaupunginosassa, Félix-Ébouén aukion lähellä (Nationin ja Gare de Lyonin välissä). Sijainti on siis mitä mainioin. Täältä pääsee ykköslinjan metrolla nopeasti sekä Vincennesiin että ydinkeskustaan. Olen asunut tässä kämpässä useaan otteeseen pitkiä jaksoja (viimeksi vuonna 2005, jolloin olin melkein koko vuoden Pariisissa), joten tämä paikka on minulle melkein kuin toinen koti. En ollut nähnyt Catherinea vuoteen, mutta kun tässä äsken vaihdoin hänen kanssaan kuulumisia, tuntui heti siltä kuin olisimme nähneet toisemme vasta eilen. Tunnemme toisemme niin hyvin ja niin monen vuoden takaa. Olemme tutustuneet toisiimme aikidossa muistaakseni jo vuonna -93, jolloin kävin ensimmäistä kertaa Ranskassa. Catherine on 3. dan musta vyö aikidossa ja 1. dan musta vyö karatessa. Nykyään hän ei kuitenkaan polvivammansa takia treenaa enää kumpaakaan; hän on siirtynyt taijiihin, joka on rauhallisempaa ja ilmeisesti vähemmän rasittavaa polville.

Taidan vielä lähteä vähäksi aikaa kävelemään keskustaan. Suomessa ollessani en pahemmin harrasta kävelyä, mutta Pariisissa se on kyllä ihan must!

Ti 28.12.2010

(Klo 18.28): Tänään tunnelma oli selvästi arkisempi kuin eilen. Kävi v***ttamaan heti aamun bokken-treenissä. Yleisesti ottaenkaan en erityisemmin pidä Bénézin leirien bokken-treeneistä täällä Ranskassa, koska hän ei jostain syystä vedä säännöllisesti aseita omissa treeneissään eikä ole vetänyt enää tosi pitkään aikaan. Tietenkin hän on silti itse tosi hyvä aseissa, mutta ongelma on se, että monet hänen oppilaansa eivät ole (mutta kuitenkin LUULEVAT olevansa, totta kai). Ja toisin kuin Christianin leireillä, joilla voi valita yhden tosi hyvän parin ja treenata tämän kanssa koko tunnin, täällä on pakko vaihtaa paria vähän väliä. Treenasin aluksi Mounirin kanssa, ja se oli tosi jees (hän treenaa Christianin dojolla ja on tosi hyvä aseissa), mutta sitten jouduin treenaamaan yhden tosi huonon kanssa. Ärsyttävintä oli se, että hän yritti syyttää minua siitä, että homma ei sujunut. Aluksi en sanonut mitä&auml
;n, mutta lopulta alkoi ottaa niin paljon päähän, ja treenaaminen alkoi tuntua sen verran vaaralliselta, että oli pakko selittää hänelle oma näkemykseni tilanteesta. Yllättävää kyllä, hän ei yrittänyt väittää vastaan vaan suostui tekemään niin kuin ehdotin, ja kuten olin arvellutkin, sen jälkeen kaikki sujui hyvin. Hetken aikaa kaikki oli ok, mutta sitten jouduin treenaamaan yhden toisen hankalan tyypin kanssa. Hän oli kyllä teknisen tason puolesta tosi jees, mutta asenteeltaan hetkittäin ihan sietämätön (etenkin, kun olin jo valmiiksi huonolla tuulella sen edellisen parin takia): hillitön simputus ja höykytys alusta loppuun. Ihan järjetön pätemisen ja alistamisen tarve. Vitsit, että nousi taas perskarvat pystyyn (toverimme Markun osuvia sanoja lainatakseni ;-). Yritin niellä kaiken (sillä paskan nielemisen jalon taidon merkitystä konfliktitilanteiden välttämisessä ei sovi väheksyä) ja onnistuinkin pitämään pääni kiinni, mutta ilmeisesti nonverbaalinen viestintäni paljasti v*****kseni, koska huomasin sen tyypin hermostuvan ja ryhtyvän simputtamaan minua entistäkin enemmän. Päätin kuitenkin alistua hänen temppuihinsa, vaikka huomasin hänen tekniikassaan itse asiassa yllättävänkin paljon puutteita, joihin olisin voinut tarttua, jos vain olisin tahtonut… Tilanne meni ohi, ja loppujen lopuksi homma sujui ihan ok. Joka tapauksessa pakko todeta, että se oli kokonaisuutena todella v****mainen bokken-treeni. Ranska on maccho-maa. Ei mahda mitään.

Olisin jo bokken-treenin jälkeen ollut valmis häipymään vaikka kiertelemään museoita, tai jotain. Päätin kuitenkin jäädä treenaamaan, kun nyt kerran täällä ollaan. Tarvitsen ideoita omiin treeneihimme, ja toisaalta kroppani myös kaipaa liikuntaa. Oli hyvä idea jäädä, koska päivän aseettomat treenit sujuivat paljon paremmin. Hakeuduin tarkoituksella treenaamaan myös niiden bokken-treenissä kohtaamieni hankaliksi kokemieni tyyppien kanssa, ja sekin oli hyvä idea, koska tällä kertaa kaikki sujui hyvin. Usein olen vastaavissa tapauksissa noudattanut välttelystrategiaa, mutta yritän nykyään päästä eroon siitä tavasta – silläkin uhalla, että joutuisin kääntämään toisenkin posken. Ainakaan en siten ole pelkuri enkä liian ylpeä kohdatakseni ihmisiä.

Anyway, iltapäivätreenissä teimme ihan sikapitkään suwariwazaa. Se oli sinänsä ihan kivaa, mutta polveni tulivat siitä tosi kipeiksi. Erityisesti vasen polvi rasittui jotenkin tosi paljon. Oli pakko laittaa kipuvoidetta heti treenien jälkeen. Salissa on myös tosi kylmä. Olen siellä aina treenien ensimmäisen puoliskon ajan ihan umpijäässä. Ei ehkä mikään kaikkein rennoin mahdollinen tapa viettää lomaa, mutta meneehän se näinkin.

(Klo 22.29): Niin, ja kaiken lisäksi jäin tänään kaksi kertaa ukemin alle. Ekan kerran se kävi niin, että olin juuri tullut ukemista alas siten, että olin selälläni maassa, kun yksi tyyppi lensi täysiä päälleni. Onneksi sain kädet väliin, joten kantapäät kolisivat väin käsivarteeni (hirvee mustelma tuli…). Toinen kerta kävi siten, että yksi tyyppi lensi pehmeällä mae ukemilla päälleni viistosti takaapäin. Onneksi ei mennyt polvi sisään. Vitsit, kun jotkut eivät yhtään osaa katsoa, mihin heittävät.

Ke 29.12.2010

(Klo 21.00): Olipas taas aika rankka päivä. Bokken-treeni meni tällä kertaa hyvin, mutta se tuntui helkkarin pitkältä. Emme nimittäin tehneet lainkaan peruslyöntejä vaan aloimme heti tehdä paritekniikkaa. Lisäksi teimme KOKO treenin ajan kaikenlaisia pyyhkäisyjuttuja sun muita suoraviivaisia tekniikoita, joissa on tosi suuri riski saada bokken täysiä näpeille. Teimme mm. nelossarjaa, jossa shomen-shomen ja tsuki-tsuki tehdään putkeen jatkuvana liikkeenä siten, että puolessa minuutissa on about 30 mahdollisuutta saada bokken täysiä sormille tai jopa päähän, jos etäisyyden hallinta pettää jommaltakummalta. Minulla kävi kuitenkin tänään tosi hyvä mäihä parien kanssa, vaikka tänäänkin piti koko ajan vaihtaa paria. Pääsin koko ajan bokkenissa treenaamaan tosi hyvin. Loppuajasta vaihdoimme koko ajan tekniikkaa ja teimme koko ajan tosi vaativia juttuja, jotka vaativat paljon keskittymistä. Keskittymiskykyni alkoi mennä, ja alkoi tuntua siltä, että se bokken-treeni ei koskaan lopu. Anyway, toistoja tuli niin paljon, että tunsin edistyneeni vain sen yhden treenin aikana.

Aseettomissa treeneissä fiilis oli ihan ok. Otin tänään hieman erilaisen asenteen kuin eilen. Huomasin, että täällä on nykyään aivan normaali käytäntö jallittaa, jumittaa, mullittaa sekä tehdä vastatekniikoita sun muita temppuja. Siispä aloin itsekin pelata samaa peliä. Jos joku teki minulle jonkun tempun, otin sen vastaan ihan hyvillä mielin (koska yleensä – joskaan ei aina – siinä oli jotakin järkeä ja pystyin siksi itsekin oppimaan siitä jotakin), mutta seuraavassa vaiheessa aloin käyttää omaa mielikuvitustani ja tein jotakin vastaavaa. Loppujen lopuksi fiilis oli suunnilleen samanlainen kuin ala-asteella koulussa, kun otin poikien kanssa pieniä rentouttavia painiotteluita välitunneilla. Pistin itseni siihen moodiin ja lakkasin ajattelemasta syvällisesti. Ja homma toimi siten aivan erinomaisesti!! Useimmiten kundit olivat ensin vähän yllättyneitä, kun aloinkin vastata takaisin samalla mitalla, mutta sitten he vain hekottelivat tyytyväisinä ja tulivat hetken päästä taas suu hymyssä hakemaan minua treenikumppanikseen. Yksikin tyyppi alkoi yokomenuchi ikkyon PERUSmuodossa hyökätessään perääntyä vastaanottovaiheessa ja sen jälkeen takoa minua nyrkillä kylkeen (osoittaakseen, että olin liian kaukana). No miten HEMMETISSÄ mä teen sen perusmuodon vastaanoton oikein, jos toinen lähtee perääntymään?! (#¤%&x!) En kuitenkaan hermostunut lainkaan. Tartuin vain ihan tyynesti sitä kundia rinnuksista kiinni, nostin hieman ylöspäin ja siirsin parikyt senttiä eteenpäin. Sen jälkeen sain perusmuodon tehtyä ilman mitään ongelmia. Ja sen kaverin nyrkki heilui sen jälkeen huomattavasti vähemmän… =) Hetken päästä hän tuli innoissaan hakemaan minua uudestaan treenikumppanikseen. Lopulta jouduin suunnilleen jakamaan vuoronumeroita kaikille niille karpaaseille, joiden kanssa olin kertaalleen ottanut matsia ja jotka tulivat hetken päästä silmät välkkyen pyytämään lisää. Tunsin itseni vaaleaksi viikinkinaiseksi, joka heilui kaulimen ja paistinpannun kanssa gallialaisen äijälauman keskellä. Jotenkin tosi primitiivinen ilmapiiri. Mutta pääasia, että se oli ihan mukavaa. Aika ryydyttävä päivä kuitenkin. Tunnen itseni hieman väsyneeksi.

Voi olla, että ajattelen liikaa (Bénézi ainakin on sitä miel
tä; hänestä kaikki sujuisi paremmin, jos päähäni tehtäisiin reikä) ja otan ylipäänsä asiat liian vakavasti. Loppujen lopuksi aikidossa on ihan samanlaista kuin nyrkkeilykehässä: filosofisista ajatuksista ei ole mitään hyötyä sillä hetkellä, kun kaverin hanska heilahtaa. Pitää vain ottaa käyttöön kaikki mahdolliset fyysiset taidot ja ominaisuudet sekä tyhjentää mieli kaikista ajatuksista. Ei myöskään pidä olla turhan perfektionisti. Kaikki ei mene koko ajan täydellisesti. Itse asiassa aika harvoin. Suurimman osan aikaa kaikki tuntuu menevän enemmän tai vähemmän päin haitaria. Se on normaalia. Ja välttämättä oma vaikutelma ei vastaa toisten vaikutelmaa. Tänäänkin kuvittelin yhden kundin suhtautuvan minuun ylimielisesti ja halveksuvasti. Tuntui siltä, että hän vain testaili minua (niin kuin varmasti testailikin) ja että oma tekniikkani meni ihan päin mäntyä. Yritin kuitenkin parhaani. Jonkin ajan päästä se kundi puuskutti hiestä märkänä ja naama punaisena: "Sä olet TODELLA hyvä! Siis TODELLINEN luonnonlahjakkuus!!" Miehet… Ota nyt sitten niistä selvää… 😉 Ei pysty tajuumaan.

To 30.12.2010

(Klo 17.49): Bokken-treeni oli tänään huomattavasti coolimpi kuin eilen. Teimme lähinnä perus-Aikiken-liikkeitä. Aseettomat treenit puolestaan olivat tosi rankkoja. Aamupäivällä teimme aluksi ihan sikapitkään sitä yhtä katadori-menuchi kokyonagea, jossa uke pitää kontaktin, nousee uudestaan ylös ja hyökkää ushirowazaan. Ihan sairaan ryydyttävää. Treenasin kaiken lisäksi sen yhden toulouselaisen Christianin kanssa, ja hänellä on ihan JÄRKYTTÄVÄN hyvä kondis.  Meinasin delata. Olin jo siinä vaiheessa ihan hiestä märkä ja hengästynyt, ja treeniä oli vielä ties kuinka pitkään jäljellä. Aamupäivätreenit tuntuivat tosi pitkiltä. Fiilis oli kuitenkin ihan ok. Sen sijaan iltapäivällä yksi tyyppi alkoi todellakin käydä hermoilleni. Voi olla, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta alkoi kuitenkin ärsyttää ihan sikana. (Hän on yksi niistä tappelupukareista, joihin olen tämän leirin aikana törmännyt jo ties kuinka monta kertaa.) Ylipäänsä täällä vallitsee niin voimakas kilpailuhenkisyys ja valtapeli, että en nauti ilmapiiristä lainkaan. Joko pitäisi alistua tai sitten vastata takaisin samalla mitalla. Enkä kuitenkaan pidä siitäkään. Tahtoisin vain treenata rennossa ilmapiirissä tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Ei minulla ole mitään tarvetta yrittää todistaa olevani parempi kuin joku muu tai ylipäänsä tuoda sen kummemmin taitojani esille. Tahtoisin vain treenata parhaani mukaan sitä tekniikkaa, jota kulloinkin ollaan tekemässä. Samalla yritän tietenkin aina tuntea ja tarkkailla parini tekemistä ja samalla oppia siitä. Mutta kaikki ylimääräinen elvistely on todellakin mielestäni ihan hölmöä. Toivon todella, että omaan seuraamme ei koskaan synny tällaista ilmapiiriä. 

(Klo 23.15): Kävin Dominiquen kanssa syömässä yhdessä kasvisruokamestassa Latinalaiskorttelissa. Oli ihan mukavaa. Hänen kanssaan on aina kiva jutella. Puhuin hänen kanssaan leirin ilmapiiristä. Hän oli tosi yllättynyt kaikista niistä jutuista, joita minulle pelkästään tämän päivän aikana sattui (en jaksa tässä luetella kaikkea, mutta siis TOSI veemäisiä juttuja hetkittäin…) Hänelle ei kuulemma ole sattunut mitään vastaavaa tämän leirin aikana. Sen sijaan yksi nainen pukuhuoneessa alkoi ihan spontaanisti vuodattaa minulle sitä, kuinka hirveän kilpailuhenkinen tunnelma täällä hänestä on, ja kuinka se ahdisti häntä niin paljon, että hän ei kuulemma välttämättä edes tule enää näille leireille. En voinut kiistää mitään hänen kokemastaan. Totesin vain, että "ymmärrän hyvin". Harmi tietysti, mutta tunnelma ei minustakaan ole ollut hyvä tämän leirin aikana. Olen oppinut paljon ja saanut uusia ideoita jatkoa ajatellen, mutta hinta on niin kova, että täytyy vähän miettiä, miten tulen jatkossa toimimaan. Lomani meni kuitenkin kokonaan tähän. Maanantaina menen taas töihin, enkä tunne levänneeni yhtään koko viikolla. Olen ollut melkein yhtä ahdistunut kuin joskus muutama vuosi sitten, jolloin juoksin jatkuvasti näillä leireillä ympäriinsä. No, huomenna on viimeinen päivä täällä. Ehdin aamulla treenata pari tuntia. Täytyy ottaa se oppimisen kannalta; yritän vain kerätä mahdollisimman paljon ideoita omiin treeneihimme. Sitten kiiruhdan lentokentälle. Finskin suora lento Helsinkiin, ja sitten suoraan uudenvuoden pippaloihin Pauliinan luo. Odotan sitä innolla…

La 1.1.2011

(Klo 15.54): Vika bokken-treeni oli tosi kiva. Teimme tachidoria (eli vain hyökkääjällä oli ase, ja puolustautuja yritti ottaa sen pois erilaisilla tekniikoilla). En ollut tullut tehneeksi tachidoria pitkään aikaan, joten se oli tosi kiinnostavaa. Satuin kaiken lisäksi treenaamaan ainoastaan hyvien ja kivojen parien kanssa. Wohou!! =) Sen sijaan aseettomassa treenissä törmäsin yhteen urpoon, jolla oli hirveä pätemisen tarve ja/tai jotain issueita naisia kohtaan. No, ihan sama. Muuten treeni oli kiva. Treenasin pitkään kolmen porukassa vapaatekniikkaa Danielin ja Michelin kanssa. He ovat kummatkin ihan sairaan hyviä (leirin parhaat, tietenkin). Se oli tosi kivaa ja hyödyllistä, mutta hieman vaarallisen tuntuista, koska teimme koko ajan IHAN täysiä, eikä minulla ole mitään kontrollimahdollisuutta suhteessa heihin. He ovat niin paljon edistyneempiä ja myös fyysisesti vahvempia kuin minä. Lentelin koko ajan ympäriinsä kuin rätti ja toivoin parasta… Se oli joka tapauksessa tämän leirin antoisin sessio. Jopa Michel ja Daniel ottivat hetkittäin aika kovaa matsia keskenään. Olin aika yllättynyt siitä. En ollut kuvitellut, että joku uskaltaisi pistää kampoihin Danielille, mutta Michel uskalsi, ja siitä syntyi aika kova kamppailu. Homma muistutti kuitenkin koko ajan aikidoa. Sen sijaan meidän vieressä oli käynnissä oikein kunnon kukkotaistelu, jossa pari kundia tappeli keskenään kuin jossain vaparimatsissa.

Leiri oli siis kyllä teknisesti kiinnostava. Sain paljon ideoita omia treenejämme varten ja pääsin myös hyvin itse treenaamaan. Loppuajasta kropassa alkoi olla ihan hyvä fiilis, kun nesteitä oli haihtunut varmaan ainakin 2-3 kilon verran. Ilmapiiri oli kuitenkin suurimman osan aikaa sellainen, että en pitänyt siitä. Seuraavalla kerralla se ei tietenkään enää tulisi yllätyksenä, joten siihen olisi varmaankin helpompi suhtautua. Harmi vain, jos entinen ilmapiiri on mennyttä. Joka tapauksessa porukkakin on vaihtunut: vain harva niistä ihmisistä, joiden kanssa aikoinaan treenasin Ranskassa, ovat vi
elä aktiivisesti mukana. Esim. ne pari tosi ärsyttävää tapausta olivat minulle kummatkin ihan uusia tuttavuuksia.

Anyway, treeneistä suuntasin suoraan lentokentälle. Sieltä sitten suora lento Stadiin. Matka meni tosi hyvin. Lentokentällä oli tosi hiljaista, eikä jonoja ei ollut juurikaan. Illalla sitten oli uudenvuoden bileet Pauliinalla. Oli tosi hyvä fiilis bilettää tällaisen viikon jälkeen. Tänään olen lähinnä nukkunut ja pessyt pyykkiä. Aika väsynyt olo, mutta on kuitenkin hyvä fiilis, että tuli käytyä Pariisissa pitkästä aikaa. Olin alun perin suunnitellut pientä lomaa tähän heti perään; olin ajatellut lähteä Seattleen yhden vanhan kaverin luo vähän treenailemaan (kyseinen kaveri on nimittäin kung fu -opettaja) ja hengailemaan lomailumielessä. Mutta ei nyt sitten olekaan aikaa, koska uusi tutkijatohtoripestini alkaa heti maanantaina. No, joskus myöhemmin ehkä sitten.

(Klo 17.27): Unohdin mainita aikaisemmin, että Bénézin vitsit olivat tietenkin jälleen kerran yksi tosi piristävä juttu tällä leirillä. Ne kevensivät kummasti tunnelmaa. Tässä yksi esimerkki: Yhdellä kaverilla oli koko ajan väärä jalka edessä, ja Bénézi huomautti siitä hänelle jatkuvasti. Lopulta hän totesi: "Kuvitelkaa nyt, millaista olisi, jos tuo olisi TUHATJALKAINEN!!!" =DDDD

Ke 22.12.2010

(Klo 23.20): Vihdoinkin ehtii kirjoittaa. On ollut aika paljon kaikenlaista häppeninkiä tässä joulun alla.

Suurin uutinen on se, että alan tammikuun alusta lähtien työskennellä uudessa tutkimusprojektissa. Projektin nimi on "Kirjoitustulkkaus: prosessi, ymmärrettävyys ja teknologia", ja sitä rahoittaa Suomen Akatemia. Osa projektista toteutetaan HY:n nykykielten laitoksella (eli meillä). Hankkeessa avautui vähän aikaa sitten yksi kaksivuotinen tutkijatohtorin paikka. Päätin hakea paikkaa, koska aihepiiri vaikutti kiinnostavalta, ja koska kaipasin tutkijatohtoripaikkaa. (Olen tämän syksyn ollut apurahatutkijana ja tuntiopettajana. Eli lainsuojattomana. Tutkijatohtorina asemani on kaikin puolin paljon turvatumpi.) En oikeastaan ajatellut, että minulla olisi kovin hyvät mahdollisuudet kyseiseen paikkaan, koska kuvittelin, että joku muu sopisi minua paremmin tehtävän profiiliin. Päätin kuitenkin yrittää. Hakemuksen tein kiireessä edellisenä iltana ennen lähtöäni Zagrebiin. Parin päivän päästä sain kutsun haastatteluun. Haastattelukin oli jo varsin pian. Aluksi haastattelu ei tuntunut menevän erityisen hyvin. Muistan ajatelleeni mielessäni: "Vitsit, että tää haastattelu menee päin haitaria… No, mut kannatti tätäkin kuitenkin yrittää… Hmm, vitsit, että on taas IHAN törkee nälkä…" Ja sitten yhtäkkiä sainkin kuulla sopivani suorastaan täydellisesti tehtävän profiiliin. Sain paikan saman tien, ja sovimme, että aloitan heti tammikuun alussa. ("Ookoo, tämä selvä!") Olin sen jälkeen niin pyörällä päästä, että en edes kirjoittanut asiasta mitään tähän blogiin. (Eli siis TOSI vakava tilanne!) En todellakaan ollut kuvitellut, että minulla olisi realistisia mahiksia saada se paikka, ja olin matkan aikana olin jo melkein unohtanut koko hakemuksen, ja sitten yhtäkkiä oli jo haastattelu, jonka jälkeen olinkin jo saanut sen paikan. Ihan käsittämätöntä. Hankkeessa on mukana pääasiassa käännöstieteen ja tietojenkäsittelytieteen edustajia. Itse tutkin siinä samankaltaisia asioita kuin tähänkin asti: prosodiaa, nonverbaalia viestintää sekä puheen ja kirjoitetun kielen suhdetta lähinnä välimerkkien prosodisen tulkinnan näkökulmasta. Oikeastaan siis vain aineisto tulee olemaan minulle uutta.

Tietenkin jatkan tämän uuden hankkeen ohessa myös muita tutkimuksiani niin paljon kuin suinkin ehdin. AS-hankkeestahan minulta joka tapauksessa puuttuu vielä kokonaan ranskankielinen aineisto sekä kontrolliryhmäaineistot, eikä minulla ole niiden hankkimiseen vielä edes rahoitusta. Suomenkielisen AS-aineiston analyysit puolestaan ovat joka tapauksessa jo sen verran pitkällä, että pystyn työstämään niitä tämän hankkeen ohessa ihan riittävästi. Ja tämän parin vuoden aikana onnistun toivon mukaan saamaan rahoituksen ranskankielisen aineiston ja kontrolliryhmäaineistojen kokoamiseen, joten sen jälkeen on sitten taas sopiva hetki hypätä täysillä takaisin AS-hankkeeseen. Luulen, että joka tapauksessa tuo AS-hanke tulee olemaan minulle sellainen projekti, joka tulee jatkumaan eri muodoissa vielä pitkään. Lähdin liikkeelle ihan tyhjästä, ja koko ajan vain tulee lisää ideoita siitä, mitä kaikkea aineistosta voisikaan tutkia, ja miten hanketta voisi mahdollisesti joskus laajentaa.

Pe 24.12.2010

(Klo 0.06): Keskiviikkoiltana oli viimeiset treenit ennen joulua. Pidimme perinteiset "joulutreenit", mikä tarkoittaa sitä, että alkujumppa on tavallista rankempi ja erikoisempi (tällä kertaa vaikutteita mm. judosta ja junnuleireiltä…), ja sen jälkeen oppilaat saavat kukin vuorollaan näyttää jonkin tekniikan ja toimia sen jälkeen kyseisen tekniikan harjoittelun ajan ikään kuin treenien ohjaajana. Itse treenaan siinä muiden mukana. Treeneistä tulee tällä systeemillä väkisinkin aikamoista sillisalaattia, mikä on näin kertaluonteisesti silloin tällöin ihan piristävää. Ilmapiiri oli tälläkin kertaa mielestäni tosi hyvä. Loppuun teimme vielä pienen ukemi-maratonin. Keppitreeni jäi pois, ja sen tilalla pidettiin pieni napostelutuokio. Onnistuin kaatamaan limumukin pöytäliinalle. Tyypillistä… (kaikille meille, joilla on vain kolme vasenta kättä…) Seuraavan kerran treenaan maanantaina Pariisissa. Osallistun siellä välipäivinä Bénézin ohjaamalle "joululeirille".

Edellisessä blogimerkinnässäni kerroin suunnitelmistani aloittaa jonkinlaisen mahdollisimman yksinkertaisen aikidoon pohjautuvan katu-uskottavan itsepuolustussysteemin kehittämisen. Tuumasta toimeen. Olemme parin viime viikon aikana treenanneet jatkotason harjoituksissamme ns. aïkido défense -tekniikoita. Ne ovat mahdollisimman lyhyitä ja suoraviivaisia liikkeitä, jotka päättyvät (ehkä jossain määrin sovellettuun) aikidotekniikkaan, mutta alkavat mahdollisimman realistisesta tilanteesta. Hyökkäykset ovat erilaisia kuin aikidossa yleensä, mutta niiden vastaanottamiseen sovelletaan samankaltaisia periaatteita kuin aikidossa (lisäksi hyödynnetään muista lajeista lainattuja periaatteita). Asennot ovat myös pääsääntöisesti erilaisia kuin aikidon tavanomaisissa treenitilanteissa; tässä systeemissä ei nimittäin pyritä siihen, että oltaisiin koko ajan selkä suorassa ja matalassa asennossa vaan pikemminkin nyrkkeilytyyppisessä asennossa, jossa päätä pyritään koko ajan suojaamaan ja vastustajalle annetaan vartalosta mahdollisimman pieni osumapinta-ala. Näiden tekniikoiden harjoittelu on ollut tosi kiinnostavaa ja virkistävää vaihtelua. Systeemi kulkee siis meillä täysin varsinaisen aikidon rinnalla. Emme sekoita näitä kahta toisiinsa, koska tahdomme pitää varsinaisen lajitreenaamisemme puhtaana. Vedän taas keväällä leirin Norrköpingissä ja ajattelin, että voisin vetää siellä kokeeksi myös näitä aïkido défense -tekniikoita.

Olen edelleen käynyt myös savatessa ja olen viihtynyt siellä tosi hyvin. Olin mukana seuran pikkujouluissakin. Aikido- ja savatetreenien lisäksi aika on kulunut lähinnä töiden parissa. Sain tällä viikolla AS-hankkeeseeni liittyvät havaintokokeet tehtyä loppuun: Tung kävi maanantaina tekemässä testin, ja hän olikin (tällä erää) viimeinen tarvitsemani koehenkilö. En ole vielä ehtinyt lainkaan analysoida tuloksia. Se tulee olemaan suurehko työ, mutta pyrin tekemään sen kevään aikana uuden tutkimushankkeen ohessa. Opetus päättyi viime viikolla kurssien loppukuulusteluihin. Tällä viikolla sain koko tenttivuoren korjattua. Nyt voin siis hyvällä omallatunnolla pitää vähän breikki&au
ml;. Torstaina olinkin jo lomalla: aloitin päivän käymällällä hieronnassa ja suuntasin sen jälkeen Stockalle joululahjaostoksille ja muutenkin vähän shoppailemaan. En pidä lainkaan ahtaista ja meluisista tavarataloista. Olinkin muutaman tunnin shoppailun jälkeen niin uuvuksissa, että nukuin yli kolmen tunnin päiväunet. Illalla piti vielä pakata lahjat ja valmistella hieman ensi viikon Pariisin-matkaa. Nyt olen valmis viettämään rauhassa joulua. Kaivattu lepohetki odottaa.

Hyvää joulua kaikille! =) 

Ti 7.12.2010

(Klo 23.10 kotona Kalliossa): Hemmetti, että on näköjään kaikenlaista porukkaa liikkeellä täällä Kalliossa. Pitäisi vissiin olla vähän varovaisempi. Seisoin nimittäin tänään vähän ennen seitsemää illalla Sörkän ratikkapysäkillä. Liikenne oli ihan sekaisin. Olin matkalla työporukan pikkujouluihin Töölöön ja jouduin odottamaan kasin ratikkaa puolisen tuntia. Siinä odotellessani naputtelin aikani kuluksi yhtä tekstiviestiä. Yhtäkkiä joku huumehörhö tuli sönköttämään minulle jotakin. En saanut hänen puheestaan juuri mitään selvää, mutta ilmeisesti hän yritti tiedustella minulta jotakin ratikkaliikenteen poikkeusreitteihin liittyen. Ensinnäkään en ollut varma, mitä hän tarkalleen ottaen yritti kysyä, toisekseen en oikein tiennyt mitään niistä poikkeusreiteistä. Lopputulos oli se, että en osannut oikein auttaa häntä. Se ilmeisesti loukkasi jotenkin hänen egoaan, ja hän päätti siksi lyödä minua päähän. (Lisäksi hän tietenkin haukkui minua vitun idiootiksi, jne., mutta se ei haittannut minua lainkaan. Tunne oli joka tapauksessa molemminpuolinen.) Olin juuri ehtinyt liikkua hieman sivummalle, mutta hän lähti perääni ja hyökkäsi kimppuuni puolittain takaapäin. Kuulin hänen örisevän jotakin takanani ja ehdin osittain kääntyä häntä kohti. Minulla oli kuitenkin edelleen kännykkä käsissä, joten en ehtinyt saada kättä väliin (jotenkin sitä ei kuitenkaan ihan helposti tiputa kännykkää maahan, vaikka joutuisi hyökkäyksen kohteeksi). Kerkesin kuitenkin väistää lyöntiä hieman takaviistoon. Sain osuman silmäkulmaan, mutta lyönti ei ollut kovin voimakas (enemmän kuin pelkkä hipaisu kuitenkin; noin tunnin verran tunsin lyönnin kohdan pärstässäni pienenä jomotuksena). Mietin hetken, pitäisikö lyödä takaisin, mutta en ehtinyt tehdä mitään, kun yksi sivullinen (sellainen isokokoinen mies) tuli väliin ja vei sen hyökkääjän maihin.

Mitään pahempaa ei siis käynyt, mutta aika yllättävä tilanne oli kyllä. Tein virheen ainakin siinä, että en heti pistänyt sitä kännykkää pois. Olisi ilman muuta pitänyt jättää se tekstari kesken ja pistää puhelin takaisin kassiin. Täten käteni olisivat olleet vapaat ja olisin pystynyt keskittymään tilanteeseen paremmin. Nyt yritin vain ignoroida hänet ja olin siksi vain osittain mukana tilanteessa. En arvannut, että hän ryhtyisi väkivaltaiseksi. Mutta näköjään sekin on mahdollista tuollaisessa tilanteessa. Jos käteni olisivat olleet vapaat ja olisin ollut keskittynyt tilanteeseen, hän ei kyllä olisi päässyt osumaan minuun. Olisi pitänyt heti valmistautua puolustautumaan ja katsoa, että sillä tyypillä ei ollut mitään käsissä. (En tsekannut sitäkään, joten lopulta hän olisi voinut lyödä minua vaikka veitsellä tai pullolla.) Näin jälkikäteen pystyn heti keksimään monta erilaista tapaa, miten olisin voinut ottaa sen hyökkäyksen vastaan ja iskeä takaisin. Vaarana olisi tietysti ollut se, että se tyyppi olisi kaatunut ja lyönyt päänsä. Ja siis todellakin otin tämän huomioon siinä tilanteessa! Siksi epäröin hetken enkä lyönyt takaisin tai yrittänyt kaataa häntä, vaikka hän oli juuri lyönyt minua päähän. Ajattelin, että yhden pienen lyönnin voi kai ottaa vastaan ilman, että iskee takaisin, jos siten pystyy välttämään tappelun ja sitä seuraavat selvittelyt (mahdolliset poliisikuulustelut, jne., jos sille hörhölle olisi käynyt jotain pahempaa). Seuraavaan hyökkäykseen olisi jo ollut pakko reagoida, ja siitä olisi todennäköisesti seurannut ihan kunnon tappelu. Huumehörhöthän eivät yleensä edes tunne juurikaan kipua. Mutta seuraavaa hyökkäystä ei siis enää tullut, koska se yksi sivullinen puuttui tilanteeseen ja kaatoi sen urpon maahan.

En ole tähän mennessä ollut kovin kiinnostunut mistään katutappelutilanteisiin sopivista tekniikoista. Olen ollut kiinnostuneempi mahdollisimman teknisestä ja liikkuvasta aikidosta (ja muista kamppailulajeista), jossa käytännön itsepuolustus ei ole ollut läheskään ensimmäinen prioriteetti. Meidän aikidoseurassa teknisyys, liikunnallisuus ja aikidon filosofian mukainen harmonia ovat olleet – ja tulevat olemaan jatkossakin – paljon keskeisempiä arvoja. Siltikin tajusin tänään, että meidän kannattaisi myös kehittää "varsinaisen aikidon" rinnalle joku mahdollisimman yksinkertainen, puhtaasti itsepuolustuksellinen järjestelmä. Vähän samaan tyyliin, kun urheilusavaten rinnalla kulkee savate défense, joka on keskittynyt nimenomaan katutappelutilanteisiin. Se pyrkii tarjoamaan mahdollisimman yksinkertaisia ja toimivia keinoja selvitä yleisimmistä katutappelutilanteista. Jos aikidoa vähän yhdisteltäisiin muihin lajeihin ja käytännön maalaisjärkeen (hypoteettis-filosofisen teoretisointijärjen sijaan), tuloksena saattaisi olla varsin näppärä itsepuolustusjärjestelmä, jossa kuitenkin voitaisiin mahdollisesti ottaa jotenkin huomioon myös se, että etenkään jos hyökkääjällä ei ole asetta, ei ole toivottavaa, että hän lyö takaraivonsa täysiä betonikorokkeeseen. Eli että vastustajaa kuitenkin pyrittäisiin vahingoittamaan vain sen verran, kun on ihan pakko. Täytyy miettiä tätä. Hyökkäyksen kohteeksi joutuminen kadulla on todellisuutta, johon kuka tahansa meistä voi joutua koska tahansa. Meidän täytyy valmistautua kohtaamaan tämä todellisuus.