Su 1.6.2008

Ystäväni Kallen sisko, Marika Mikkola, voitti juuri SM-kultaa suunnistuksessa. Onneksi olkoon Marika! (Pikkujuttu tietysti entiselle maailmanmestarille, mutta kuitenkin… 😉

Olen XXXV Kielitieteen päivillä Vaasassa 22.-24.5.2008. Pidän tapahtumassa esitelmän aiheesta "Sävelkorkeuden muutos seuraavan puhujan valintamekanismina interaktiivisessa TV-ohjelmassa".

Su 25.5.2008

Palasin eilen Vaasasta Kielitieteen päiviltä. Reissu oli kaikin puolin ihan onnistunut. Tärkein päämääräni, eli tuttujen tapaaminen, toteutui loistavasti. Kielitieteen päivät onkin siinä mielessä hieno tapahtuma, että se kokoaa yhteen porukkaa kaikilta kielitieteen aloita. Erityisen paljon paikalla oli nuoria tutkijoita, joista monia olin tavannut aiemmin mm. Langnetin ja SKY:n tapahtumissa. Matkustin yhdessä fennistikollegani Aino Koiviston kanssa. Pidin Ainon kanssa tammikuussa Keskusteluntutkimuksen päivillä yhteisesitelmän. Tällä kertaa emme esitelmöineet yhdessä vaan (sattumalta) peräkkäin. Aino puhui 'mutta'-loppuisista vuoroista. Hänen esitelmänsä oli mielestäni tosi mielenkiintoinen ja korkeatasoinen. Pidin myös muiden keskusteluntutkijoiden esitelmistä (esim. Kimmo Svinhufvudin esitelmä, joka käsitteli graduseminaarien opponointitilanteita, oli mielestäni oikein kiinnostava). 

Plenaristeina olivat Christian Kock (Kööpenhaminan yliopistosta) ja Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (Helsingin kauppakorkeakoululta). Heidän esitelmänsä käsittelivät tapahtuman teemaa, retoriikkaa. Kockin esitelmä meni minulta pitkälti ohi siitä syystä, että toimin itse sektiopuheenjohtajana heti kyseisen plenaarin jälkeen, ja tunsin pakottavaa tarvetta lukea sektioni esiintyjien abstrakteja läpi koko plenaarin ajan. Kakkuri-Knuuttilan esitelmää pystyin seuraamaan selvästi paremmin (oma esitelmäni oli melkein heti sen jälkeen, mutta ei se siinä vaiheessa haitannut minua yhtään). Kakkuri-Knuuttila käytti mielestäni kiinnostavalla tavalla retoriikan logos, pathos ja ethos -käsitteitä tieteellisen kirjoittamisen prosessin kuvaamiseen.

Yksi tapahtuman suurimpia anteja omalta osaltani oli ensimmäinen sektiopuheenjohtajuuteni. Sektio oli heti perjantaiaamuna, joten en ehtinyt jännittää sitä kuin plenaarin ajan, mikä oli ehkä hyvä. Tilanne meni mielestäni kaikin puolin hyvin. Esitelmät olivat kiinnostavia ja keskustelu vireää. Innostuin itsekin kommentoimaan esitelmiä. Jälkikäteen ajattelin, että saatoin ehkä olla jopa hieman yli-innokas… Puheenjohtajanhan pitäisi kai olla diskreetti ja huomaamaton hahmo jossain salin perällä. En varmaan ollut kovin huomaamaton, joo… Hetkittäin keskustelujen aikana tuntui siltä, että joka toisen sanan sanoin minä (noin 10 tavua / sek -puhenopeudella), ja ainakin henkisesti eläydyin tilanteeseen niin vahvasti, että juoksin suunnilleen seiniä pitkin ympäri salia. Ja siis se niiden eriväristen aikalappujen heilutteleminen oli ihan SAIRAAN kivaa!!! =)))) Sektio liittyi sisällöltään väljästi fonetiikkaan. Kaikki esitelmät olivat mielestäni oikein mielenkiintoisia ja kovatasoisia. Puheenjohtajana minun oli pakko keskittyä niihin koko ajan kunnolla, mistä syystä myös sain niistä sisällöllisesti maksimaalisen hyödyn. Hieno juttu siis kaikin puolin! 

Oma esitelmäni käsitteli Goldbergin sävelkorkeuden muutosmekanismin käyttöä seuraavan puhujan valintamekanismina CULT-nimisessä interaktiivisessa TV-ohjelmassa, jossa ranskalaiset nuoret keskustelevat ohjelman juontajien ja studiovieraiden kanssa web-kameroiden välityksellä erilaisista informaatioteknologiaan ja mediaan liittyvistä ilmiöistä nuorten elämän näkökulmasta. Esittelin omaa osuuttani tutkimuksesta, jota teen yhteistyössä erään ranskalaisen tutkijan, Dimitri Voilmyn, kanssa. Dimitri on mediapuheen multimodaaliseen käsittelyyn erikoistunut keskusteluntutkija, joka työskentelee TELECOM ParisTech -nimisessä insinöörikorkeakoulussa Pariisissa ja Nizzassa. Tutustuin häneen viime kesänä Québecissä pidetyssä Le français parlé des médias 2 -kollokviossa. Hankkeemme päämääränä on karkeasti tiivistettynä osoittaa, että Goldbergin alun perin vuonna 1978 esittämä amplitude shift mechanism toimii myös seuraavan puhujan valintaa helpottavana prosodisena keinona. Minun kiinnostukseni kohteena on erityisesti ilmiön prosodinen puoli (sen liittyminen muihin ranskan intonaatiokontuureihin, jne.). Dimitri puolestaan hoitaa tutkimuksen multimodaalisen ja mediatutkimuksellisen puolen. Dimitri on pitänyt aiheesta jo monta esitelmää, ja koko idea oli alun perin hänen. On siis hyvä, että lopulta minäkin puhuin aiheesta jossakin ja voin nyt myös raportoida hänelle alustavia tuloksiani.

Perjantaina sektiopuheenjohtajuuteni jälkeen hengailin koko loppupäivän SKY Journal -kollegani, Kolehmaisen Leenan, kanssa SKY:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa käsiteltiin lyhyiden alustusten kautta erilaisia nuorten tutkijoiden elämää koskevia teemoja. Tilaisuus oli mielestäni todella onnistunut, vaikka osallistujia ei ollutkaan kovin paljon. Erityisen paljon pidin (entisen SKY Journal -kollegani) Jouni Rostilan alustuksesta, joka koski vastaväitelleiden postdokkien arkea. Hänen puheenvuoronsa todella ravisteli minua ja sai pahimmissa masennukseni syövereissä kokemani tunteet taas hetkeksi heräämään henkiin: akateemisia työpaikkoja on käytännössä mahdotonta saada, vaikka tekisi kuinka paljon töitä, ja muilla työmarkkinoilla (mm. kouluissa) filosofian tohtorin tutkintoa pidetään lähinnä vakavasti invalidisoivana vammana (paitsi ehkä joissakin äärimmäisen harvinaisissa paikoissa, joihin tohtorit ovat jo onnistuneet "soluttautumaan", mutta niihinkin pääsee yleensä lähinnä suhteilla). Muistakaamme siis vanha tuiralainen sanonta: ”Rinta rottingilla kohti uusia nöyryytyksiä!”.

Tapahtuman ohjelmaan sisältyi myös Vaasan kaupungin vastaanotto Kuntsin modernin taiteen museossa sekä illanvietto Strampen-nimisessä paikassa. Kumpikin tilaisuus oli mielestäni tosi mukava. Juttelin niissä lähinnä UFY-kaverini Marianna Hintikan ja SKY Journal -kollegani Heli Tissarin kanssa. He ovat kumpikin HY:n anglisteja. Aivan loistavaa juttuseuraa! Myös pitkät junamatkat Vaasaan ja takaisin olivat sosiaalisesti antoisia. Erityisesti paluumatkalla ravintolavaunu oli täynnä iloisia kielitieteilijöitä. Juttelin paljon mm. Langnetin koordinaattorin, Vanhatalon Ullan, kanssa. Hänellä on paljon tosi kiinnostavia mielipiteitä. Juttelimme mm. erilaisista postdokkailuun liittyvistä ongelmista ja näkökulmista.

Olen nyrkkeilyleirillä Kisakeskuksessa, Fiskarsissa, 17.-18.5.2008. Leirin järjestää Helsingin Nyrkkeilyseura ry (HNS).

Su 18.5.2008

Nyrkkeilyleiri Kisakeskuksessa meni oikein mukavasti. Oli tosi mukavaa vaihtelua viettää viikonloppu nyrkkeilyn parissa. Yhteishenki nyrkkeilyseurassamme on mielestäni aivan erinomainen, ja harjoitukset ovat aina tosi hyviä. Itseni kannalta nyrkkeilytreenit ovat tosi hyödyllisiä, koska niissä sekä kamppailutilanne, tekniikka että fyysinen rasitus ovat aivan erilaisia kuin aikidossa. Nyrkkeily ja aikido täydentävät mielestäni todella hyvin toisiaan. Nyrkkeilytreeneissä liikutaan myös aina tosi monipuolisesti: tänäkin viikonloppuna treeneihin sisältyi tekniikka- ja sparriharjoitusten lisäksi mm. kuntopiiriharjoittelua (hyppynarua ym. pomppimista, pistareita, säkkiä, jumppaliikkeitä, jne.) sekä pallopelejä (fudista, lentistä ja korista). Aika kului todella nopeasti, ja opin paljon. Sain Vesalta, Penalta ja Ristolta tosi hyviä neuvoja, joiden avulla pystyn toivon mukaan hiomaan tekniikkaani ja liikkumistani. Lauantaina tuli myös otettua paljon sparria, ja tuntui siltä, että pystyin siten edistymään siinäkin vähän. Jaksoin yllättävän hyvin, eikä mitään loukkaantumisia sattunut (muutaman kerran sparrissa kävelin luonnollisestikin suoraan nyrkkiin, mutta sehän kuuluu asiaan, eikä minuun kertaakaan sattunut juurikaan).

Harjoitusten lisäksi tärkeä aspekti viikonlopussa oli sosiaalinen puoli: olimme kaikki majoittuneet samaan paikkaan, söimme yhdessä, menimme paikan päälle kimppakyydillä, jne. Yhteishenki oli mielestäni todella hyvä, ja esim. ruokapöydässä käydyt keskustelut olivat vireitä ja mielenkiintoisia. Tuntui siltä, että kaikki tulivat tosi hyvin toimeen keskenään ja olivat "yhtä porukkaa". Ilmapiiri oli rento, tuttavallinen ja tasapuolinen (ja lisäksi tietenkin reipas ja urheilullinen). Se oli hienoa. Aivan loistavasti järjestetty juttu siis, Vesa ja Kirsi! =) Täytyy ehdottomasti mennä mukaan vastaaviin tapahtumiin jatkossakin. Olen todella tyytyväinen, että keksin nyrkkeilyharrastuksen ja että satuin vieläpä osumaan nimenomaan tuohon porukkaan.

Viikonlopusta voisi hyvin kirjoittaa tähän paljon pitemminkin, mutta en yksinkertaisesti jaksa. On jokseenkin ryytynyt olo, koska käänsin leirin aikanakin treenien väliajoilla sitä Aulin plenaaria, ja heti leirin jälkeen tulin tänne laitokselle jatkamaan työtä. Suhteellisen ryydyttävää. (Vaikka tietenkin siis olen tyytyväinen, että sain sen käännöksen tehtäväkseni, ja sen tekeminen on kyllä sinänsä ihan kivaa ja opettavaista.) Nyt olen onneksi saanut tehdyksi sen, mitä olin budjetoinut tälle päivälle ja voin siis lähteä kotiin. Ei tarvitse varmaankaan kauaa unta odotella, kun pääsen heittäytymään sänkyyn…

Ti 13.5.2008

Heräsin viime yönä joskus vähän ennen neljää siihen, että kurkku oli toiselta puolelta ihan älyttömän kipeä. Pistävä kipu, joka esti nielaisemasta. Olin ihan varma, että kyseessä on taas kerran streptokokkiangiina. Laitoin heti Pekalle tekstarin ja pyysin häntä vetämään tänä aamuna treenit Hämeentiellä. (Sainkin Pekalta vastauksen viestiin joskus neljän aikaan aamuyöllä… Toivottavasti hän ei herännyt viestiini… dääm). Muutaman tunnin päästä kipu oli kuitenkin jo levittäytynyt tasaisesti koko kurkkuun ja tullut selvästi lievemmäksi. On myös vähän lämpöä (mutta ei korkeaa kuumetta). Se onkin siis varmaankin sittenkin "vain" virusperäinen angiina. Jess!

Minulta olisi pitänyt leikata pienenä nielurisat. Luulen, että on suurten nielurisojeni syytä, että minulle tulee niin usein näitä angiinatyyppisiä juttuja. Lapsena nielurisaleikkaus olisi ollut ihan pikkujuttu. Nyt se olisi varmaankin jo vähän isompi juttu. Harkitsen silti nielurisojeni leikkauttamista jonakin rauhallisena hetkenä (esim. kesällä). Välttyisin varmaankin siten monelta antibioottikuurilta tulevaisuudessa.

Ärsyttävää joka tapauksessa, koska olin suunnitellut pääseväni tänään pitkästä aikaa nyrkkeilytreeneihin, mutta en nyt siis varmaan voikaan mennä sinne. Ja siis todellakaan nyt ei olisi aikaa olla yhtään kipeänä, koska toukokuu on muutenkin ihan hirveän kiireinen. Pitäisi saada pari omaa esitelmää valmiiksi (Kielitieteen päiville ja RSL-kollokvioon), koska saan varmaankin lähipäivinä sähköpostiini valtaisan failin, jossa on Auli Hakulisen plenaariesitelmä, joka minun siis pitäisi sitten kääntää suomesta ranskaksi. Lisäksi 1.6 on Ateenan "Experimental Linguistics" -kollokvion julkaisujen deadline, enkä ole vielä antanut Tekstinymmärtäminen II -kurssini loppuarvosanojakaan.

No, onneksi pystyn tarvittaessa nukkumaan vain pari tuntia yössä parin viikon ajan, kuten nähty on… Ei vain pitäisi tehdä niin kipeänä, joten täytyy toivoa, että kroppani onnistuu nitistämään tämän viruksen mahdollisimman tehokkaasti.

————————–

Ihan toisenlaisiin asioihin liittyen mietin tänään seuraavaa: on ongelma, jos sellaiset asiat, joiden pitäisi olla vaikeita, ovat helppoja, kun taas sellaiset, joiden pitäisi olla helppoja, ovat vaikeita.

On olemassa erilaisia taajuuksia. Haastavaa on navigointi niiden välillä.

————————– 

Ke 14.5.2008

Vähän parempi olo onneksi jo tänään. Kurkku on kuitenkin edelleen vähän kipeä, ja on muutenkin vähän puolikuntoinen olo. Yritän löytää vielä täksi illaksi jonkun tuuraamaan treenini.

Olen aikidon harjoitusleirillä 9.-11.5.2008. Leirin ohjaajana toimii ranskalainen aikidon ammattilaisvalmentaja, Micheline Tissier (6. dan). Perjantaina 9.11 harjoitukset pidetään Liikuntamyllyssä, Helsingissä. Lauantaina ja sunnuntaina leiri pidetään Lahden Kamppailulajikeskuksessa. Leirin järjestävät yhteistyössä Lahti Yuko Aikikai ry ja Finn-Aiki ry.

Su 11.5.2008

Michelinen leiri meni ihan hyvin. Tekniseltä anniltaan leiri oli jopa poikkeuksellisen rikas mielestäni. Teimme tosi paljon erilaisia sovelluksia esim. kaitennagesta (uchi- ja soto-), iriminagesta, ikkyosta ja kiriotoshista. Hyökkäysmuotoina harjoiteltiin ainakin shomenuchia, yokomenuchia, ushiroryotedoria, katarodi-menuchia ja gyakuhanmi katatedoria. Täytyy vain yrittää muistaa kaikki ne jutut tulevissa omissa treeneissämme!

Porukkaa oli harjoittelun kannalta oikeastaan aika ideaalinen määrä. Taso oli taas kerran korkea. Suomalaisten lisäksi leirillä oli kaksi osallistujaa Hollannista: parikymppiset aikidolupaukset Anne ja Edo. Anne ja Edo ovat sisaruksia, ja he ovat treenanneet aikidoa korkealla tasolla jo pitkään. He ovat tuttu näky Keski-Euroopan tatameilla (muistan nähneeni heitä treenimatkoillani jo monen vuoden ajan ainakin Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa). Oli tosi mukavaa nähdä heitä Suomessakin ja päästä taas harjoittelemaan heidän kanssaan. Kummallakin on todella hyvä tekniikka. Anne on tosi pehmeä ja harmoninen treenikumppani. Edo puolestaan saattaa toisinaan testailla jonkin verran, ja poika onkin eräänlaisessa riiviön maineessa… Muistan ainakin Bodon ja Anitan löylyttäneen häntä muutaman kerran oikein urakalla. Minunkin hyökkäyksiäni ja tekniikkani toimivuutta Edo päätti aikansa kuluksi testailla perjantai-iltana (mutta ei enää sen jälkeen kylläkään… *viheltelee*…) Minusta se oli ihan viihdyttävää, joskin ongelma tuollaisessa on aina se, että testailutilanteet saattavat pahimmillaan yltyä varsin vaarallisiksi. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kyse. Naureskelin vain mielessäni ajatellessani, että itse varmasti olin vähintään yhtä riiviö joskus. Olinkin joitakin vuosia sitten jatkuvasti Christianin ja Paten suurennuslasin alla, ja Christian kutsui minua pitkään "tatamien kauhukakaraksi". =DDD No, maksoin myös aika kalliisti kaikki tempaukseni.

Treenit olivat vauhdikkaita, mutta jaksoin ihan hyvin. Treenasin paljon mm. Annen, Edon, Antin ja Ainon kanssa. Hieman minua vaivasi vasemmassa kädessä oleva pieni tulehdus. Olkapää on nyt ok, mutta tulehdus on laskeutunut siihen peukaloniveleen, jonka teloin pari vuotta sitten. Se oli tosi kipeä perjantaina, mutta kipu ei pahentunut viikonlopun mittaan vaan pikemminkin parani. (Saisikohan tulehdus-kipulääkkeistä jotain alennusta, jos ottaisi vaikka jonkun kestotilauksen, tai jotain?) Sen sijaan Micheline sai viime yönä olkapäähänsä jonkun rasituksesta johtuvan tulehduksen, joka kuulosti kovin tutulta… Hän ei pystynyt juurikaan nostamaan kättään tänään (mutta veti kyllä silti treenit…). Annoin hänelle Voltarenia ja Panacodia omista varastoistani. Toivottavasti auttoi. Voltaren auttaa ainakin pienissä nivelissä oleviin tulehduksiin. Panacod puolestaan on niin jytkyä, että se varmaan poistaisi sopivina annoksina kivun, vaikka olisi pää lähtenyt irti. (Huonona puolena mainittakoon lääkkeen aiheuttama humaltunut olo, joka johtuu sen sisältämästä kodeiinista.) Aikidon huono puoli todellakin on nämä nivelvammat, joita se saattaa pitkällä aikavälillä aiheuttaa, jos treenaa sikana riittävän korkealla tasolla. Michelinekin sanoi minulle perjantaina alkavansa valmistella eräänlaista "osa-aikaeläkkeelle jäämistä" (eli käytännössä treenien huomattavaa vähentämistä), koska hänen nivelensä alkavat jo kuulemma olla niin huonossa kunnossa (kumpikin polvi ihan sökönä, jne.). Tosi harmi. Mutta ymmärrän kyllä.

Oli tietenkin tosi mukavaa nähdä taas Michelineä ja jutella hänen kanssaan. Juttelinkin hänen kanssaan tosi paljon viikonlopun aikana. Olimme Lahdessa yötä samassa hotellissa (Kauppahotelli Grandissa). Yhteistyö Lahti Yuko Aikikain kanssa sujui jälleen kerran erinomaisesti; tulemme Kustaan kanssa erittäin hyvin toimeen ja olemme mielestäni aina saaneet kaikki asiat hoidettua oikein sujuvasti. Eino toimi taas kerran koko viikonlopun kuskina, mikä oli tietenkin tosi hienoa. Olisimme todellakin pulassa näiden leirien kanssa ilman Einoa!

Loistava leiri siis jälleen kerran. Rankka viikonloppu, mutta maksoi kyllä vaivan. 

Joitakin Einon ottamia kuvia leiriltä:

Minä, Micheline ja Kustaa

Edo ja Kustaa harjoittelemassa udekimenagea

Meidän Aino

Ti 6.5.2008

Isosiskoni, Pauliina, täyttää huomenna vuosia (ei tosin mitään pyöreitä tai edes puolipyöreitä, mutta kuitenkin). Hän järjesti sen kunniaksi tänään synttärikahvit kotonaan Keravalla. Paikalla oli lisäkseni Pauliinan lapset Roope (10 v.) ja Ronja (6 v.), vanhempamme, Heli-tätimme sekä Tarja (Pauliinan ex-miehen sisko) ja tämän kaksi poikaa. Ja tietenkin vanhempiemme villakoira, Pedro.

Pauliina pitää kaikenlaisten pippaloiden järjestämisestä ja on siinä myös todella hyvä. Hänellä on aina kaikenlaista hyvää tarjottavaa, ja asunto on usein yksityiskohtia myöten sisustettu kunkin juhlan tyyliin sopivaksi. Pauliinan juhliin onkin aina tosi mukavaa osallistua; hänellä on kyky luoda niihin mukavan rento ja viihtyisä ilmapiiri. Ronja kiertelee aina iloisena ympäriinsä ja viihdyttää vieraita sekä verbaalisesti että erilaisin "taide- ja liikuntaesityksin"… =DDD Usein hän myös vaihtaa vaatteet monta kertaa illan aikana. Jään siis innolla odottamaan kutsua Ronjan järjestämiin pippaloihin… Hänestä tulee varmasti loistava bile-emäntä. Roope puolestaan istuu nykyään jatkuvasti tietokoneen ääressä, oli hän sitten missä hyvänsä.

Pauliina on minua 3,5 vuotta vanhempi. Aloin pienenä soittaa pianoa, koska Pauliinakin soitti pianoa. Kiinnostuin budolajeista, koska Pauliina harrasti judoa. Osallistuin maastojuoksukilpailuihin, koska Pauliinakin kävi niissä. Luin A-kielenä koulussa ruotsia, koska Pauliinakin luki ruotsia, jne., jne. Vielä teini-iässäkin minulla oli kova kiire pysyä kaikessa isosiskon kannoilla: pääsinkin mukaan isojen tyttöjen ja poikien bileisiin jo varsin varhaisessa vaiheessa… (mikä ei tosin aina välttämättä ollut pelkästään hyvä juttu…mutta olihan se HIENOA olla 12-vuotiaana 15-vuotiaiden bileissä! 😉 Nykyään Pauliina työskentelee tietokoneiden parissa tullihallinnossa. Hän harrastaa maratonjuoksua.

Pauliina on aina ollut mielestäni kaunis kuin prinsessa. 

Hassua, kuinka asioita muistuu mieleen… (*niisk*) Ihan pienenä luulin, että näytän täsmälleen samalta kuin isosiskoni ja käsitin oman eksistenssini jonkinlaiseksi Pauliinan sivupersoonaksi tai varjoksi. Viihdyin sellaisessa olotilassa erinomaisesti elämäni kolme tai neljä ensimmäistä vuotta. Lopulta eräänä iltana hoitopäivän jälkeen seisoimme kumpikin kotitalomme porraskäytävän ikkunan edessä. Pauliina pelleili oman peilikuvansa edessä ja sai täten minutkin kiinnittämään huomiota omaan kuvaani. Olinkin paljon pienempi kuin Pauliina enkä muutenkaan näyttänyt ollenkaan samalta! Ja itse asiassa meitä olikin siis kaksi ihan erillistä yksilöä! Hmm. Tämä havainto mullisti elämäni. Muistan vieläkin tarkalleen, miltä suuri hämmästykseni näytti heijastuessaan porraskäytävän ikkunasta ja miltä sitä seurannut ensimmäinen eksistentiaalinen ahdistukseni tuntui…

Sisaruuden alkutaipaleilla…

Pe 2.5.2008

Vappu sujui ihan rentouttavasti. Aattona kävin ensin yläasteaikaisen bestikseni, Laisin Johannan, kanssa syömässä Namaskaarissa Mannerheimintiellä. Ravintolavalinta osoittautui ihan onnistuneeksi: sapuska oli hyvää, palvelu nopeaa ja tunnelma rauhallinen. Tutustuin aikoinaan Johannaan aikidon kautta joskus 90-luvun alussa: Johannan isä, Laisin Jussi (Suomen Aikidoliiton päävalmentaja), oli valmentajani yläaste- ja lukioaikoinani, ja Johanna treenasi jossain vaiheessa vähän aikaa itsekin aikidoa samassa seurassa kuin minä siihen aikaan (Keravan Sandokaissa). Yläasteikäisenä hengailin Johannan kanssa suunnilleen joka päivä koulun jälkeen kaiken sen ajan, jota en ollut aikido- tai judotreeneissä (sellaista aikaa tosin oli melko rajoitettu määrä, mutta kuitenkin). Lukioaikoina näin häntä selvästi vähemmän, ja lukion jälkeen olemme nähneet toisiamme enää keskimäärin pari kertaa vuodessa. Olemme kuitenkin pysyneet yhteyksissä. Johanna asuu edelleen Keravalla ja käy siellä töissä. Hän on valmistunut tradenomiksi Keravan ammattikorkeakoulusta.

Kävelimme samalla jonkin aikaa Helsingin keskustassa. Se oli lähinnä masentavaa: kaduille kuseksivia ja laattailevia ihmisiä ympäriinsä, hirveästi roskaa ja lasinsirpaleita joka paikassa, jne. En tajua, miten joskus olen pystynyt viettämään koko vappuaaton keskustassa (eikä siitä edes ole kovin montaa vuotta aikaa…). Olen selvästikin tulossa vanhaksi.

Johanna tahtoi palata jo kymmenen aikaan Keravalle. Minä lähdin sen jälkeen vanhan koulu- ja aikidokaverini, Reetan, järjestämiin bileisiin Lauttasaareen. Olin Reetan kanssa samalla luokalla kolmannesta luokasta lähtien peruskoulun loppuun asti. Viidennen luokan syksyllä aloitimme aikidon treenaamisen yhdessä kolmannen kaveruksemme, Tiinan, kanssa. Siitä lähtien olemme olleet tosi hyviä kavereita, vaikka Reetta ja Tiina lopettivatkin aikidon jo kauan sitten, ja tietenkin nykyään kaikilla on niin paljon kaikkia omia juttuja, että emme enää ehdi näkemään toisiamme kovin usein. Reetan bileet ovat kuitenkin ainakin minulle edelleen varsinainen käsite: ilman niitä sosiaalinen elämäni olisi huomattavasti köyhempää. Reetta on aina asunut paikoissa, jotka soveltuvat loistavasti bilemestoiksi (nykyinen Lauttasaaren-kämppäkin on todella vaikuttava lukaali…). Olen myös aina ihaillut Reetan sosiaalisia taitoja: hänen keskustelu- ja bile-emännöintitaitonsa ovat todellakin vertaansa vailla. Reetalla ja tämän miehellä, Ismolla, on kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Lisäksi paikalla oli kolmaskin koira (bokseri nimeltä Eros). Sain välittömästi allergiaoireita: nenä alkoi vuotaa ja silmät olivat ihan punaiset. Siltikin oli niin mukavaa, kun Arttu (toinen Reetan glenneistä) löhöili kaikessa rauhassa sylissäni ja nuoli naamaani… (*huokaus*)

Lähdin Reetalta viimeisellä bussilla. Saavuin kotiin muistaakseni joskus noin klo 2.30. Seuraavana "aamuna" heräsin noin klo 14… Lähdin sen jälkeen vanhempieni luo Keravalle, missä tuli oikeastaan vain löhöiltyä koko loppupäivä. Oli jotenkin tosi väsynyt olo (vaikka voinkin hyvällä omallatunnolla sanoa, että bileemme ovat merkittävästi rauhoittuneet muutamassa vuodessa…). Yritin koko ajan jahdata Pedroa, mutta se lähinnä vain pakeni minua ja fanitti mutsia. Eikä se tainnut oikein pitää siitä Pariisista tuomastani lahjastakaan. (*huokaus*)

No, nyt taas sorvin ääressä. Pitäisi saada parin päivän sisällä RSL-artikkeli valmiiksi.

Olen treenimatkalla Pariisissa 21.-27.4.2008.

Ma 21.4.2008

(Klo 10.38 kotona Kalliossa): Olen kohta lähdössä reissuun. Mukava päästä taas Pariisiin. On kuitenkin jotenkin väsynyt ja voimaton olo eikä oikeastaan jaksaisi lähteä mihinkään. Mutta eiköhän sitä tästä vähitellen piristy, kun pääsee taas vauhtiin. Paino oli muuten tänä aamuna älyttömän alhaalla: jos vaakani näytti oikein, olen laihtunut noin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Viime viikonlopun aikana paino putosi taas huomattavasti, vaikka ei se minusta mitenkään erityisen rankkaa ollut. Ehkä rankinta on se, kun ei saa hetken rauhaa omista ajatuksistaan. Täytyy kai vain yrittää suunnata ajatukset johonkin rakentavaan (kuten RSL-artikkelin kirjoittamiseen, Aulin plenaariesitelmän abstraktin kääntämiseen, tms.). Ehkä sitä mielenhallintapuoltakin voi vähän hellittää, kun en kuitenkaan aio ryhtyä buddhalaiseksi munkiksi, tms. Ei kai pidä vaatia itseltä (tai "omalta egolta") ihan liikoja kuitenkaan. Välillä kai voi ottaa vähän kupoliin, vaikka mitään kovin hyvin perusteltua syytä ei olisikaan. Kai se on ihan ok. 

(Klo 20.45 Pariisissa): Olen Pariisissa (tutussa nettikahvilassa Hallien lähellä), ja kaikki on ok. Matka meni hyvin: matkustin samaa matkaa H-P:n kanssa, mikä oli tietysti mukavaa. H-P majoittuu hotelliin, minä puolestani ranskalaisen ystäväni, Catherinen, luo. Catherine asuu Rue de Reuillyn varrella, 12. kaupunginosassa (Montgallet'n metroaseman vieressä). Olen tuntenut Catherinen vuodesta 1993, jolloin tulin ensimmäistä kertaa nuorena teinityttönä Ranskaan treenaamaan aikidoa. Olemme tosi läheisiä ystäviä, koska olemme asuneet saman katon alla pitkiäkin aikoja (viimeksi vuonna 2005, jolloin olin jatko-opiskelijana Pariisissa). Catherine on tunnetun ranskalaisen näyttelijän, Michel Aumontin, tytär (siksi minäkin olen tavannut Michel Aumontin ja käynyt tämän kotona). Catherinella on musta vyö sekä aikidossa että karatessa. Keskustelemme usein myöhään yöhön Catherinen olkkarissa. Olemme monessa suhteessa hyvin samanlaisia. Catherine opetti minut aikoinaan juomaan punaviiniä, ja olen tietysti oppinut häneltä paljon muutakin. Hän lukee todella paljon kaikenlaista, ja hänen kirjahyllynsä on oikea aarreaitta. Hän tuntee erinomaisesti mm. kaikki ranskalaisen kirjallisuuden klassikot. Hänen kertomuksiaan on hauska kuunnella.

Huomenna pitää sitten olla tatamilla Gymnase des Vigneronsissa, Vincennesissä, klo 9.30. Siitä alkaa sitten taas tiukka setti… 

Ti 22.4.2008 

Kiireisiä nämä päivät. Ei kovin paljon kyllä jää vapaa-aikaa. Tatamilla meni tänään ihan mukavasti. Kondis tuntuu olevan ok, loukkaantumisia ei sattunut (minulle siis; Clairelta sen sijaan aukesi otsa aika pahasti). Parasta oli se, että pääsi liikkumaan ja näki kavereita. Täällä onkin taas kerran tosi paljon vanhoja tuttuja. Totesin, että Sylvian bokken-tekniikka on aivan fantastista. Muuten päivä tuntui suhteellisen banaalilta. Totesin olevani samassa hallissa samaan aikaan vuotta noin miljoonatta kertaa peräkkäin. Vaikka tietenkin jokainen vuosi on aina hieman erilainen ja sellaisena oma uusi kokemuksensa. Tänään tuli tehtyä paljon ennen kaikkea kotegaeshia ja tenchinagea (totesin, että ryotedori tenchinagessani ei ole kovin paljon hurraamista; pitäisi treenata sitä useammin).

En ole tänään enää tuntenut itseäni masentuneeksi. En tosin myöskään tunne olevani aivan tyypillisimmässä mielentilassani, jossa sinisilmäiset ajatukset tyrkkivät innokkaina toisiaan ja kilpailevat vuorostaan päästä toiminnan estradille… (Voin tosin jo tuntea tämän tilan hiippailevan jossakin lähistöllä.) Tämänhetkistä mielentilaani voisi ehkä kuvailla tilana, jossa vetelähköt ajatukset nojailevat toisiinsa ja pelaavat  ringissä korttia. Tällainen tila sopii minulle juuri nyt ihan hyvin: vintillä on mukavan rauhallista, joten minä pystyn rauhassa urheilemaan sun muuta.

Juttelin eilen illalla pitkään Catherinen kanssa. Hän ei pysty tällä hetkellä urheilemaan ollenkaan, koska hänen polvestaan on eturistiside poikki (nainen, jolla on musta vyö karatessa ja aikidossa, menee rikkomaan polvensa TAIJI-treeneissä… ei oo totta…!). Se leikataan pian. Lääkäri oli kuulemma ehdottanut Catherinelle kamppailulajien lopettamista, mutta tämä ei luonnollisestikaan ollut kovin innostunut ideasta.   

Tuli mieleen, että puhuin eilen matkan aikana H-P:n kanssa mm. blogistani. Kerroin hänelle, että blogini taustalla on historiallisesti se, että olen pienestä pitäen kirjoittanut päiväkirjaa. Minulla on edelleen tallessa päiväkirjani noin kymmenen vuoden ajalta. Nettiblogi on siis eräänlainen jatke käsin kirjoitettuihin yksityisiin päiväkirjoihini. Olen aina tuntenut suurta tarvetta jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, ja voi jopa sanoa, että tunnen ja käsitän asiat todellisimpina ja vahvempina kirjoittaessani ne kuin kokiessani ne reaalielämässä. Kirjoittaessani tunnen olevani sataprosenttisesti läsnä. Samanlaisen läsnäolon asteen saavutan vain harvoissa muissa tilanteissa, jotka nekin jäsentyvät minulle kunnolla konkreettisina kokemuksina usein vasta kirjoittamisen kautta. Jos en kirjoittaisi elämästäni ollenkaan, eläisin siis tavallaan vain osittaisessa tietoisuudessa.

Ke 23.4.2008

Onpas ryydyttävää. Hirveästi porukkaa ja melkoista hässäkkää aamusta iltaan. Tänään oli koko päivän jotenkin voimaton olo, vaikka fiilis oli sinänsä ihan ok. Joka tapauksessa mukavaa olla taas Pariisissa. Tämä on minulle kuin kolmas kotikaupunki (Helsingin ja Keravan lisäksi). Niin paljon muistoja… (*huokaus*) Ajatukset tuntuvat matelevan; vetelevät kai sikeitä lähiviikkojen vuoristoradan jälkeen. Ehkä annan niiden vielä kääntää kylkeä ja vetää peittoa korville. Ensi viikolla niillä joka tapauksessa on taas kovasti töitä.

Tästä löytyy muuten Christianin vuoden 2003 tekniikkademonstraatio Bercyn Budogalassa (joka näytetään siis aina myös mm. EuroSportilla). Ukeina Bruno, Pascal, Thomas ja Fabrice. Mielestäni tämä demo on ihan hyvä ja siitä saa myös ihan hyvän kuvan siitä, minkälaisia juttuja täällä tälläkin viikolla tehdään. Selostus tosin on ihan hanurista. (Tämän vuoden vastaava demo kärsi mielestäni huomattavasti siitä, että Christian pääsi vasta samana päivänä sairaalasta eräästä leikkauksesta. En siksi viitsinyt linkittää sitä tähän.)

To 24.4.2008

Päivällä olin yhtä ryytynyt kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla, mutta illalla sain yhtäkkiä jos
takin energiaa tosi paljon. Tuntuu siltä, että ajatukset laukkaavaat taas ja fyysisestikin energiaa olisi vaikka muille jakaa. Jess!! I'm back!! Oli kyllä ihan järkyttävä depis. Kolmisen viikkoa se kestikin (jos se siis nyt on ohi). Kai se johtui vain pääasiassa siitä, että lähes neljän vuoden ajan väitöskirjani oli ollut mielessäni päälimmäisenä suunnilleen yötä päivää vuoden ympäri, ja yhtäkkiä koko nivaska sitten pitikin jättää muiden käsiin. Ja se oli siis tavallaan siinä. Vaikka periaatteessa tekemistä ja muuta ajateltavaa onkin koko ajan ollut enemmänkin kuin tarpeeksi, väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen loi elämääni eräänlaisen tyhjiön, jota on ollut tunne- ja ajatustasoilla vaikea saada heti täytettyä muilla asioilla.

Anyway, tatamilla ei tapahtunut mitään kovin erityistä tänään. Tunsin itseni heikoksi ja kevyeksi, mutta tekniikka kulki ihan siedettävästi. Lähdin illalla hallista samaa matkaa Pascalin kanssa. Hän kyseli minulta, olenko varmasti ihan kunnossa tällä hetkellä. Sanoin, että olen. Tällaiset Tukholma-Pariisi -turneet vain tuntuvat vuosi vuodelta yhä rankemmilta, ja tämä kevät on varmasti ollut yksi elämäni rasittavimpia. Mutta ei tässä mitään. Nyt tunnen oloni ihan hyväksi ja olen tyytyväinen, että päätin lähteä tänne Pariisiinkin.

Illalla pesin pyykkiä ja hengailin Catherinen luona. Täällä oli tänä iltana kylässä eräs Nathalie, joka on entinen aikidoka ja ammatiltaan saksanopettaja. Hän on tosi mukava tyyppi. Totesin vain taas, että informaation laadun ja määrän suhteuttaminen puheenaiheen affektiivisuuden asteeseen (puhekumppanin kannalta) on keskeistä vuorovaikutustilanteen toimivuuden kannalta. On siis olemassa sinänsä oikeaa ja relevanttia informaatiota, jota joku ei vain tahdo kuulla (tai ei ainakaan ole valmis kuulemaan sitä esim. minulta), jos kyse on jostakin asiasta, johon liittyy voimakas tunnelataus. Pienempi informatiivisuuden aste on siis ehkä useinkin hyvä. Tai ehkä jopa totaalinen informaation puute, jos se on laadultaan preferoimatonta suhteessa puhekumppanin affektiivisiin intresseihin (jos siis kyse ei ole mistään institutionaalisesta keskustelusta, tms., jolla olisi joku selkeä tiedollinen päämäärä).

Kuulin muuten tänään, että saksalainen ystäväni Anita Köhler on saanut 5. danin! Jeeeee!! Loistavaa Anita! Anita on yksi harvoja naispuolisia aikidon ammattilaisia. Hänellä on oma seura Darmstadtissa, Saksassa. Olemme tunteneet toisemme 90-luvun puolivälistä lähtien ja treenanneet tosi paljon yhdessä vuosien varrella. Olemme reissanneet paljon yhdessä treenimatkoilla, ja olen myös käynyt Anitan luona Darmstadtissa pari kertaa.

Pe 25.4.2008

Catherine lähti tänään Bretagneen viikonlopuksi, joten olen yksin kämpillä. Opin tänään Michelineltä ja Pascalilta joitakin uusia juttuja, ja kunto kesti ihan hyvin koko päivän (vaikka tahti olikin tänään suhteellisen kova). Tunsin kuitenkin vielä tänäänkin itseni hieman poissaolevaksi. Aamulla ja päivän aikana oli useaan otteeseen sellainen olo, että olisin mielelläni vain istunut koko päivän omissa ajatuksissani koneen ääressä ja kirjoitellut kaikenlaista. Mutta kun on jo 20 vuotta kuluttanut tatameita käytännössä päivittäin, pystyy siellä heilumaan (milloin pää alaspäin ja milloin raajat minkäkinlaisessa solmussa) näennäisesti ihan täysillä messissä, vaikka tosiasiassa olisikin hetkittäin joissakin ihan eri sfääreissä… Ajattelinkin tänään, että "jokaiseen hetkeen tarttuminen" on tavallaan yliarvostettua: useinkin reaalisesti meneillään olevalla hetkellä on useita varteenotettavia kilpailijoita muissa mahdollisissa maailmoissa, jotka eivät ole aikaan, paikkaan ja muihin fyysisiin realiteetteihin sidottuja… Kuitenkin onneksi myöhemmin illalla (toisin sanottuna juuri äsken) hengaillessani Champs-Élysées'llä totesin, että toisinaan juuri meneillään oleva hetki on täysin ylivertainen kaikkeen muuhun nähden ja sellaisena sataprosenttisesti kokemisen arvoinen.

La 26.4.2008

(Klo 10.30): No just joo… Olin tänä aamuna 5 minuuttia tatamilla bokken kädessä kunnes totesin, että olkapäässäni on taas joku tulehdustila. En pysty nostamaan kättä olkapään tason yläpuolelle mihinkään suuntaan, ja kipu säteilee koko käteen. Tuntuu koko ajan siltä, että pitää ravistella kättä. Viime yönä heräsin särkyyn joskus kolmen aikaan enkä sen jälkeen enää nukkunut kuin pätkissä. No, särkylääkkeitä vain naamaan, minkä kerkeää. Kyllä se siitä. 

Tuskin tarvitsee enää vetää treenivehkeitä päälle tämän reissun aikana. Pahus. Olisi ehkä sittenkin pitänyt pitää hieman pitempi tauko (tai siis ylipäänsä joku tauko) sen edellisen tulehdustilan aikaan. Jos näitä alkaa tulla kovin usein, tämä on aika rasittavaa (joka tapauksessahan minulle tulee tulehdus oikean isovarpaan tyviniveleen keskimäärin joka toinen kuukausi, koska siitä repesi nivelkapseli 10 vuotta sitten, minkä jälkeen siihen on pistetty kortisonia, joka puolestaan on haurastuttanut niveltä…). Nyt syynä tosin varmaankin on rasituksen suuri määrä, kun olin ensin Stokiksessa ja nyt heti täällä. Eivät vanhat kuluneet nivelet ehkä enää kestä sellaista. Ehkä se täytyy joskus hyväksyä. Ensin ajattelin kuitenkin kokeilla akupunktiota ym. poppakonsteja.

Mutta tämä viikonloppu on siis tässä. Pakko antaa periksi loppumetreillä. Yöllä ja aiemmin tänä aamuna olin hieman ahdistunut ajatuksesta, mutta nyt en oikeastaan enää. Voin tässä istuskella rauhassa kannettavani ääressä ja alkaa vaikka kääntää sitä Aulin abstraktia. Myöhemmin lähden varmaankin kävelemään Pariisin keskustaan (ilmakin on tänään tosi hyvä) ja illaksi olen sopinut prokkista H-P:n ja Rautiaisen Juhanin kanssa. Mikäs tässä ollessa. Hyvä, että kroppani kesti edes tähän asti. Ne ongelmat, joita minulla oli muutama vuosi sitten, olivat paljon paljon pahempia. 

Ma 28.4.2008

(Klo 1.58 kotona Kalliossa): Vihdoinkin taas kotona. Viikonloppu meni pääasiassa Auli Hakulisen RSL-kollokvion plenaariesitelmän abstraktia kääntäessä (käänsin sen siis suomesta ranskaksi). Ei se helppoa ollut mutta ihan mukavaa kylläkin. Juhani (Härmä) oikoluki tekstin (ja löysi siitä jonkin verran korjattavaa), minkä jälkeen l&au
ml;hetin sen Aulille. Tietenkin olin ajatellut viettää viikonlopun hieman eri tavalla, mutta toisaalta on tosi hyvä, että sain nyt tuon homman tehtyä, koska muuten aika olisi mennyt älyttömän tiukille alkavalla viikolla. Toukokuu vaikuttaa olevan alusta loppuun ihan täyteen buukattu. On taas niin hemmetin monta rautaa tulessa samaan aikaan…

Eilen illalla kävin H-P:n ja Rautiaisen Juhanin kanssa syömässä eräässä pizzeriassa Place d'Italiella. Tänään kiertelin vähän aikaa keskustassa ja kävin parissa pariisilaisessa kantapaikassani: eräässä eläinkaupassa Pont Neufin lähellä ja eräässä aasialaisessa pikaruokamestassa Hallien lähellä. Syön aina tosi paljon aasialaista sapuskaa Pariisin-matkojeni aikana: se on edullista ja ruokaisaa ja sitä saa helposti ja nopeasti. (Sen sijaan Suomessa en yleensä syö juurikaan aasialaista ruokaa, koska saan sitä aina yliannostuksen Ranskassa ollessani.) Mitä eläinkauppoihin tulee, niin niissä olen roikkunut koko ikäni, missä tahansa päin maailmaa sitten liikunkin. Olen varmasti maailman eläinrakkain eläinallergikko. Tänäänkin aivastelin ainakin tunnin eläinkauppavisiittini jälkeen mutta en silti miettinyt hetkeäkään, kannattiko sinne mennä… Että olenkin koiraton ilman koiraa! Onneksi sentään vanhemmillani on koira, musta kääpiövillakoira, Pedro ('Pedro', kun sillä kerran on musta kihara tukka). Ostin eläinkaupasta Pedrolle tuliaisiksi narun, jossa roikkuu jonossa muovisia makkaroita. Toivottavasti se pitää siitä! Muita tuliaisostoksia en itse asiassa ehtinytkään tällä kertaa tekemään (huomaa tärkeysjärjestys… 😉

Kotimatka tuntui ryydyttävältä, koska Pariisin lentokenttä oli tietenkin taas ihan täynnä jengiä. Onneksi kone oli vähän myöhässä, koska turvatarkastukseen oli niin hirveä jono, että olisin varmaan muuten myöhästynyt koneesta (tuli taas mitoitettua lähtö hieman turhan tiukkaan…). Kone saapui sen verran myöhään, että viimeinen dösä ehti mennä. Oli siis pakko tyytyä porvarilliseen vaihtoehtoon (eli taksiin). Mutta täytyy kyllä myöntää, että se oli ihan mukava vaihtoehto tässä tilanteessa.

Olkapää ei ole enää kovin kipeä. Tulehdus-kipulääkkeet tuntuvat onneksi purevan siihen tosi hyvin. Yritän kuitenkin nyt malttaa pitää hieman breikkiä, jotta tulehdus varmasti lähtee kokonaan.        

Olen treenimatkalla Tukholmassa 17.-20.4.2008.

Su 20.4.2008

Tukholman-matka meni oikein hyvin. Siltikin juuri nyt päälimmäisenä mielessä on jonkinlainen masennustila, jota olen potenut jo pari viikkoa ja joka oli huipussaan viime viikonloppuna. Masennukseen ei ole mitään järjellistä syytä. Kaikki asiat tuntuvat selviltä ja oikeudenmukaisilta. Siltikin masentaa ja turhauttaa edelleenkin hetkittäin älyttömästi. Olen yrittänyt ajatella, että perusteettoman masennustilan takana on vain liika keskittyminen omaan itseen ja egoon. Kaikki ajattelu tapahtuu silloin itsekeskeisesti ja negatiivisesti hyvin suppeasta näkökulmasta katsottuna. Tie ulos masennuksesta olisi siis oman egon unohtaminen ja tarkkaavaisuuden keskittäminen ympäristöön. Kun vain pystyisin siihen jossakin muuallakin kuin tatamilla… Viikonloppuna tatamilla kaikki sujui erinomaisesti, mutta nyt masentaa taas ja tekee vain mieli käpertyä omiin ajatuskehitelmiin.

Budokoulutuksessahan on perinteisesti painotettu oman egon unohtamista, sataprosenttista nöyryyttä ja “kuppi tyhjänä” olemista (täyteen riisikuppiin ei voi enää laittaa lisää riisiä, jne.). Oman egon oksat ovat siis niitä, jotka aiheuttavat ongelmia. Ulkoisen käyttäytymisen lisäksi pitäisi pyrkiä mielen hallintaan. Ajatusten kääntyminen omaan egoon suuntaa ne pois ympäristöstä, mikä puolestaan aiheuttaa epätasapainoa. Jos siis tunnen olevani epätasapainossa, tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ajatukseni suuntautuvat liiaksi sisäänpäin. Se on eräänlaista ylpeyttä: oman egon ylivaltaa.

Tatamilla jokainen pieni liike ja ele on merkityksellinen. Keskittymisen siirtäminen omaan mieleen aiheuttaa tällöin välittömästi epätasapainoa. Kuten olen jo kirjoittanut aiemmin tässä blogissa, parhaimmillaan aikidossa tulisi olla eräänlaisessa meditatiivisessa tilassa, jossa mieli on täysin tyhjä. Tietoisuus siirtyy tällöin omasta mielestä oman kehon liikkeisiin, vastustajan liikkeisiin sekä yleiseen tarkkaavaisuuteen ja tietoisuuteen ympäristöstä. Tällainen tila on täysin vapaa kaikenlaisesta ahdistuksesta, masennuksesta, pelosta, jne. Tällainen mieli on täysin valmis kohtaamaan ja ottamaan vastaan.

Muita filosofisia havaintoja, jotka tein Tukholman-matkan aikana:

• Tarkkailin omien oppilaideni tekemistä. Huomasin, että heidän virheensä heijastavat usein omiani (saatan vain osata kompensoida niitä tai peittää ne paremmin). Ottamalla nöyrästi oppia oppilaideni virheistä pystyn edistymään itsekin.
• Onko reaktioni johonkin ärsykkeeseen oikeutettu vai aiheuttaako oma egoni ylireagointia?
• Entäs, jos jonkun toisen reaktio on hänen egonsa värittämä ja ylitse ampuva? Riittääkö, että tunnistan tämän projektioksi enkä reagoi siihen mitenkään? Tämänhetkinen kantani: useimmiten kyllä.
• Jos teen ukemin suoraan eteenpäin, lennän ehkä yli tatamin rajan, mikä puolestaan tuntuu epämiellyttävältä jaloissa. Jos taas teen ukemin hieman sivuun välttääkseni lattiakontaktin, joku toinen rojahtaa niskaani ja satutan itseni paljon pahemmin. Iskuja ei siis voi välttää. Parempi vain liikkua selkeästi suoraan eteenpäin ja välttää kaikkea kikkailua.
• Jos vastustaja on paljon vahvempi kuin itse on, ei hänen liikkeisiinsä pysty helposti vaikuttamaan. Täytyy siis muuttaa omia liikkeitä.
• Fyysinen epämukavuus… Jos kesken treenejä yllättää vessahätä, tms., eikä vessaan pääse, täytyy keskittyminen siirtää oman mielen lisäksi pois myös omasta kehosta ja keskittyä pelkkään liikkeeseen. (Lisäksi kannattaa toivoa, että EI joudu Christianin ukeksi juuri silloin… =DDD )

No joo, täytyy kuitenkin varoa, että en sotkeennu näihin abstrakteihin ajatuksiin ihan totaalisesti…

No joo, reissu meni siis loistavasti. Matkustin yhdessä oppilaideni Ainon, Suskin ja Jannen kanssa. Kaikki kolme pärjäsivät oikein hyvin. Olin myös tyytyväinen nähdessäni pitkästä aikaa Christiania ja kaikkia muita tuttuja.

Tatamissa kulki taas sähkövirta…

Ti 15.4.2008

Luin äsken läpi Tekstinymmärtäminen II -kurssillani tehtyjä ryhmätöitä, jotka minun pitäisi palauttaa opiskelijoille torstaina. Opiskelijat olivat mielestäni todella panostaneet tehtävään ja analysoivat oikein mielenkiintoisesti tekstipiirteitä, joita olemme kurssin aikana käsitelleet. Toisaalta he käyttivät tehokkaasti hyväkseen valmistelemaani materiaalia mutta toisaalta kuitenkin myös esittivät rohkeasti omia havaintojaan ja käyttivät hyväkseen myös muilla kursseilla oppimiaan käsitteitä. Eli juuri niin kuin olin toivonutkin! Hienoa. Tuli tosi hyvä fiilis.